Hypetys oli mahtavaa. Yle oli oikein panostanut. Grafiikka loisti ja numerot vilisivät silmissä.  Studiossa lappasi kutsuttuja vieraita kuultavana ja asiantuntijuutta hoiti Samin tuttu naama. Tällä kertaa myös Ylen oma poliittisen toimituksen päällikkö oli sijoitettu asiantuntijapöytään mielipiteineen. Uutis-Matti koetti pitää kokonaisuutta hanskassa parhaansa mukaan. Ylen oma ennuste tuntui olevan tärkein asia, vaikka se vanheni silmissä sitä mukaa, kun reaaliaikaiset tulokset tulivat näkyviin. Siitä sopii iloita, että studiotoimittajan tehtävää pantiin hoitamaan rautainen ammattilainen, asiallinen ja taitava Tytti, joka ei kohkaa eikä kysele typeriä.

Pääkaupunki oli tietysti pääosassa: Eduskunnan Pikkuparlamentissa hyörivät puheenjohtajat posket punaisina, puolueiden vaalivalvojaisissa kaupungilla väki tuuletetteli ja murjotti tuloksen mukaan. Muualla maassa oli hiljaista, porukat olivat jo häipyneet paikalta, kun viimein saivat puheenvuoron. Nämä viiden minuutin välein jankatut mitäs nyt tykkäätte – ja jokos nyt  -kyselyt kyllä vaativat katsojalta pinnaa. Jotain rajaa, toimittajat!  

Tuloksen tulkitsijoita varmaan riittää tänään ja tulevina päivinä. Ehdokkaani ei läpäissyt äänikynnystä, kuten olin olettanutkin. No, ääni meni hyvään seuraan ja tarkoitukseen joka tapauksessa. Annettu ääni se on politiikan kritiikin lupalappu. 

on toinen sunnuntai pääsiäisestä. vielä ovat virpomavitsat esillä tuomassa niin sielun kuin ruumiin terveyttä ja tuoreutta. valmistelen ystäväateriaa. tapaamisesta puhuttiin jo marraskuussa. tuli sitten muuta ennakoimatonta. seuraava yritys piti olla pääsiäisen aikaan. mutta taas ruumiin terveyttä puuttui. tänään ollaan yhdessä sillä tuoreudella ja terveydellä mikä itse kullakin on.

muistelen vanhaa ystävää, joka on poissa. hänellä oli tapana kutsua ’pihaterassinsa avajaisiin’ ilmojen lämmittyä. tätä kevättä hän viettää tuoreena ja terveenä taivaallisen terassin avajaisissa.

tänään kuuntelimme radiosta yhtä lempiohjelmistani, Aristoteleen kantapäätä. se on radio-ohjelma, joka saa meidät aina hyvälle tuulelle. nyt siellä puhuttiin suomalaisesta iskelmämusiikista. joku tietenkin on tutkinut senkin asian, että yleisimmät sanat tässä musiikkityypissä ovat sielu, sydän, suudelma, kaipuu ja kyyneleet. semmoinen käsitys meillä suomalaisilla on itsestämme, että olemme juroa kansaa, jonka miespuoliset varsinkin ovat hitaita puhumaan tunteistaan tai näyttämään niitä niin kylillä kuin kotipuolessakin – ainakin selvin päin. siksikö tämän sortimentin musiikki on yhä vielä niin suosittua, kun se estoitta laulaa julki sen, mistä salaa haaveilemme?

Meidän lapsipäivähuiskeemme päättyi lastenkonserttiin, johon mentiin Vaarin autolla. Iso sali oli ihan täynnä pieniä isovanhempineen ja vanhempineen. Murulla oli hieman vaikeuksia hahmottaa miksei äiti ja isi voineet olla meidän kanssamme katsomossa, vaikka ne olivat siellä. Kun hän sitten keksi heidät alhaalla lavalla selloineen, ja äiti vielä vilkutti takaisin, tuli vähän parempi olo.

Iso ja kovaääninen Mikko-setä esitteli ensin mitkä orkesterin soittimista edustivat Pekka ja susi -sadun henkilöitä. Ehdottomasti jännittävin oli Murun mielestä iso rumpu, joka murisi ja haukahteli kuin susi. Klarinetti puhalteli kissamaisen pehmeitä säveliä, ja huilu liverteli linnun lauluja. Jousisoittimilla ja torvilla oli omat osansa, ja kun tarina sitten alkoi, koko orkesteri myötäili sävelin tarinan villejä käänteitä. Muru nojasi tiiviisti Mummelin kylkeen ja kun susi ilmaantui vaanimaan kissaa ja lintua, tiukentui pienen käden ote mummelin kädessä. Välillä oli ihan pakko kysyä Mummelilta, milloin isoa rumpua taas soitetaan. Taisi Pikkuritariakin jänskättää sankari-Pekan puolesta, joka sai pyydystettyä suden. Pahimmissa paikoissa poika vähän kiemurteli ja osan aikaa nojaili Vaarin kylkeen. Mitä unia lie Pikkuritari viime yönä nähnyt, hän kun on kova uneksimaan.

Mietin lapsen ja aikuisen pelkoja. Miten ihminen oppii tietämään vuosien mittaan, mikä on satua, mikä totta. Sekä lapsi että aikuinen tarvitsevat pelon kokemuksia, että voivat oppia tunnistamaan sisäisen turvansa.

kuvat kertovat: vain viikko – ja kaikki voi olla toisin. elämä on opettanut: vain hetki… tai pitkien, sitkeiden vuosien kulku…

Olen päiväkirjaopusteni lukuprosessissa edennyt 1980-luvulle. Joka päivä luen joitain katkelmia Toiselle. Tapahtumia, joita en muistanut. Lasten edesottamuksia tai sanomia. Ihmettelyjäni kokonaiskuvasta, joka jostain ajanjaksosta hahmottuu tekstien kautta. Meidän vuotemme oli 1973. Silloin menimme ajan tavan mukaan kihloihin ja vietimme häitä. Koko sen vuoden päiväkirjamerkinnät annoin Toisen lukea.

Minä Toiselle: luin juuri 1984 päiväkirjastani, että isäsi oli sattumalta löytänyt äitisi viimeisten vuosien päiväkirjavihkosia, kahdeksan vuotta kuoleman jälkeen. Hän toi ne sinulle.  Sanoit, että siinä oli asioita, mitä et äidistäsi tiennyt. Taisit antaa ne vihkot sisarellesi? – Hetken päästä Toinen tuo nipun kopioita.  – Säilytin nämä itselläni; voit lukea. Teksteissä tulee vastaan tulevan miniän ensi tapaamisen tunnelmatkin. Alusta asti koin tulleeni hyväksytyksi. Anoppi kutsui minua toiseksi tyttärekseen. Ja mikä harvinaista, niin luulen, appi kutsui rippi-isäkseen puolisonsa kuoleman suruissa.

Menneisyys hiipii tähän päivään monia teitä. Muistiin merkityn tosielämän rehellisillä sanoilla on hämmästyttävä voima, se liikuttaa tunteita kymmenien vuosien takaa, kuolemankin.

On tuullut puuskaillen. Kuolleet lehdet ja katkenneet oksat ovat tanssineet kaduilla, ihmiset pitäneet kiinni hatustaan ja helmoistaan. Mainosstandit kaatuilleet kauppojen edustalla, ja vaalimainokset lennelleet sinne tänne. Jossakin on taas katkennut puita ja sähkölaitteet koomassa.

Kävin antamassa ääneni. Numero meni kyllä arpomiseksi. Nykyään tulee kerta kerralta vaikeammaksi löytää ehdokasta, jonka tuntisi tai edes tietäisi kelpo ihmiseksi edustamaan päättäjistössä sitä porukkaa, jonka aatemaailma tuntuu omalta. Reunaehtoni: naisehdokas; nuorehko ja hyvin koulutettu. Epäilyttävä: ehdokas, jonka ainoa meriitti on julkisuus missä mielessä tahansa; joka on vaihtanut puoluetta; joka on jo eläkeputkessa. Vaalikoneesta ei ollut apua, se tarjosi kahta miesehdokasta. Ihan hyviä heppuja ehkä mutta koska kun.

Illalla syvennyin ihmettelemään Ruotsin kuninkaallisten hohdokasta elämää kolmansien hääjuhlien kynnyksellä. Kyllä on vaivalloista elää demokratiassa. Kuninkaallista hoviväkeä ei tarvitse äänestää, saa vain ihailla.

Olen muistellut päiväkirjojen äärellä viittä kotiäitivuottani. Sieltä jo löytyy tämä toteamus siunatusta arjesta viikonloppujen, sukulaisvierailujen ja juhlapyhien jälkifiiliksinä. Kysymys on rytmistä (tai, miksei, rutiinista), jolla elämä kiivaimmillaan saadaan sujumaan – mutta myös pyhä tuntumaan pyhältä ja juhla juhlalta.

Pääsiäisen pyhät kiirastorstaista lähtien vietimme taas kahdestaan kotona. Ehkä tylsänkuuloista, mutta ei tuntunut lainkaan siltä. Passiomusiikki soi pitkäperjantaina ja pääsiäisaamun palveluksen kellot kilkattivat iloisesti. Meillähän ei ole enää vanhoja sukulaisia, joiden luo pitäisi ajaa satoja kilometrejä ruuhkassa toisten etelään ajautuneiden letkassa. Emme halua myöskään nuorempien sukulaisten vaivoiksi, suomme heille (ja itsellemme) rytmitauon rauhan.

Pääsiäisaamuna hulmusi taivaalla pitkäkaulaisten nauha pohjoista kohti. Oi, ne tulevat, linnut! Krookukset vasta heräilevät pihassamme, aurinkoisimmilla paikoilla ne hehkuvat kevätiloaan jo täysin avoimin kasvoin.

Tänäkin vuonna pääsiäiseksi on haettu kukkia, vaan nyt joukkoon on kätketty hellyttävä yllätys. Tänäkin vuonna lapsen pääsiäismunan sisältä on paljastunut pieni rasia, jonka sisällä on vielä jotain, jota ei ollut viime vuonna tai edellisenä. Tuttu on pääsiäisen sanomakin, silti siitä löytyy aina jotain, jota ei ole ennen juuri näin kokenut. Tänä vuonna kuulin passiosta sanat: Olkoon sydämeni uhrimalja, johon veresi vuotaa. Voiko väkevämmin sanoittaa uskon salaisuutta.

on suuren kertomuksen ratkaiseva aamu. läheistään kaipaavat naiset tulevat suruissaan haudalle niin kuin naiset läpi vuosisatojen ja tuhansien ovat tehneet. haudalla on paikaltaan siirretty kivi. kallioon hakattu hautapaikka on tyhjä.

ehkä ei olekaan oleellista, ettei ruumis enää ole siellä, ajattelen tänä aamuna. ruumiin häviämiseen on todella helpompi uskoa kuin ylösnousemukseen ja helpointa on olla uskomatta mihinkään. minulle suuren kertomuksen päähenkilö, Jeesus Kristus, eläisi silti, toisessa olomuodossa, hengellisessä ulottuvuudessa.

en tee ajatuksistani teologista teesiä enkä probleemaa. olkoon niin kuin kirkkomme opettaa tai olkoon olematta. uskon kuitenkin – ja se kantaa elämän kivuissa ja kuoleman edessä.