Tiistaina on toinen koko päivän saarikierros. Aloitamme Gorey Gastlen linnoitukselta. Sää on koleahko ja pilvinen. Nahkatakki on tarpeen ja sen alla villaista. Tämäkin linnoitus on korkealla paikalla, joten portaita riittää. Kattotasanteelta aukeava näköala palkitsee kiipeävät. Linnoituksen sisäpihoilla on tykkejä ja muuta sotakalustoa, rekvisiittana ritariasuinen ratsastajakin. Tornihuoneissa on huolellisesti esille pantuja museoesineitä, karttoja, myös kuningatar Elisabeth II:n hologrammikuva. Koska en rakasta historialuentoja, olen tyytyväinen, että saamme kierrellä omaan tahtiin linnoituksessa, lueskella opastauluja tai jättää huomiotta, jos ei kiinnosta. Lopulta laskeudumme maan tasalle ja rinnettä alas rannalle pikku kylään, jossa on pub, tietenkin, sekä pari pikkuista ravintolaa ja kahvila. Kahvila on täpö täynnä, pujahdamme sitten pubiin ja Toinen siemaisee olutlasillisen, minä kunnon siideriä (= englantilaista).
 Jerseyn lippu alavasemmalla  Gorey Castle  linnoituksen sisälle  Iso muinaisritari  Kuningatar hologrammissa  näköala huipulta  kyläranta laskuveden aikaan  pubin tunnelmaa
Bussimme kiertelee pohjoisrannikkoa ja pysähtyy parilla näköalapaikalla. Yhdellä mies rakentaa hiekkalinnoitusta ja ojentelee hattuaan kuvaajille. Kiertoajelun aikaan sattuu olemaan laskuvesi ja näemme karikkoisen merenpohjan, jonka kiviltä paikalliset keräävät merilevää, jota käyttävät perunapeltojensa lannoitteeksi. Tästä johtunee Jerseyn oman perunalajin erityisen herkullinen maku. Oppaamme on tosi ihastunut Jerseyn vaaleanruskeaan lehmärotuun ja huokailee mikrofoniin aina kun jossain lehmä vilahtaa. Jerseyn lehmä on pienikokoinen, suurisilmäinen, lauhkealuontoinen ja lempeännäköinen. Se tuottaa erinomaisen rasvaista (6{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}) maitoa, josta saa herkullista juustoa, jogurtteja ja jäätelöä. Makuväittämät voin todistaa paikkansa pitäviksi vaikkapa Mertonin aamiaistarjoilun perusteella.
 linnoitus hiekasta  merilevän keruuta laskuveden aikaan
Kierroksen päätteeksi tulemme esihistorialliselle hautapaikalle, La Hogue Bie’lle. Siellä on hyvin järjestetty museo, jonka erinomaiseen esittelyvideoon minäkin jaksan syventyä, kun siinä on katsottavaa. Itse hautakammioon pitäisi likipitäen kontata sisälle eikä kumpikaan meistä löydä syytä miksi ryömisimme esihistoriallisen hautakummun sisuksiin. Kuka ylimalkaan haluaa ryömiä jonkun toisen hautaan, ajattelen. Mutta joku joukosta aina haluaa, ehkä vain kertoakseen, että kävi siellä. Hautakumpu on tosi korkea ja sen päälle on rakennettu pieni kappeli, jonne kiipeämme portaita. Itse kappeli on hyvin yksinkertainen, mutta kummulta on myös hyvät näkymät ympäröivälle alueelle.
 La Hogue Bie  hautakummun kappeli  esihistoriallisen asumuksen konstruktio
Retkeltä paluu on niin myöhään, että Tea Garden on jo suljettu. Kävelemme Ruusutarhan läpi, istumme hetken Maryn ja Arthurin penkillä vain kuuntelemassa lintuja ja katselemassa pergolan läpi kulkijoita. Muutamat St. Lukas’in kellot kuunneltuamme lähdemme kukkien tuoksussa viipyillen kulkemaan takaisin hotellille. Lomarytmi on jo löytynyt, nukumme hyvin ja aamulla olemme virkkuina valmiit uusiin seikkailuihin.
 Puiston iirikset ****jatkuu
Kokopäiväretki länsirannikolle sisältää aluksi tutustumisen St. Matthewin moderniin anglikaanikirkkoon, jossa alttari, kastemalja sekä Neljän enkelin kappelin ja eteistilan jugendtyyliset koristeaiheet ovat kuulun pariisilaisen lasitaiteilijan René Laliquen käsialaa. Pieni kirkko on ulkoapäin yksinkertainen, mutta sisältä uniikki taideteos, jossa suurikokoiset lasiveistokset tekevät voimakkaimman vaikutuksen. Koin kirkon tavanomaisesta poiketen viileänä, kosmisena tilana. Lasi materiana luo enemmänkin puhtaan ja ylimaallisen kuin hartaan, ihmisläheisen tunnelman.
 St. Matthewin kirkon alttari  Neljän enkelin kappelin enkeli  kastemalja  eteisen koristeaihe  sakraalivalo
Rannikkotien maisema on hienoa katseltavaa. Ajomatka länsirantaa inspiroi oppaan tarjoilemaan aimo pläjäyksen saaren sotaista historiaa bussissa, jossahan sitä ei pakoon pääse. Saarella on vastikään juhlittu saksalaisten miehityksestä vapautumisen 70 merkkivuotta ja kolmannen maailmansodan päättymistä, joten paikallaanhan tuo on, myönnettäköön. Taivas pilveilee, tuulee voimakkaasti. Sadettakin on luvattu, mutta saarella sää voi olla mitä tahansa ja vaihtua useaan kertaan päivän mittaan ennusteista piittaamatta. Viisas ottaa joka sään varusteet kokopäiväretkelle, sanoo opas. Viisautemme sadevarusteiden osalta on jäänyt kotimaahan, mutta nahkatakki on kyllä oiva varuste mereltä puhaltavassa viileässä tuulessa ja kerrospukeutuminen sallii vaatteiden vähentämisen sopivilta osin tarvittaessa. Lämpötila Jerseyllä on toukokuussa keskimäärin +15 astetta eli suunnilleen sama kuin lähtiessä kotimaassa, vaikka etelämpänä nyt ollaankin.
Tutustumme Jerseyn maamerkkinä kuvissa usein esitetyn Corbieren majakan upeaan maisemaan ja Noirmont Farmin saksalaisbunkkereihin. Jerseyn sodanaikaiset tunnelit ovat minusta karmaiseva kokemus; kuljemme pimeissä tunneleissa omaan tahtiin museohuoneesta toiseen. Niiden näkymät autenttisine äänimaisemineen antavat selkeän kuvan siitä, mitä sota on ollut. Tulemme viimein huojentuneina päivänvaloon taas. Jokainen on saanut pääsylipukseen jäljennöksen jonkun sodanaikaisen vangin alkuperäisestä identitaetskarte’sta. Minulle sattuu 25.10.1894 syntyneen, naimattoman Luise Renee Schwobin kortti. Siitä ilmenee, että hänet on vangittu Jersyllä 27.tammikuuta 1941. Kahvilan takaseinältä voisin käydä tarkistamassa miksi hänet on vangittu ja miten hänen sitten kävi. Seinän edessä on tungosta, enkä oikeastaan haluakaan tietää Luisen kohtalosta mitään.
 rannikkomaisema  tykki on vaiennut  majakka kuuluu merimaisemaan
 tunnelimuseon sisäänkäynti Rose Garden, Monday afternoon
Tuuli hajottaa pilvet iltapäivällä. St.Lukas-kirkon kellojen kuuden soiton aikaan taivaalla on enää ohutta haituvaa. Retkipäivän jälkeen lepäsimme tunnin hotellissa, ehdimme sitten vielä Tea Gardeniin teelle. Nyt on jo viileää. Illalla puistossa soitetaan, tuolit ja viirit ovat jo valmiina soittolavalla. Jos jaksamme odottaa puoli kahdeksaan, tuskin kuitenkaan jaksamme. Puut kohahtelevat tuulessa. Aurinko painuu alas, ilma käy yhä viileämmäksi, kohta palelen villaisessa viitassani. Ja täälläkin mustarastas laulaa, viheltää ja tremoloi…
 magnoliapuu kukkii  I don’t forget, ever… ***jatkuu
Kun lento lähtee suden hetkillä ja kentällä pitäisi olla kaksi tuntia ennen, on melkein turha mennä ylipäätään nukkumaan. Mennään kumminkin ja siitähän seuraa heräämisen hetkillä vain melko syyntakeetonta toimintaa. Kolmasosa taksimatkasta lentokentälle sujuu unihämärässä (käsittämättömän pirteän kuskirouvan kyydissä), kun tajuntaan äkisti hiipii epävarmuus tuliko kaikki mukaan. Passi ainakin on, mutta lyhyt tsekkaus osoitti, että pieni lentolaukkuni puuttui. – No, käännytäänkö hakemaan, kysyi Pipsapirteä. – Pakko se on hakea, ynähdän häpeissäni. Pienen kotiseuturetken verran eestaas sompailua ja kohta matka jatkuu eteiseen unohtuneen laukun kera. Toinen ymmärsi olla sanomatta sanaakaan ylimääräisestä kierroksesta, vaikka mittari raksutti.
JERSEYN SAARIVALTIO – pikkuisia saaria puolenkymmentä Englannin Kanaalissa – valikoitui kohteeksi kiinnostuksesta saarimatkailuun. Tarjontaa valmismatkoille sinne ei ole liiemmin näihin asti meiltä ollut eikä paikka kovin suurta turismivolyymiä kestäkään. Lähtö- ja paluupäivä menevät matkaamiseen, ei uskoisi, että noin lähellä olevaan paikkaan on lentäen niin hankala matka. Kööpenhaminassa vaihdetaan (ja odotellaan) konetta ja SASin pienet reittikoneet saavat tunteja kulumaan meren yli lentäessä.
Pääsaarella asuu lähes satatuhatta ihmistä, pääkaupunki St.Helierissä kolmisenkymmentä tuhatta. Puolet väestä on syntyperäisiä saarelaisia. Saarivaltio on itsehallintoaluetta Englannissa (kuten Ahvenanmaa meillä), sillä on oma parlamentti, oma rahakin (Jerseyn punta) eikä Jersey kuulu EU:hun. Toki Englannin puntakin on käypää valuuttaa, mutta euro ei. Viralliset kielet ovat englanti ja ranska. Saari on itseasiassa lähempänä Ranskan rannikkoa (25 km) kuin Englannin. Kaikki on ihmisenkokoista; kadut (ja bussit) kapeita, vasemmanpuoleinen liikenne soljuu ketterästi. Verotus on matala, mistä johtuu, että saarta kutsutaan myös veroparatiisiksi. Ihan ketä tahansa saarelle muuttavaa ei hyväksytä asukkaaksikaan, pitää olla sijoituspääomaa.
 Hotelli Merton  Hotelli sisäpuistikon puolelta  näkymä sisäpuistikkoon  Howard Davisin puisto Hotellivalintamme osui mitä parhaiten, sijainti hiukan keskikaupungilta sivussa, St.Helierin suurimman ja kauneimman puiston kulmalla. Hotellissa sattuu olemaan saapumisiltana yksityinen first communion-juhla, varakas italialaissuku juhlii hienosti päivälliselle pukeutuneena tyttärensä ensiehtoollista. (Katolisessa maailmassa meidän rippikoulumme konfirmaatiota vastaava riitti toimitetaan ennen murrosikää, jopa 7 vuotiaana.) Hotellin toiseen siipeen kulkiessamme näemme pikku Shannon-Marian tanssimassa kimaltavassa valkoisessa morsiuspuvussaan ystävineen tunnelmavalaistulla tanssilattialla yökerhossa. – Ajattelen: miten eri maailmasta aamuvarhaisella lähdimmekään.
*jatkuu
Lapsuuteni kirkkomaalla saatellaan vainajat koivukujaa leposijoilleen. Muutama vuosi sitten äitiä saatellessa hätkähdin käytävän tutuiksi käyneiden koivuvanhusten kaatamisesta – nyt jatkaa saattotehtävää jo nuorten koivujen kesäheleä parvi. Hautausmaita on nykyään enemmän kuin seurakuntia. Onneksi on vielä kirkko, joka näitä muistojen puistoja hoitaa, yhteiskunnan tuella ja verovaroin. Sureville ja kaipaaville omaisille kirkkomaat ovat lohdun lähde, ja satunnainenkin kävijä kokee hiljaisuutta ja rauhaa.
Päästiin vihdoin pihatöihin, kun sisäpuolinen järjestys alkaa olla kohdallaan. Miten tuntuukin vuosi vuodelta raskaammalta tämä voikukkien ja valkojuurien kitkeminen sekä pensaiden raivaaminen. Rakko on äkkiä kämmenessä. Ruohonleikkuu on pikku kakunpala rikkaruohosotaan verrattuna.
Toisen huolena on kesäkalusteiden raivaaminen säilöstään pihaan ja vajan järjestäminen. Keinua kootessaan hän tietää, että kesä on lyhyt ja kohta sama tapahtuu toisin päin. Joskus mietin koottavien puukalusteidemme keskellä, mihin ihmiset saavat mahtumaan nykymuodikkaat polyrottinkiset sohvakalusteensa ja kolmen kuukauden grillikeittiönsä talveksi.
Saunan lämpöiset löylyt lääkitsevät lempeästi kipeitä lihaksia ja mukavahan saunan jälkeen on keinuun istahtaa kuuntelemaan kaupungin rauhoittuvaa hengitystä ja katselemaan valkeita hattaroita korkeassa sinessä. Vaahtera ja tammi ovat täydessä lehdessä, syreenit tuoksuvat ihanasti eikä siimaleikkurin poikki sivaltama clematiskaan, nuppuja täysi, enää niin kovin harmita.
Uunituore pääministeri ’ilmoitti’ eilen, miten aikovat valitulla porukalla toimia näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Punnittua järkipuhetta oli tuo ja vakaan suomalaismiehen suusta, tuumii Mummo.
Vaan kuuntelivatko valitsemamme edustajat, Pissismummo mutisee kyrsiintyneenä. Osoittivatko suosiotaan nuo vaaleissa parlamenttiin ylennetyt kansamme kaapinpäälliset. Kuultiinko hyväksyvää ja kannustavaa hyminää lehtereiltä, mitä. Juuei. Ei kuultu, ei.
Nämä huomionkipeät hyväkkäät huutelivat puheen päälle, häiriköivät asianpuhujaa keskenään naureskellen kuin pahainen yläasteen teiniporukka konsanaan. Rikollisiksi ja pettureiksi peräti haukkuivat, kun ääneen pääsivät.
Pahin mölinä kuului niiltä, jotka itse olivat epäonnistuneet hallinnointitehtävässään taannoin. Vahingonilo oli ylimmillään, kun päästiin oikein kuorossa tarjoilemaan persujen nokkamiehelle takaisin männeenvuotisia lohkaisuja.
Jos kompuroi edellinen eduskunta maalisuoralla, ei alkanut uudenkaan taival kovin kehuttavasti. Jokunen sivistyneesti ja asiallisestikin esitetty arviointi sentään kuultiin, kiitos kristillisten ja ruotsalaisten. Mummo vapauttaa itsensä tästedes huonoa teatteria seuraamasta. Tsemppiä hallitukselle! Yrittävää ei saa latistaa. Hulinasakki hävetköön.
Lähdimme matkalle kaksi viikkoa sitten riisuttuamme kodin ensin sisäkattorempan vaatimaan kuosiin. Kuvittelin, että remppa olisi voiton puolella, kun tulemme takaisin. Ei ollut. Oli pakko kehittää evakkoreissulle jatkoa, päädyimme Lapsuusmaalle. Onnellinen ratkaisu, joka onneksi sopi veljen perheellekin.
Lapsuusmaalla koivikkojen alkukesän vehreys oli ihanimmillaan. Kotiakin etelämpää tulijasta tuntui kuin olisi kelannut kevättä taakse päin. Voikukkapellot, rentukkaojat! Metsätähti, kevätlinnunherne, kielon pikkuruiset nuppuvanat! Ja ujoa lilaa hehkuvia suo-orvokkimättäitä kaikkialla!
Torstaina pääsimme mukaan kummipojan alakoulukkaiden siivellä kevätjuhlaan. Olipa perinteistä, peikkojen ja keijujen tanssahtelua levymusiikin (Griegiä) tahtiin, varovaista laulua ja nokkahuilun soittoa pianon säestyksellä ja onnelliseen loppuun päätynyt näytelmä siilistä, jolla ei ollut ystävää. Suvivirttäkin ynistiin miten kuten kahden säkeistön verran sekä kuultiin rehtorin mutinaa mikrofoniin stipendien ja hymypatsaiden jakoineen. Myöhemmin katselimme haikeina veljen luona videotallennetta 25 vuoden takaa, jolloin olimme saman ison koulun juhlasalissa kummipojan lakkiaisissa. Silloin vielä oikeasti laulettiin…
Keskustelut kummipojan esikoistyttären (10 v) kanssa olivat avartavia. Opin, että nelosella tytöt muodostavat ryhmän, jossa joku Ronja tai Veera ’määrää’ illalla tekstiviestillä miten tukka laitetaan seuraavana päivänä. (Kaikilla on tietysti pitkät hiukset.) Kevätjuhlissa nähtiin ryhmä donitsinutturoita, ja todistusten antopäivänä tukan piti olla valloillaan, vain toisen puolen etupalmikko oli sallittu. Koulussa on parasta välitunnit ja matikka (kymppi todistuksessa kuuluu asiaan) ja tytöt harrastavat tramppaa ja urheilulajeja. Ekaluokkalainen pikkuveli äänesti myös välitunnit parhaiksi, mutta häneltä kouluruokakin sai pisteen.
Kotona Remonttimies oli saanut urakkansa valmiiksi, työn jäljet siivottu, ja tulos on erinomainen. Alamme kotiutumisen huonekalujen palauttamisella paikoilleen. Toinen ruuvailee lamppuja uutukaiseen kattoon ja kokoaa kodin laitteistoa sitä mukaa kun saa tavaralaatikoita noudettua varastosta. Minulle lankeaa pyykki, pölynputsaus- ja pesushow sekä ruokahuolto. Tämä on jo niin tuttua kuin uusinnat aina – ikävä todeta, että asukkien ikääntyessä kodille käy samoin. – Nyt riittää remontit, vannon. Kerta kerralta tuntuu vaivalloisemmalta tämä etu- ja jälkikäteinen tavarashow, vaikka kodin ehostuksen lopputulos aina ilahduttaakin.
On ihmisiä, jotka kiinnittyvät paikkoihin, ja ihmisiä, jotka eivät asetu. Joillakin on koti kaikkialla, missä kulkevat, toisilla tuttuuden tuoma illuusio turvasatamasta.
No niin. Sepä tietysti! Yhtenä pilviharmaana aamuna keksin syyn yleiseen apeuteen tässä maailmankaikkeudessa: Pissismummoa ei ole näkynyt. Huomasin kyllä viimeksi tavatessa, että hänellä on tulollaan sesonkikohkaus, jota tuo itse kutsuu nimellä kevätrytäkkä. Sitä edeltää pitkäpiimäinen venyminen ja pähkäily, junnaaminen ja viirusilmäinen aanailu. Se on energiain koostamista, jonka jakson pituutta ei voi ennustaa. Sitten eräänä aamuna alkaa tapahtua. Ja autapa armias!
No, mitä? Vaatehuoneen perukoilta kaivetaan esiin matkalaukut, isot sekä pienet. Kaksi jää odottamaan, muut viedään varastoon. Muuttolaatikoihin poimitaan hushollendaalista kaikki, mikä on irrallaan hyllyjen reunoilla ja päällä. Pöly vain pöllähtelee, kun Mummo pistää töpinäksi pikkutavarain kanssa, ja Poikakaveri kantaa laatikoita pois ja laulattaa imuria. Lamput katosta, verhot ikkunoista, matot lattioilta, taulut seiniltä – jo vain! Ei tietoakaan junnauksesta nyt.
Miten autiota nyt onkaan Pissismummolassa! Ja toisin päin: miten paljon tavarakerrostuma on vienytkin kokemusperäistä elintilaa. Hyllyjen ja kaappien päältä löytyy kaikenlaista, jota ei ole muistanut olevankaan: epävireinen soitin, kauniita pulloja, joiden sisältö on joskus jonkin juhlahetken kunniaksi nautittu, Lapin erämaakelon kappale, kiviä kaiken maailman rannoilta, hiekkaruusu Saharasta, pala Kiinan muuria, simpukkalamppu…
Lopuksi Mummo ja P.Kaveri poimivat kaapeistaan kahteen laukkuun kasan yllä pidettäviä välttämättömyyksiä, reppuun matkustusasiakirjat ja muut hengissäpitimet. Nyt ovat he valmiina seikkailuun ja poistuvat kotikonnultaan määräajaksi. Ja taloon autioon jää rytäkkää jatkamaan remppakimppa.
Leidit tapasivat kaupungilla arkilounaan merkeissä ja tuulen tuivertamissa kampauksissa. Ovella toisiamme odotellessa todettiin vain: onneksi hiukset ovat kiinni toisesta päästä. Keskustelu polveili ajankohtaisen yhteiskuntatilanteen ja siinä havaittujen ilmiöiden maastossa sekä henkilökohtaisten kuulumisten ja kokemusten piirissä.
Leidi S. ja leidi T. olivat joutuneet tutustumaan oman paikallisen terveysasemansa palveluhalukkuuteen pääkaupungin systeemissä. Ei kovin rohkaisevaa. Voiko hoidon evätä sillä perusteella, että vaiva on vanha, jos potilas on sinnitellyt kipuineen, kunnes ei enää koe jaksavansa? Tai siksi, että diagnoosia ei ole vielä annettu vaikka oireet ovat jatkuneet kuukausia? Siitähän seuraa, että potilas joutuu hakeutumaan yksityiselle lääkäriasemalle apua saadakseen. Omakin taannoinen kirvelevä ärtymys tuli mieleen. Kuuntelinpa taas kerran koko soitoille varatun tunnin terveyskeskuksen opastavaa nauhaa, joka pyysi odottamaan sulkematta puhelinta ja siirsi puhelun samantien toiseen automaattivastaajaan, joka sitten katkaisi puhelun kerrottuaan numeron vastaavan vain tiettynä aikana – aikana, jona juuri olen soittanut.
Erosimme toivotellen herttaista kesää. Kyllä eläkeläisen on paras koettaa pysytellä terveenä ja rukoilla varjelusta tapaturmilta. Ja säästää eläkkeestään määräosa siltä varalta, jos jotain tapahtuu. Yksityinen lääkäriasema korjaa sitten aikanaan sen potin.
Kaupunkimme kirsikkapuut ovat juuri nyt hehkeimmillään. Tämä jokakeväinen ihanuus kestää vain muutaman päivän, vaan kaunista on myös varissut vaaleanpunainen kukkalumi. Ihana äitienpäivälahja kaikille kaupungin asukkaille, sillä ei ole äitiä ilman lasta eikä lasta ilman isää.
|
|
