Poikkesin ystävättären kera Amoksella katsomassa tanskalaisen Vilhelm Hammershøin stil-maalauksia 1800-1900 -lukujen taitteesta. Maalausten värimaailma on hämyinen, sisäkuvien kompositio vaimea ja valokuvamainen. Kuvissa minua kosketti niiden syvä hiljaisuus ja muutamassa maalauksessa viipyvät valoheijastukset huoneissa.

Ystävätär maalaa itsekin. Vuosia sitten hänestä oli lehtijuttu otsikolla Hiljaisuuden värit. Taulut olivat esillä silloisen Café Engelin Ruusuhuoneessa. Me olemme hiljaisuusystäviä, hän maalaa – minä kirjoitan runoja, laulan meditatiivisia lauluja, kuuntelen keskiaikaista kirkkomusiikkia ja vaeltelen luonnossa.   

Mietin mitä hiljaiset kuvat olisivat puhuneet, jos näyttelytilakin olisi kunnioittanut niiden viestejä. Lukuisa naisvoittoinen yleisö sisälsi ryhmiä, joiden hilpeän seurustelun desibelit kajahtelivat kivitalon seinistä. Eräskin nainen julisti seuralaiselleen: ”En minä näistä maalauksista paljon piittaa, mutta tuolit kuvissa ovat kyllä hienot” (biedermeier-tyyliä). Niinpä.

tänä ystävänpäivänä muistelen vanhusystävää, joka viikko sitten lähti elämästään armollisen ja lempeän kuoleman mukaan. ajattelen ystävien merkitystä elämässäni. olen kiitollinen jokaisesta, joka vuosien mennen on ollut ja yhä on. ystävyys on antamisen ja vastaanottamisen kaunis kehä, sillä tavalla ikuisen ilmentymä. ihmiset tulevat, elävät ja menevät pois. elämä jatkuu ikuisesti.

”päivä kun nousee, sammuvi tähti, ei se iäks sammu, ken elämästä lähti…”

On ollut koskettavaa kahlata nuoruudenaikaisessa maailmassa sellaisena kuin se varhaisimpien päiväkirjojen valossa näyttäytyy. Miten täynnä lapsuuskoti on ollutkin selkeän yksiarvoista turvaa, sitä rajumpi oli muutos lyseovuosiin. Yksitoistavuotiaasta alkaen piti olla viikot poissa kotoa erilaisissa koulukortteereissa, ensin enolassa, sitten talossa, jonka omistanut leski kuoli kotiinsa yllättäen; sitten ukon talossa, jonka halvaantunut vaimo itkeskeli päivät, yöt ja lopuksi kolmantena kommuunissa. Valmentamatta lapsi paiskautui outoon maailmaan ja tehtäväksi jäi vain selvitä. Onko turvallisen kodin arvoista ollut mentaalisti apua vuosi vuodelta avartuvan maailman ristiriitaisten vaatimusten rajussa aallokossa, ihmettelen tänään päiväkirjojen äärellä.

Kirjoittamastani tajuan, miten olen yrittänyt sovittaa varhain omaksuttua uskonnollista maailmanselitystä vastaantulleisiin uusiin kokemuksiin ja haasteisiin. Ja nyt hämmästyn, miten se paradoksaalisti näyttääkin aiheuttaneen turvattomuutta ja eksistentiaalisen yksinäisyyden tunteita. Nuoruus vierastaa perittyä yksiselitteisyyttä, haluaa tottakai kapinoida auktoriteetteja vastaan ja kulkea oman tiensä, haluaa kokeilla kaikkea ja luoda itse maailmansa rajat – mutta tarvitsee tässä prosessissa hyväksyvän ja laajakatseisen aikuisen tukea. Muutos kiltistä isintytöstä, joksi roolini ehkä lapsuusperheessä oli ajateltu, itsenäisesti selviäväksi nuoreksi ihmiseksi ei todellakaan ollut kivuton, jos se nyt kenellä onkaan. Tempoilu sopivan avaran ohjauksen puuttuessa on ollut raastavaa, ja oman tien etsiminen ajoittain epätoivoiselta tuntuvaa haeskelua.

Tämä kaikki oikeastaan selittää sen, miksi jäin kiinni kirjoittamiseen, tajuan nyt. Se on ollut pitkään välttämätöntä uloshengitystä, parahtelua, isojen elämänkysymysten kanssa kamppailua. Se on ollut kumppani henkisessä yksinäisyydessä ja matkatoveri tiedon ja totuuden etsinnässä.  Se paljastaa väsymättömän, ehdottoman luonnonrakkauden, metsien ja kallioiden ystävän loputtomat yksinäiset retket. Niin kulki tytön tie kylältä keskustaan, teinin tie opinahjosta toiseen, nuoren naisen tie yritysten ja erehdysten kautta vihdoin selkeään suuntaan. Kymmenennen päiväkirjan teksteissä välähtelevät jo ammattiopintojen ilot ja paineet pääkaupungissa sekä yksinäisyyden kivut sosiaalisen verkoston repeillessä 1960-luvun lopun tiimellyksessä.     

*jatkuu

No niin, huohh. Lapsoset lähtivät yökylästä, ja Mummeli ja Vaari lössähtivät omaan oloonsa. Selässä tuntuu: kahdesti yöllä kantelin kainalooni hipsineen Murusen nukahdettua hänet omalle vuoteelleen. Tällä kertaa Pikkuritarikin tarvitsi vähän aikaa Mummelia aamuyöllä unesta herättyään. Ja juuri kun luulin vierähtäneeni taas uneen, Murunen sirkutti Mummelin korvaan, että on jo aamu. Siinä vaiheessa Pikkuritari oli jo käynyt Vaarin kainalossa Keskustelun Tärkeistä  Asioista, kuten miten pilvet muodostuvat höyrystyneestä vedestä.   

Näitä huimia mäenlaskuja, saunomisia saunatonttutarinoineen, iltasatuja, yöheräilyjä, aamutarinoita, soitteluita ja lauleluita ei kyllä vaihdettaisi pois mistään hinnasta. Sentti sentiltä molempien kasvumerkinnät kaapin ovenpielessä ylenevät, ja aina huomaa jotain uutta persoonan kehityksessä. Isovanhempien ansaitsematonta onnea!

kun aikapoikanen on lähtenyt, singahtanut maailmalle kyhäämään pesäpoteroaan toisen maan maisemiin, on emon olo orpo kuin talveen unohtuneen ruusunmarjan. sitä toivoo, että poikanen löytää sijansa sielläkin, mihin lähti ja kotiutuu niin kuin nyt maailmalle lentänyt voi. ja sitäkin toivoo, että se ikävöisi sen verran, että tulisi joskus takaisin kotikoloihinsa, missä voi puhua omaa kieltään ja tietää helposti miten ollaan. onneksi heitä on kaksi toisilleen tärkeää yhdessä lentämässä. lämpöisempi on uusi pesä kahden asua. hyvää matkaa…

kolme talvimorsianta

Hetkohta ylösnoustua piti hankkiutua ulos, niin kaunista oli kaikki, mikä ikkunoista näkyi. Ensin vähän lumilapion heilutusta pihassa ja sitten kameran kanssa kauemmaksi. Jo illalla puut olivat kuin Edelfeltin maalauksesta, ja yöllinen lumisade oli vain parannellut näkymiä. Miten hengästyttävän kaunis voi olla talvinen puu lumiviitassaan!

Kotikadun tuolla puolen pikkuisella poikkikadulla oli kolme isäntää lumitöissä etupihoillaan. Yksi heistä katsahti kulkijaa ja nyökkäsi ystävällisesti. – Kyllä nyt on maailma kaunis, totesimme kumpikin tavallamme, ja minä, että on oikea lumiukkotaiteilijoiden toivesää. Myhäilevä isäntä jatkoi: – Saa meille kurkistaa pihallekin, siellä niitä on. No minähän kurkistin. Ja mikä satumaa siellä olikaan!

Muumipeikko ja Satumaan Taiteilija

Muumipeikkohan siinä köllötteli ja taaempana topakka Pikku Myy, seurassaan haravahampainen Mörkö Hän Itse sekä talviuniltaan herännyt Karhu, jonka jalkojen välissä pienet Satumaassa vierailijat mahtuvat seikkailemaan. Lohikäärmekin pihaan mahtui ryömiskelemään. Kädenjälki oli niin taitavaa, että oli ihan pakko kysyä ystävälliseltä lumenluojalta onko hän itse taiteilijana ollut. – No, ei kun vaimohan se meillä taiteilija on – ja samassa oven raosta pujahti keijunkeveästi taiteilijaemäntä Ulla tulenpunervine hiuksineen esittelemään töitään.

talviunilta herännyt

Satumaan portilla

Oi, olen minä tästä ohi kulkenut lukemattomat kerrat, nähnyt sinisen talon seinällä kiehtovan nimen enkä ole tiennyt mikä satumaa Villa Ullan talvipiha on!

Kate Atkinson ; Ihan tavallisena päivänä    suom. Kaisa Kattelus    atschi-pokkari 2004

Atkinsonin mosaiikkityyli toimii hyvin vaikkapa iltalukemisena ennen nukahtamista. Teksti ei ole niin tiivistunnelmainen, että luettu tulisi uniin tai estäisi nukahtamasta. ”Älykästä viihdettä”, ylistelee kustantajan kansiteksti, joka myös määrittelee tyylilajin postmoderniksi romaaniksi.  – Miten vain, kyllä näitä lukee, vaikkei siitä viihtymisestä nyt niin tietäisikään.
*
Tuula-Liina Varis ; Naisen paras ystävä        WSOY 2014

”Laadukasta psykologista trilleriä”, tarjoaa kustantajan takakansimainos. Mikä sitten kenenkin lukijan laatukriteeri onkaan. Jostain syystä minulle tuli lukiessa vähän haukotusolo, niin kuin silloin, kun tajuaa että se, mitä lukee, on jäänyt jotenkin edelliselle vuosikymmenelle. Tarinoiden ajattomuus on laatua, hienonhienosti jälkeen jäänyttä ei jaksa niin arvostaa kuin reilusti mennyttä, vai mitä?
*
Jussi Valtonen ; He eivät tiedä mitä tekevät    Tammi 2014

Tästä kirjastaan Finlandia-palkinnon viime vuonna saanut Jussi Valtonen on kirjoittanut aiemmin kolme romaania. Tämä järkälemäinen (559 sivua) opus on todella palkintonsa ansainnut. Kirjan tarina ottaa heti mukaan ja pitää imussaan viimeiselle sivulle asti. Valtonen kirjoittaa tyylikkäästi ja ilmaisuvoimaista kieltä. Romaani on rakennettu ajassa kahteen suuntaan liukuvaksi ja eri maailmoissa elävien  henkilöidensä elämää katkelmin kuvaavaksi. Se valottaa onnistuneesti tiedemaailmaa, kahden mantereen kulttuurieroja ja erikulttuurisen pariskunnan sopeutumisvaikeuksia. Myös sukupolvierot ja pojan isänikävä nousevat esiin väkevästi. Koska romaani alkaa erikulttuurisen parisuhteen perusasetelmasta, myöhemmät dramaattiset tapahtumat tulevat riittävästi perustelluksi.  – En ole pitkään, pitkään aikaan lukenut mitään näin  kiehtovasti aikamme ilmiöitä kuvaavaa ja älyllisesti antoisaa romaania. Suosittelen jokaiselle vaativalle lukijalle!
*
Helmi Kekkonen ; Suojaton    Siltala 2014

Suojaton on nuoren kirjailijan toinen romaani, ensimmäinen julkaistu teos oli novellikokoelma. Kekkosen tyyli on koruton, selkeitä lauseita, rauhallisesti etenevää, tunnelmaltaan melankolista tekstiä. Romaani kertoo erilaisen lapsen tarinan, äidin näkökulmasta sekä Isa-tytön itsensä. Kaikki on toisin kuin piti olla, äiti ei luota lääkäreihin, jotka vakuuttavat, että lapsi on normaali ja älykäs, kehittyy vain omaa tahtiaan. Isa ei puhu ja muutenkin hän on äidille vieras. Tarina soljuu alakuloista rataansa ilman dramatiikkaa ja viimeisten tapahtumien jälkeen voi kuvitella että kaikki jatkuu kuin ennenkin.  – Kirjoittaja hallitsee aiheensa sekä tyylikeinot, mutta tarina on jotenkin alakuloisen vaisu, särmää kaipasin

**

en lakkaa ihmettelemästä pilvisen talvipäivän hienoja sävyjä. näennäisen yksitoikkoinen lumimaisema elää ja väreilee eri vuorokaudenaikoina – sinerrystä, punerrusta, hentoa lilaa, sen seitsemää harmaan sävyä. puiden rungot taivasta ja maata kohti ojentautuvine oksineen antavat ryhtiä näkymään. valkama kutsuu hiihtäjää..

aurinkoisella talvipäivällä on oma sädehtivän iloinen ilmeensä, joka antaa luonnossa kulkijalle energiaryöpsähdyksiä..

Tuvan ovella seisoskelee jo varttia vaille puolenkymmentä ihmistä, kaikki tuttuja. Moikkaillaan, puhellaan säät. Kävelykadulla käy viima, vaikkei ole pakkasta eikä erityisen tuulistakaan, mutta tässä kohtaa tuulee aina. Kun työntekijä tulee paikalle, huomaan, että hän on seurakunnan uusin diakoni – ja samalla tajuan, että siinähän onkin entinen opiskelijani. Halaamme. Välillä olevat vuodet ovat muuttaneet meitä molempia, mutta tuttuus löytyy heti.  

Tuvan päivä lähtee yhteisestä laulu- ja rukoushetkestä. Diakoni on valinnut virren 600, jonka laulamme. Toinen täyttää kahviautomaattia, jonka salaisuuksiin perehtymisen olen jättänyt hänen huolekseen. Laittelen tarjolle keksejä. Paikalla olijat innostuvat laulamaan yhdessä enemmänkin. Taka-alalla tuttu mies pysähtyy kohdalleni ja alkaa puhua. Tämän miehen kohdalla tapahtuu ensi kertaa, että hän puhuu omasta elämästään ja ajatuksistaan. Mitä lie tapahtunut, mietin.

Tutustun Silvanaan, joka on tullut 15 vuotta sitten Meksikosta Suomeen ja toimii Helsingin kansainvälisessä seurakunnassa ja avustaa maahanmuuttajia. Hän on täällä kääntääkseen seurakunnan uusien ohjelmien  esittelytekstejä englanniksi. Tunnen heti varauksetonta sympatiaa tämän avoimen ihmisen kanssa keskustellessa. Sanonkin: tiedätkö Silvana, olet ihana ihminen. Hän hymyilee ja sanoo vain: oh.  

Ihmisiä tulee ja menee koko ajan. On hiljaisia, jotka istuvat ja juovat kahvin  tai teetä, lähtevät sitten. On tuttuja, jotka juttelevat arjen asioita keskenään. Joku lukee lehteä. Yhden pöydän ääressä näppäräsormiset askartelevat myyjäisiin meneviä kransseja. Kukaan ei räplää puhelinta! Yritän huomata hymyllä jokaisen kävijän. Yksi ja toinen hakee sen hetken, jolloin voi tulla luo ja jakaa itselleen tärkeitä asioita. Ilahdun heistä, että rohkenevat.

Vähän ennen tuvan sulkemista tulee vanhus tyttärensä kanssa. Tunnen molemmat vuosien takaa. Äiti on kadottanut elämän tuulten tuiverruksissa muistinsa ja muistonsa. Tytär hakee häntä vanhainkodista kävelylle, tänään he poikkesivat ensi kertaa tänne. Vanhus ei reagoi, kun puhuttelen häntä kättä koskettaen ja kerron mistä tunnemme. Tytär kertoo, että äidillä on altzheimer. Kun kahvi on juotu, menen uudelleen. Nyt äiti katsoo jo silmiin, kun juttelen hänelle. Korjailen tupaa lähtökuntoon. Kun tulen hyvästelemään, vanhus ojentaa kätensä ja hymyilee.

Ihmisen olisi hyvä ajoittain palata entisiin kiinnostuksiinsa, mutta myös etsiä uutta, ennen kokematonta. Kävi niin, että kaupungissamme alkoi meditatiivisen rukouslaulun kurssi, jonne menin mukaan. Tässä yhdistyivät sekä kiinnostus asiaan että hyvä kokemus 1990-luvulta vastaavasta. Ohjaaja on sama, joten nyt voin havainnoida myös metodin kehitystä.

Sali on avara ja valaistus kynttilähämärä. Sivupöydillä on ikoneja. Kaksikymmentäkolme eri ikäistä naista ja kolme miestä on tullut paikalle kurssia aloittamaan. Esittelykierroksella jaetaan ajatuksia siitä, mitä kukin toivoo kurssilta. Moni ilmaisee etsivänsä syvempää yhteyttä henkiseen, syvyyttä hengelliseen elämään ja rukoukseen.  Joku on ollut vastaavalla kurssilla aiemmin ja haluaa jatkaa. ”Ääni on liikettä; lähdemme nyt laulaen yhteiselle matkalle”, sanoo Tanja-ohjaaja.

Meditatiivisen laulun idea yksinkertaistettuna on saada yhteys omaan kehoon soittimena ja äänen hoitavaan, parantavaan vaikutukseen kehossa sekä mielessä. Pyrimme löytämään laulamalla oman sisäisen harmoniamme. Laulamme aluksi a-vokaalia kukin oman hengityksen tahtiin etsien kohtaa, jossa ääni resonoi koko kehossa. Kuuntelemme pareittain toistemme tuottaman äänen väriä ja sointia rintakehän alueella. On merkittävää havaita, missä kohdin ääni soi, missä taas on tukkoista. Parini kertoo, että oikealla puolella lapaluun kohdalla ääneni sointi on kirkkain. Mietin mitä merkitsee, että kipeän olkani puolella ääni soi parhaiten.

Toisella kerralla mukaan liittyy yksi uusi ja joku on jäänyt pois. Tanja kysyy, oliko viime kerran jälkeen jotain tuntemuksia. Muutamat kertovat kipuaistimuksista, päänsärystä tai väsymyksestä. Minä huomaan yllättäen, että vuosien takaisen aivotärähdyksen jälkeinen asentohuimaus tuntuu taas. Jotain siis tapahtuu.

Alamme laulaa ja kuuntelemme a:n, o:n ja u:n sekä m:n erilaista sointia sisällämme. Annamme äänikylpyä koko keholle. Aina välillä istumme hiljaa tuolilla leväten. Piirin keskelle levitetään joogamattoja ja osa asettuu ensin selinmakuulle ja sitten vatsalle ottamaan vastaan toisten hiljaista ja voimakasta ja taas hiljaista a:lla laulua. Antavan ja vastaanottavan osia vaihdetaan. Lopuksi tuntemuksia puretaan. Joku kertoo leijailleensa mielikuvissaan äänen mukana ylös ja alas. Käsivarsiani pistelee ja kämmenissä tuntuu voimakas lämpö. Kokemukset ovat hyvin yksilöllisiä.

Meditatiivisen rukouslaulun kurssi kestää kahdeksan kertaa ja etenee hengitystekniikan sekä henkisen valmennuksen kanssa yhtä matkaa. Toisen kerran jälkeen kotona selkääni jomottaa ja jaloissa tuntuu lievää särkyä. Tulen siis tietoiseksi kipukohdistani. Paraneminen on alkanut.