Runoja

Kohise villi aalto – Isa Aspin runot                  toim. Toivo Hyyryläinen               minerva 2015 (2.p.)

Nuku, nuku aaltonen / nuku jo / Tuolla laulaa humisten / kuusisto! / Kehtolaulusi se on / nuku aalto rauhaton / nuku jo.

Isa Asp, 1800-luvun runotyttö, Saima Harmajan sukulaissielu, aloitti varhain ja opetteli itse mm. Runebergiä lukemalla sommittelemaan säkeitä. Varsinaisia runoteoksia hän ei julkaissut, mutta lasten lehteen ja myöhemmin muihin julkaisuihin hän sai runojaan painetuksi. Kirjallisuuden historia tuntee Isa Aspin, joka oli aikansa runoilijoiden tapaan kaunosieluinen ja myös uskonnollinen. Hänen runojaan on sävelletty hengellisiksi lauluiksi, sitä kautta ne ovat itsellenikin ensin tulleet tutuksi. Hyyryläinen on tehnyt kulttuuriteon kootessaan ja suomentaessaan tähän kokoelmaan 92 alun perin ruotsinkielistä runoa ja sanoittaessaan kommentaariosuudessa runojen syntytaustoja ja runoilijan lyhyeksi jääneen elämänkaaren vaiheita.

*

Aulikki Oksanen              Helise, taivas!  Valitut runot 1964-2014        Siltala 2014

Aulikki Oksanen ei enemmälti esittelyä kaipaa, on sen verran tunnettu ja monilahjakas tapaus: runoilija, prosaisti, ylioppilasteatterissa Lapualaisoopperan aikaan laulaja ja näyttelijäkin sekä kuvataiteilija. Proosansa on hyvin omintakeista. Runonsa ovat jäljittelemättömiä ja huikean musikaalisia, niinpä monet niistä ovat inspiroineet säveltäjiä. Kokoelman lainasin kirjastosta ja totesin, että haluan sen kotihyllyyni koska tahansa sen pariin palatakseni.  – Rakastettavaa, helisevää kieltä, huiman kauniita runokuvia ja vahvaa aatteen paloa, jota ei voi vastustaa.   

*

Novelleja

Matti Paloheimo                       Nainen Palatinuksella                    Nordbooks 2014

Paloheimon julkaisuluetteloon on kertynyt monenmoista yli neljänkymmenen vuoden ajalta, runoja, romaaneja, esseitä, tietokirjoja, mm. isänsä Oiva Paloheimon elämäkerta. Paloheimolla on teologin koulutus, ja hän on toiminut paitsi pappina, Kirkko ja Kaupunki–lehden kulttuuritoimittajana, Kirkon tiedotuskeskuksen johtajana ja Valtion Elokuvatarkastamon johtajana. Tuore novellikokoelma on elävän elämän sirpaleista koottu, osittain kirjoittajan omankin elämän. Teemoissa toistuvat vanhenevan miehen apeahkot elämäntunnot, nuoruuden rakkauksien muistoissa lämmittely, pitkän avioliiton arkeen sopeutuneen unelmat siitä, mikä ei enää ole mahdollista. Novelleissa juodaan ahkerasti viiniä, naisilla on korkeat korot, ja parfyymi tuoksahtaa viekoittelevasti. ”Jokaisella lauseellaan kirjailija paljastaa itsensä, minä ajattelin, ja jokaisella siveltimenvedollaan taiteilija paljastaa itsensä. Seisoin alasti hänen makuuhuoneessaan. Mutta niin seisoin monissa muissakin paikoissa, lukuisissa museoissa ja julkisissa tiloissa kenen tahansa töllisteltävänä. Kaikkihan minut näkivät, jotkut näkivät jopa lävitseni” (Konsertin jälkeen).                              – Jokin menneen tuoksu näissä novelleissa on, jonka ikätoveri tunnistaa, mutta ei sangen kovin ilahdu. Selostusmainen tyyli novelleissa jää häiritsemään.

*

George Saunders           Joulukuun kymmenes              suom. Markku Päkkilä             Siltala 2015 (2013)

”Sarja satiirisia näkyjä amerikkalaisten lähiöiden rahvaasta. Saunders kirjoittaa järkyttävän hauskasti synkistä aiheista.” Kirjailija on alun perin geofyysikko ja myös opettaa Syracusen yliopistossa. Hän kirjoittaa artikkeleja, lyhytproosaa ja lasten kirjoja. Kritiikki pitää häntä uuden amerikkalaisen fiktion suunnannäyttäjänä erityisesti satiirisen otteen ja kielellisen omaäänisyyden ansiosta. Kieltämättä nyrjähtänyt ote elämän trivialiteetteihin panee ajattelemaan uudesta tulokulmasta ja haastaa lukijan älyä. G.S:n tarkoitus ei ole viihdyttää, juuri siksi nämä novellit ovat myös omalla tavallaan viihdyttävää luettavaa.  – Kannattaa tutustua!

*

Pokkarit

Emilie Richards             Yli synkän virran            suom. Virpi Kuusela                 2015 (2014)

Amerikkalainen bestsellerkirjailija kirjoittaa mukaansatempaavia ja naislukijoihin vetoavia tarinoita. Tässä aiheena on tarina narsistisen miehen pahoinpitelemän vaimon elämästä ennen ja jälkeen avioliitosta lähdön. Sivuhenkilöt nivotaan hyvin tarinaan ja tuovat positiivisen lisän vaikeasta kohtalosta selviävän naisen elämään.  – Rohkaisevaa luettavaa, jolla on alleviivaamattomasti myös sanoma. Viihtyisä ja hyvä kesäpokkari.

*

Torey Hayden         Sähkökissa      suom.Satu Leveelahti              Otava Seven 2012 (11.painos, alkup.1998)

James-tohtorille tulee terapiaan autistipoika Conor, joka ei puhu ja joka on jäänyt äidin hoitoon isän muutettua muualle. Äiti on lopen väsynyt pojan kanssa. Jamesilla on oma elämäntilanne vähän niin ja näin, mutta hän kiinnostuu pojasta ja saa pian kontaktin. Alkaa pitkä matka, jonka päässä Conorista kuoriutuu mielensä lukkojen takaa lahjakas – jos ei nyt ihan tavallinen, niin kuitenkin puhuva, kommunikoiva ja sosiaalisesti edistyvä poika. Matkan varrella James tutustuu myös pojan siskoon ja kirjailija-äitiin, joka oikeastaan ryöstää tarinan niin, että lopulta Hayden kuljettaa äidin tarinaa, äidin sisäistä tarinaa, pojan tarinaa ja Jamesin tarinaa sisäkkäin. Loppu on dramaattinen ja jättää tarinat sopivasti auki.        – Mukaansa imevä tarinakimppu, jonka kirjailija hyvin hallitsee ja vie taitavasti loppuun.

*

Romaanit

Michèle Lesbre            Punainen sohva       suom. Timo Torikka       LURRA Editions 2014 (2007)

Pariisilaisen nykykirjailijan kymmenes romaani on nyt suomennettu. Se kertoo pariisittaresta, joka tutustuu talon alakerrassa asuvaan vanhukseen ja alkaa lukea hänelle. Sitten nainen lähtee matkalle Moskovaan ja junalla halki Siperian etsimään kadonnutta rakastettuaan. Matkakokemukset ja vanhuksen tapaamiset lomittuvat toisiinsa naisen mielessä. Paluu yllättää.  – Pidin kovasti kirjailijan tyylikkään niukkaeleisestä, kulturellista tekstistä. Suomennos on hyvin säilyttänyt ranskalaisen atmosfäärin.

*

Grègoire Delacourt            Onnen koukkuja           Katseenvangitsijat     suom. Leena Leinonen              WSOY 2013 (2012), 2014 (2013)

Delacourtin läpimurtoteos Onnen koukkuja sai niin paljon innostunutta palautetta, että tekijä liitettiin oitis suomennettavien listaan. Kirjailijan tyyli on humoristinen sillä hiukan yli ja hiukan vinoon vetävällä tavalla, joka riemastuttaa kaltaistani lukijaa. Kirja kertoo erään ’onnellisen’ avioliiton tarinan. Avioliitto päättyy surullisesti, mutta tarina onnellisesti. Tarinassa on monta epätodennäköistä sattumusta ja hilpeitä sivuhenkilöitä, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon herpaantumattomasti mukana.  

Katseenvangitsijat on kirjailijan kolmas romaani. Rakkaustarinan pointti on pohjimmiltaan hyvinkin vakava, mutta tapa kertoa vie liian imelyyden ja myös synkältä lopputulokselta sen murskavoiman. Onko poikkeuksellinen kauneus tytön onni vai onnettomuus? Osaako tavallinen duunaripoika rakastaa?  – Kirjailijan tyyli on erinomaisen viihdyttävä olematta tyhjänpäiväistä viihdettä. Tarinoissa on ajateltavaa herkkävaistoisessa ja herkullisessa pakkauksessa. Suosittelen molempia!

*

Patrick Modiano                        Villa Triste       suom. Jorma Kapari                  WSOY 1977 (1975)

Vuoden 2014 nobelistin ja muitakin palkintoja keränneen ranskalaisen kirjailijan varhainen romaani on ”täynnä nostalgiaa, ironiaa, pettymyksiä ja kysymyksiä”. Villa Tristen kolme keskushenkilöä, kertoja Victor, Yvonne ja René muodostavat toisistaan riippuvaisen verkoston, jossa tosi ja valhe sekoittuvat eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Tarinaa ei oikeastaan ole, se ei etene eikä pääty, kertoja pikemminkin kuvailee ilmapiiriä, taltioi hetkiä.  – Romaani on herkkävireinen muistojen kudos, jonka lukeminen oudosti kutkuttaa, mutta ei kiehdo.

**

Maanantai-illat on varattu Pikkuritarille. Haemme hänet koulusta, lämmitämme yhdessä ruokaa, kuuntelemme soittoläksyt. Koulusta ei ole vielä läksyjä, mutta viimeksi Pikkuritari halusi tehdä kuitenkin yhden sivun matematiikkatehtäviä. Hyvin ne sujuivat. Lukemisen vauhtihan hänellä on melkoinen ja ihan ilman takeltelua.

Viimeksi Vaari ja Pikkuritari ehtivät pelata futismatsin, jota Mummeli videoi kännykällä. Vaari puolusti urheasti maaliaan ja Pikkuritari juonitteli pallon perille aika hurjan monta kertaa. Kun äiti tai isi toi töistä tullessaan Murun päiväkodista, näimme myös hänen ensimmäisen soittotuntinsa läksyn: miten kumarretaan ja miten viulu asetetaan leuan ja olkapään väliin. Siitä se alkaa.  

Löysin fysioterapeutin, joka kuuntelee tarkkaan ja ottaa asiakkaan yksilönä. Tunnen, että ymmärrämme toisiamme. Hän vie jalkani toistuvasti liikeratojen rajoille tavalla, joka tuntuu napakasti, mutta ei ylitä sietokykyä. Ensi käynnistä jo syntyi luottamus: täällä tiedetään mitä tehdään. Liikerata laajenee kerta kerralta.  

Kävely tuntuu kyllä edelleen hankalalta ja vauhti hitaalta. Aamuvenytykset kotona helpottavat liikkumista pitkälle päivään. Löysin päiväkirjoistani kuvauksen vastaavasta tilanteesta 2008. Silloin vaiva kesti viikkoja, kun ortopedin avulla löytyi hyvä tulehduskipulääke. Ilman lääkitystä tämä näyttää kestävän kuukausia.

On oltu poissa kotoa, pyörien päällä ja jalkojen, veden päällä ja vedessä. Tästä se lähti.

Minä: Ennustavat, että viikon verran enää riittää tätä myöhäistä kesälämmintä. En ole uinut koko kesässä kuin kerran, ne viisi vaivaista vetoa juhannuksen jälkeen. Niin kylmä oli vesi, ettei enempään kyennyt. Kohta on kesä mennyt. Surku tulee.
Toinen: No, lähetään uimareissulle!
Minä: Joo! lähetään semmoiselle reissulle, että saadaan uida monta kertaa joka päivä oikeissa luonnonvesissä!

Meillä on tiedossa semmoiset paikat ja kohta me oltiin jo vierimässä sinne päin. Ensin poikettiin Toisen lapsuuden uimarantaan. Ja olipa auringon lämmittämältä kalliolta ihana valahtaa Saimaan aaltoihin, uida ihan kyllikseen ja jatkaa virkistyneenä matkaa. Samana iltana saunottiin jo minun Lapsuusmaallani rantasaunassa. Oi sen saunan lääkitseviä löylyjä ja lammen pehmeää vettä, joka oli niin suloista sekä sielulle että ruumiille.

Seuraavana aamuna oltiin jo suuren Saimaan toisessa päässä, ihmisen kokoisen iloisen kesäkaupungin torilla syömässä maan parhaita rapeakuorisiksi paistettuja muikkuja. Lukemattomat kerrat olen siellä ’vuolaan virran luodolla’ Olavinlinnassa käynyt, kerran jopa oopperaesityksessä (vaikkei se olekaan harrastamani taiteenlaji), mutta koskaan en ole linnaa nähnyt sen takapuolelta. Vaan nytpä lähdettiin satamasta risteilylle, joka näytti senkin mahtavan näkymän linnan muureista ja torneista ihan läheltä. Lapsuusmaalle palatessa pulahdettiin Puruveden kirkkaisiin aaltoihin ihanalta hiekkarannalta Punkaharjun kansallismaisemassa ja illalla taas saunottiin veljen kotirannassa…

Suomen kesän luksus ja lumo on uimalämpimissä vesissä ja rantasaunojen löylyissä, niin se on. Onnellisena näistä parista kesäviikosta alamme syyspuuhat.

tämäkin kesä on ollut valonsa, väriensä ja hedelmäinsä leikki – ja kyllä, kyllä se kypsytti, minuakin. mikä eniten ihmistä ravitsee, mietin. kohtalon alituinen auringonpaiste, valikoidut huippuelämykset, hetken huuma ja sen himmenevä muisto? kun kuitenkin ihmisen sisällä jo on se kaikki, valo, värit ja hengen hedelmät. kypsymällä löytyvät.

Luin Fadumo Dayibin tarinan Hesarista. Sykähdytti. Katseesta jo näkee, mitä ainesta nainen on. Tässä maailmassa kolmannen maailman tytön on oltava älykäs, sisukas, koulutettu ja kaunis tullakseen näkyväksi ja kuulluksi. Ja kun on tullut näkyväksi, tarvitsee turvamiehet, ettei joku raivaa häntä tieltään.

Fadumo on opiskellut Harwardissa. Hänen tavoitteensa ei ole niitä vaatimattomimpia: päästä kotimaansa presidentiksi, uudistaa Somalian korruptoitunut ja klaanivaltainen hallinto, antaa somaleille toivo. Messiastehtävä tarvitsee kosolti onnea ja suorastaan jumalallista voimaa.

Mitä ainesta ovat suomalaiset tytöt? Mitä tyttöjemme katse kertoo? Missä asioissa he tulevat näkyviksi, kuulluiksi? Kenellä on suuri unelma ja sisua ponnistella sitä kohti vastavirtaan tässä maailmassa, jota miehet aseineen hallitsevat?

elo pelloilla kypsyy, ihmisellä elämänsä mieli. mihin olenkaan tulossa, kun matka käy vielä vaikeammaksi? takaisten vuosien onnellisimmat kuvat häilähtelevät mielen monitorissa. tulevasta ei tiedä, näkyy vain ruudun täyttävä …hetkinen…
voi, katselisin mieluummin huomisen kuvia, tanssahtelisin ilomielen tahtiin. valintaoikeudeton voi vain puristaa kunkin päivän mehun viime tippaan. kiitos…kyllä tämäkin…on ihan hyvää.

Hyviä ja eloisia päiviä Pissismummolasta taasen teitillen! Täälä on ollut sekä menoa ja meininkiä että oleilua ja oljentelua. Siis ihan arkista taviseläkeläisen elämää. P.Mummo ei ihan saletisti kaikesta meininkipuolen äksönistä ole tykännyt sattuneesta syystä, siis niiltä osin erittäin ei, mikä koskee koipien käyttöä. Laitimmaista koipea nääs kenkuttaa edelleen, vaikka keppi on jo jätetty nurkkaan. 

Mummo tuumaa, että sanoinko mä vähästi aikaa sitte teitillen, että nyt loppu remontit. Että se viimenen oli vihon-. Saa sitä sanoa. Toissapäivänä taloyhtiössä alkoi ryske. Remppamiestä lappaa sisään ja parketin poikki pihaovelle. Sieltä lähti kaksi täysinpalvellutta ovea kaatikselle. Mitään vikaa niissä. Mutta kun. Ei ollu Pissismummolan väen agendalla tämä, mutta jonkun ekspertin. Nykyään pitää olla kuulemma toisenlaiset lukitukset. Ja kahdesta ovesta saa samalla leivottua yhden. Eikä vedä.

P.Kaveri päivysti yhden päivän ja eikös ne tullu meitin kiusaksi sitten vasta iltakuudelta. Saha sirahteli, vasarat paukku ja porakone laulo, kun valmis ovipaketti soviteltiin entisiltä jääneeseen kulkuaukkoon. Sitte tuli hiljasta, porukka häipyi. Mummo, että koskas tähä kynnys tulee. P.Kaveri, jotta viimeistely tehdään kuulemma huomenna.

Huomenna päivystettiin taas. Ovia vietiin ja tuotiin naapureissa, mutta Illalla kynnykset puuttu edelleen. Ei kuulemma ehdi enää tänään, tullaan huomisaamuna. – Mutku olis muuta menoa… heti aamusta…mutisi Mummo, mutta ne oli jo menneet.

Perjantai on remppakuvioissa pelottava päivä. Ikinä ei tiedä minkä sortin viikonloppua ne pohjustaa. P.Kaveri alotti kolmannen päivystyspäivänsä, kyydittyään ensin Mummon toisaalle. – Hohhoijakkaa, sanoi mummo kotiuduttuaan puolilta päivin, – kynnys näkyy olevan paikallaan! P.Kaveri hymyili voipuneesti. Päivystävän asukkaan virka mehuttaa.

Kotikaupunkimme on profiloitunut markkinaystävälliseksi. On sirkusmarkkinat ja valkosipulimarkkinat ja nyt juuri nämä kansainväliset, kaikki elo-syyskuussa. Kyllä on markkinalähtöiseen elämään sytykettä ja tarjontaa joka toinen viikonloppu näinä aikoina vuodesta.

Minä olen huono markkinaihminen. Asumme keskustan ulkopuolella kaupunginosassa, jossa on kaksikin lähikauppaa. Jos ei ole muuta asiaa keskustaan markkinoiden aikaan, ei ole pakko tietää niistä mitään. Usein ei muistakaan – ja jos muistaa, muistaa kiertää kauempaa.

Nyt kumminkin kävelimme kojukujia vain saadaksemme syödä neulamuikkuja, saimmekin. Viime syksynä Toinen haki saksalaisten kojulta metwursteja. Tällä kertaa päätimme kokeilla hollantilaisten makkaroita ja rucolagoudaa. Sattumoisin löysin just sellaisen lierihatunkin, jota olen etsinyt pitkään aurinkopäiviä varten.

Mutta kyllä on sanottava, että kesäkuussa Kajaanin torilla suklaasilmäpojan neulamuikut olivat parempia. Ne kun oli Oulujärvestä varhain aamulla pyydetty, voissa paistettu ja ystävällisen hymyn kera tarjottu. 

Pikkuritari ja Murunen ilmaantuivat vanhempineen Vaarilaan. Täällä olikin ollut ihan hirmuinen ikävä, kun pienet ovat olleet serkkujensa kera Mummolan mökillä kesäleirillä ja sen perästä ihan Tivolikaupungissa Tanskanmaalla.

Mummeli oli keitellyt kasvisliemeen ja maitoon kotomaan vihanneksista kesäkeittoa kattilallisen. Pikkuritari santsasi jopa kahdesti. Jälkiruoka tehtiin yhteistoimin. Ensin uuni päälle, sitten taikinan tekoon. Munien rikkominen kävi oivallisesti Pikkuritarilta ja maitolitra solahti munien joukkoon helposti. Muru sai mitata kaksi pikkumittaa suolaa, vähän sokeria ja viisi desiä jauhoja ja Pikkuritari hämmenteli ne vispilällä maitoon. Pikkuritari sääti kännykästään hälytystä kymmenen minuutin päähän, jonka taikinan turpoamisen oli määrä kestää. Totta kai taikinaa käytiin maistamassakin sormea kastamalla joitakin kertoja. Kun kännykkä tiedotti kymmenen minuuttia kuluneeksi, kaadettiin taikina uunipellille ja pelti uuniin. Uunin hälytys piti säätää puolen tunnin päähän. Sen teki Muru nelivuotiaan näppäryydellä. Lopuksi Mummeli putsasi pöydälle eksyneet jauhot, Muru imuroi lattialta ja Vaari korjasi imurin. Ja niin oli tiimityöpannari hyvää mansikkahillon kanssa, että meni viimeistä palaa myöten.

Toisena riemun päivänä me hengailtiin lentoasemalla Kuopuspoikasta ja Neitoaan vartoomassa. Nämä tulivat kotimaan lomalleen viikon päiviksi. Nettiammattilainen oli varannut kämpän keskikaupungilta. Kiirettä pitää kun on tavattava kaikki kaverit ja molempien kotijoukot ennen paluuta työmaalle. Kuumimmat uutiset jo kuultiin ja pitkä ikävä halattiin pois.  

Pissismummo ja Poikakaveri känttyröivät ulos kotikolostaan – tai siis Mummo känttyröi, Poikakaverihan kävelee täällä ns. muina miehinä ja hoitaa taloudessa sekä juoksevat että käveltävät asiat melko tarkkaan tällä haavaa. Noniin. Liikekannalle lähdön motiivi oli sekä veto- että työntöperäinen. Tarkoittaa, että oli liput lakkarissa kesäteatterinäytökseen – se nääs veti – ja vakavalaatuinen neliviikkoinen neljänseinänsyndrooma puolestaan työnsi.

Pissismummo lähti uljaana pystypäin ja pahemmin irvistelemättä kotiovesta, mutta suostui kumminkin ihan vain varmuuden vuoksi ottamaan kepin varalle auton takakonttiin. Nelipyöräisen kulkuneuvon takakontti se muuten on erinomattainen keksintö. Siellä kulkee vakiovarusteena, ensiapupakkauksen, vaahtosammuttimen, sateenvarjojen, kumisaappaiden ja lenkkareiden, tuulilasin pesunesteen, tyhjän bensakanisterin ja jäänraaputtimen lisäksi haudanhoitosetti (tulitikut, kynttilöitä, hanskat, istutuslapio ja harja) ja joskus jotain muutakin sinne unohtunutta, joka jossain elämänkäänteessä osoittautuukin yllättäen to’osi tarpeelliseksi.

Noniintaas. Auto matkaajineen oli hyvissä ajoin perillä niin, että kuohumaljat kerittiin siemaista ja kahvit tilata väliajalle. Jo ennen näytännön alkua kävi ilmeiseksi, että Mummon asusteet olivat kerta kaikkiaan kehnot. Hän kun oli uskonut sääennustetta, että auringon piti paistaman koko lauantaipäivän sekä lähtö- että saapumispisteessä. Eipä paistanut perillä päivä eikä kumottanu kuutamo, vaan jäpötti paksu pilvimuuri taivaankannessa, ja ilma tuntui kolealta kuin vappuaamuna. P.Mummo hytisi ja manasi surkeuksissaan sääennustajat ja -ennustimet ja lopuksi oman herkkäuskoisuutensakin maanrakoon. Kunnes.

Muistipa äkisti takakontin Mummo. Poikakaverin laittoi sinne kaivelemaan ja – tsadaa! – löytyi talvikeleiltä sinne unohtunut kauniinpunainen matkahuopa. Mummo pelastui huurtumasta tönköksi tällä kertaa. Teatterikappale oli taattua kesäkamaa: oli kohtalon toisilleen usuttama nuoripari, oli anoppia, appiukkoa, vanhapoikasetää ja nuorikon eksää ja kohtuukourallinen sivullisempaa väkeä. Ohjaaja oli vetänyt maamme itäisen ja läntisen murrepuheen ja kansanluonteen niin överiksi, että katsoja saattoi mieltään pahoittamatta iloisesti nauraa itselleen. Sählinkiä, meininkiä ja tapakulttuurishokkia piisasi, kun nuoripari simuloi kuukauden avioliitonomaista yhteiseloa sulhoehdokkaan kotitilalla. Ja juuei, kyllä siinä onnellinen loppu oli, ettei se silleen yllättäny, mutta yleisöllä oli niinmaanperusteellisen hauskaa sitä ootellessa.

Olik see Turu’plikk, ko sanos, jot hauskuut piissa? Ja Pissismummon ikimuori, häähä hää sano: mää pois kottiis nauramaa, elä veikkone kylil ilakoi, hyö luuloot, jot siul ei oo kaik koton.  

PS         Vielä sitä Avioliittosimulaattoria viikon verran esitetään Pyynikillä, mutta loppuunmyytyjä taitavat olla näytökset.