Aamuteen jälkeen otin sauvat ja kännykän. Tänään kävelen kolme kilometriä, oli miten oli, ajattelin. Ilma oli niin suloisen pehmeä ja lämmin. Jalka muistuttelee, mutta nautin leppeästä aamusta metsäpolulla.

Olen ollut kotona viitisen minuuttia, kun salama räsähti, ukkonen äityi reuhastamaan täysillä ja vyörytti pilvipalvelujen vesivarastot alas. Hyvä ajoitus kävelyllä.  Suihkun jälkeen aamun lehti.

Kokeilin, miten uutukaisella keraamisella pannulla kypsyy kananpojan paistileike. Erinomaisen hyvin.  Seuraksi kesäkurpitsaviipaleita ja halloumijuustoa sekä keitettyä basmatiriisiä ja salaattia.

Iltapäivällä Netflixin Narcos-sarjan 1.kauden jaksot saatiin loppuun. Olemme seuranneet todenperäistä kertomusta huumekartellien verisistä valtataisteluista Kolumbiassa. Siinä on valjennut totaalinen pahuuden valtakunta, jolle mikään oikeuden puolella oleva taho, hallitus, armeija, poliisi eikä diplomatia näytä mahtavan mitään. Joka taholla on niitä, jotka ovat ostettavissa. Pahinta on se, että tämä ei ole fiktiota. Tämä tapahtuu.

Iltatee on päivän rauhainen päätös. On aika katsoa uutiset, joita on hallinnut toista viikkoa jatkuva pakolaisten tulva. Suomalaiset palkansaajat osoittavat mieltään hallituksen toimista. Meillä elämä tuntuu olevan kiinni saavutettujen etujen nipistyksistä samaan aikaan, kun terroria ja sotaa pakenevat ihmisten laumat etsivät turvallista maankolkkaa, mihin päänsä kallistaa.

Tajuan kirkkaasti eläväni historiaa.

Tätä ei usein tapahdu. Koen, että hän puhui jokaiselle suomalaiselle, vetosi meihin. Pakolaistilanne koettelee Euroopan, myös meidän kykyämme kriisihuollon järjestämisessä Suomeen tuleville. Valtion taloustilanteen asiassa hän vetosi myös työmarkkinajärjestöihin sekä työntekijäpuolella että työnantajapuolella. Ajattelin: ainakin tuo mies yrittää tosissaan saada meidät tajuamaan, että nyt on tosi kyseessä. Liturgiat, ’ilman aikujaan puhuminen’, eivät riitä,  on ratkaisujen aika. Sympatiapisteet Sipilälle!

Kun esikoinen täyttää neljäkymmentä, se saa äidin miettimään vuosien kiitolaukkaa. Aika ei ole tasavälisten vuosien kilometritolpparivi tien varressa. Aika rientää, venyy, taipuu, pysähtelee. Aika on nyt, pian se on ohi. Elämä ei ole tasainen ravi maalia kohti, eikä kukaan meistä tarkalleen tiedä missä loppusuora alkaa.

Neljäkymmentä vuotta elettyään tietää jo jotain elämästä. Esikoinen tiivisti kokemuksensa: elämä on nyt.

Veli teki kulttuuriteon, kun ei suostunut kantamaan kirjoja roviolle vanhempiemme kuoleman jälkeen. Silloin otin mukaani muutamia ja sanoin, että loput voi viedä vaikka kirpparille. Viime käynnillä silmäilin taas perintökirjojen hyllyä veljen eläkekodin ullakolla. Ja kas, vielä löytyi luettavaa!

Löytämistäni vaikuttavin – ja vanhin – on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1913 julkaisema Kalevala (Uuden Kalevalan kolmastoista painos), hinta 1 mk 50 penniä. Kirjan on hankkinut ja omistuskirjoituksin merkinnyt isäni täti vuonna 1916. Täti on myös lukenut Kalevalansa kannesta kanteen merkinnöistä päätellen. Kirjan sivun laidoissa on siellä täällä lyijykynämerkintöjä ja tekstissä alleviivauksia. On kuin Täti juttelisi lempeästi mitä hän ajattelee lukiessaan, miten kokee kalevalaiset uhkeat perinnelaulut.

Kirjan välistä putoaa kellastunut lehtileike ”Aseveljen Mikko R:n muistolle”. Olikohan hän Tädin nuoruuden aikainen mielitietty, opistotoveri ehkä, mietin. Toinenkin kirjanmerkki löytyy kirjan välistä, puolison nimellä tullut puhelinlasku vuodelta 1960: ”Ilmoitamme kunnioittaen, että yllämainittuun puhelimeenne kohdistuva puhelin- ja sähkösanomamaksusaatavamme on määrältään yhteensä 903 mk. Tämän johdosta tahtonette hyväntahtoisesti ensi tilassa ja viimeistään kuluvan kuun 25 päivään mennessä suorittaa tai postitse lähettää mainitun määrän M:n postiin. Maksun saatuamme toimitamme teille kuitatun laskun. ”

Täti oli kristillisen kodin kasvatti ja neitoaikoinaan kansanopiston käynyt. Hän ei saanut avioliitossaan perillistä, niinpä hänelle sisarten lapset, erityisesti kummipoikansa Antti (isäni) ja aikanaan me Antin lapset olimme läheisiä. Muistan kansakoulun aloitettuani, että koulun lähinaapurina asuva Täti pyysi minua yökylään jonakin talvisena päivänä. Se oli uutta ja jännittävää. Tädin ja sedän tuvassa oli hiljaista, hämärää ja kodikasta. Uunissa humisi tuli, kello raksutteli seinällä ja Täti puheli hiljakseen minulle ruokaa puuhatessaan. Myöhemmin Täti kirjoitti minulle kirjeen, joka on tallessa yhä. Sain myös tietää, että Täti oli kirjoitellut sisarensa pojille rintamalle sotavuosina.  

Olin jo Helsingissä ja työelämässä, kun isäni ja äitini ottivat 1970-luvulla leskeksi jääneen ja apua tarvitsevan Tädin talveksi omaan kotiinsa asumaan, kunnes hänelle järjestyi paikka kunnalliskodista. Sillä tavalla muutamia Tädin huonekaluja jäi vanhemmilleni ja minä sain Tädin kuoltua muistoksi kirjoituslipaston, tuolin ja taulun. Ne ovat aarteitani, sillä niiden mukana – niin koen – on tullut rukoilevan tädin siunaus sukupolvien takaa.

AINA siellä missä lapsia kuolee / hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi. / Iltaruskojen tuskanviitta / jossa mustarastaan tumma sielu / kutsuu valittaen yötä – / pienet tuulet hengähtävät yli ruohon / valon rauniot sammuttaen / ja kylväen kuolemaa –

AINA siellä missä lapsia kuolee / kivi ja tähti / ja niin monet unet / jäävät kodittomiksi.

(Nelly Sachs, suom. Aila Meriluoto)

Nyt netissä ja uutisissa jaetaan kilpaa kuvaa Välimerellä rantaan ajautuneesta hukkuneesta lapsesta. Ne lukemattomat täpö täydet veneet, jotka ovat uponneet  ihmislasteineen turkoosinsinisiin aaltoihin ovat olleet meille vain turruttavia uutisia, kunnes lapsen ruumis ajautuu rantaan.

Ajattelen hallitsematonta pakolaistulvaa, johon Eurooppa parhaillaan on tukehtumassa. Miten kauan tätä on pelätty ja nyt kun se tapahtuu, ei ole mitään keinoja, koska ennakoivaa varautumista ei ole tehty, ei EU:n tasolla, ei maiden poliittisella eikä käytännön tasolla. Ihmissalakuljettajat saavat rauhassa rahastaa pakolaisten hädällä. Venäjä kieltäytyy YK:n ajamasta asevientikiellosta Syyriaan, mutta onko heidän rajansa auki aseviennin ruokkimaa sotaa pakeneville. Ei ole. Ja Euroopan on kannettava inhimillisyyden nimissä Venäjän omahyväisen politiikan seuraukset.

Tilanne on jo päällä. On myöhäistä pystytellä barrikadeja, myöhäistä hurskastella ihmisten hädällä. Otamme vastaan minkä kykenemme, mutta tähän tämä ei jää. Miten Eurooppa  kykenee tarjoamaan tulijoille ihmisarvoisen elämän: kodin, ruuan, työn, koulutuksen ja terveydenhuollon? Sodan traumatisoimat ihmiset kootaan kasoihin sinne tänne  odottamaan – mitä?

Parasta hänessä oli nauru. Ehdottomasti se. Semmoinen käheästi kurluttava hereä nauru, jossa silmät nauroivat mukana niin, että vesi niistä kiertyi.  

Muistan sen kesän, juttuhetket d-toimiston oven ulkopuolella, kun viimeinen asiakas oli mennyt ja suljimme ovia. Sen kaiken, elämän epätoivon ja epäoikeudenmukaiset kohtalot, mutta myös itse hankitut vaikeudet ja itse aiheutetun umpikujan, mistä kuulemamme tarinat kertoivat, huuhtelimme pois puhumalla hulluja ja nauramalla itsellemme. Anne osasi nauttia polttelusta, joskus vedin henkosen siinä minäkin. 

Muistan Annen, jonka idoli oli hänen ihanan omalaatuinen Maija-tätinsä keppeineen. MInulla taas oli uniikki Iita-täti, jossa oli asennetta. Miten muutimme elon kurjuuden ja masentavat fiilikset yhdessä hetkessä taritsemalla toisillemme muutaman jutun tätiemme edesottamuksista ja elämänohjeista. Muistan, kun me mentiin Annelle saunomaan ja katsomaan Thelmaa ja Louisea kasetilta, miten Anne laittoi iltapalaa ja kaatoi viiniä laseihin, miten me naurettiin ja itkettiin hervottomasti kaikkea, mitä ei kenenkään muun seurassa minulle ikinä ennen eikä enää tapahdu.

Muistan tyhjän kirjan, jonka Annelta sain, kun hän lähti toisiin töihin. Siinä oli mukana herkullinen ehdotus: kirjoita kaikista elämäsi miehistä. Ja minähän kirjoitin. Aloitin isästä, veljestä ja serkkuveljestä – kaivoin muistilokeroistani merkittävät opettajahahmot, kouluaikaiset salaiset ihastukset, kuusitoistavuotiaan ensi rakkauden huuman, opiskeluvuosien etäiset idolit, villien vuosien sattumavillet ennen… ja sitten… ja muistan senkin, mihin lopetin. Annen kirja on ollut päiväkirjojeni röykkiössä parikymmentä vuotta. Tekstin rehellisyys ja avoimuus on niin hurjaa, että nyt sattuu sydämeen lukea, muistaa.

Naurahdan pehmeästi, kun muistan Annen. Näen mielessäni hänet vihreillä niityllä tanssimassa Maija-tätinsä kanssa ja luulenpa, että he ovat etsineet käsiinsä Iita-tädinkin. Ja minä vilkutan täältä pilviin päin: hei Anne, kaipaan nauruasi niin… ja heippa tätikullat, pitäkää hauskaa!  

Eilen näin sen tapahtuvan. Joka elokuu se riipaisee sieluni siivilleen. Seisoimme pihassa vilkuttamassa, Pikkuritari, Vaari ja minä.  Illalla laulettiin Murun ja Pikkuritarin kanssa sitä syyslaulua, jossa on kaksi osaa lähdön alakuloa ja yksi osa toisaalla jatkuvan kesän riemukkuutta.

Taivas mustanaan lähteviä lintuja.

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi…” Mahdotonta, ei niin kovaa kristityn elämä voi olla! Itseään on jo tosi vaikea rakastaa, puhumattakaan oudoista ja omituisista kanssakulkijoista tai yli kaikkien rajojen vyöryvistä turvapaikan etsijöistä. Eikö nyt hyväksyminen tai sietäminen riitä?

Kirkossa oli puolitäyttä, Toisen mielestä urut soivat epävireisesti. En tiedä, mutta Eero-kanttori soitti alkusoiton jotensakin kovalla rekisterillä. Punatukkainen kesäteologinuorukainen hoiti nuoruuden innolla messun alkukuviot. Kaksi täysivaltaista pappiakin oli töissä, kukin toimitti oman osansa siististi.

Lähimmäisen sunnuntain VT-teksteissä on mm. kertomus Noomista, anopista, jolla oli kolme miniää. Kun Noomin pojat vei sota, hän lähetti miniät palaamaan äitiensä luo. Yksi heistä, Ruut, ilmoitti haluavansa jäädä huolehtimaan anopista. Evankeliumiteksti puolestaan kertoi köyhästä leskivaimosta, joka pani viimeiset roponsa temppelin uhriarkkuun. Jeesus huomasi tämän ja nosti oppilailleen leskivaimon esikuvaksi uhrautumisesta. Ajattelin, hoksaisiko hengen asioita sisäistämätön, miten nämä tekstit liittyvät lähimmäisyyteen. Nuori saarnaajakin pöyhi tekstiä ansiokkaasti ja sanoi lopuksi: ja sitten vielä lähimmäisyydestä vähän…

Evankeliumia kuunnellessa muistin lapsuudestani erään tapauksen. Panin kerran kolehtiin viimeiset markat, jotka oli varattu kotimatkaan ja lähdin kävelemään maantien laitaa, uskoen, että kyyti järjestyy jotenkin pyytämättä. Kymmenen kilometriä käveltyäni, eräs lukemattomista ohi ajaneista pysähtyi ja muuan tuttu mies kysyi miksi olen kävelemässä näin kaukana kotoa. – Ei ole bussirahaa, vastasin ja sain viiden kilometrin kyydin tienhaaraan, josta mies kääntyi kotiinsa. Siitä oli vielä 10 kilometriä käveltävää kotiini. On sanottava, että ehdin ajatella tätä uhrautumisasiaa monelta kantilta. Toista kertaa en ole kolehtiin kaikkia viimeisiä killinkejäni rohjennut laittaa.

Ajattelen, että lähimmäiseni on parhaillaan tämä mies, jonka kyydissä pääsen kirkkoon ja jonka käsivarteen voin nojata rappuja alas tullessa. Ehkä syvä kiitollisuus on yksi rakkauden monista muodoista.

Puoli kahdeksan jo herään ja näen auringon nousseen metsänrajan yli. Teeveden kiehahtamista odotellessa tyhjennän tiskikoneen. Yritän olla kilistelemättä, kun Toinen ei ole vielä noussut. Turkkilaista jogurttia myslin ja mustikkasopan kera, nam, se aloittaa lempeästi päivän. Liptonin vihreää sitruunateetä, paahtoleipää skottilaisen marmeladin ja suomalaisen savujuuston kera vähän myöhemmin. Ja sitten ovi auki aamuraikkaaseen pihaan.

Oma osuuteni kodin viikkosiivouksesta suit sait ja sitten suihkuun. Toinen hipsii postilaatikolle, laittaa kahvinsa ja oman aamupalansa ja syventyy Hesariin. Mustikkapiiraan leipominen ei kauan vie ja kun se on uunissa ryhdyn makaroonilaatikon tekoon. Tänään tulevat armiaiset.

Esikoinen soittaa, ovat kaupassa. Kerron, että ruokaa on uunissa, jos tahtovat, kun tulevat. Isällä ja pojalla on vielä parturireissu, joten Muru pääsee tarkkailemaan parturointitoimitusta. – Me sit mennään toisen kerran äidin kanssa kampaajalle, se on taas tyttöjen juttu, hän kertoo myöhemmin tietävästi Mummelille. Ruoka maistuu ja jälkkärinä on uuniomenoita jäätelön kera. Murun mielestä uuniomenassa on liikaa nahkaa, mutta jäätelö kyllä häviää prinsessakupista. Pikkuritari syö koko satsin sujauksessa.

Sitten ne tavalliset Vaarilan kuviot: kumpikin soittaa omia sävellyksiään Mummelin pianolla, syventyy tuokioksi piirustamaan ja Muru hämmästyttää Mummelin tavailemalla aapisesta ensimmäisten sivujen sanoja. Ukkossateen mentyä menojaan, muistuu mieleen se mieluisin, vesileikki pihalla. Siellä on eri kokoisia kannuja, josta voi kaadella loputtomiin vettä pulloihin, kuppeihin ja purnukoihin, joita Mummeli on säästänyt tätä nimenomaista leikkiä varten. Muru keksii aloittaa leikin ensin yksin. Pikkuritari hiipii soittosessionsa jälkeen siihen viereen ja kysyy saako tulla mukaan leikkiin. – Joo saat, mutta sun pitää tehdä niin kuin minä sanon, tulee napakka vastaus. (Ja oi sitä ilmettä, joka kertoo, kuka tässä leikissä nyt määrää!) Sovussa se jatkuu pitkän tovin.

Vesileikin sujuminen antaa mahdollisuuden aikuisasioille, mikä myös on rattoisaa, sillä Esikoinen jaksaa kuunnella eikä pelkää keskustelua mistä tahansa ajankohtais- tai muinaisasiasta vanhempiensa kanssa.

Kiitos Esikoinen ja Kullannuput tästä päivästä! Ihan unohdin kenkkuisen koipeni.