aamulla käymme kalakaupassa ja prismakaupassa, iltapäivällä ehtoollismessussa kirkossa. arjen ja pyhän taite on tässä päivässä. vaikka toivottelemme tutuille hyvää, iloista, hauskaa, riemukasta, rauhaisaa pääsiäistä, siihen on vielä matkaa. on mentävä yli pitkänperjantain maantasaan laskeutuneiden tuntien, yli lauantain, hämmentyneiden kysymysten pyöriessä mielessä. jos Jumala ilmaisee itsensä kansojen johdatuksessa ja kohtaloissa (katekismus), mitä Jumala siis itsestään ilmaisee tämän aikakauden melskeissä?
Nämä hiljaisen viikon päivät ovat olleet täynnä vaiteliasta ihmetystä. Mihin Eurooppamme on kulkemassa? Unionin myötä on vasta alettu sisäistää oma eurooppalaisuutemme. Mikä lopultakin on Eurooppa, ne maatko, jotka uninonin jäsenmaksua maksavat, vai karttahahmoltaan tuttu maanosa, jota nykyään asuttaa niin sekalainen väestö kuin olla voi. Luen Orham Pamukia, jonka runsassanainen romaani heijastelee turkkilaisen yhteiskunnan yläluokan melko kritiikitöntä Eurooppa-ihailua. Turkkilaisia onkin muuttanut Eurooppaan pilvin pimein EU:n olemassaolon aikana, eniten heitä taitaa olla Saksassa. He eivät ole pakolaisia, he ovat työn perään lähteneitä maahanmuuttajia. Ja nyt unioni on sorvannut sopimusta Turkin kanssa, että he pysäyttäisivät idempää tulleiden pakolaisten virrat rajojensa sisään. Jotenkin absurdia. Sopimus on syntynyt, mutta ei näytä vaikuttavan käytännössä vielä mihinkään.
Terrori on räjäyttänyt pääsiäisviikon hiljaisuuden. Kun pöly laskeutuu, uhka jää.
Kahdeksan astetta pakkasta aamulla, kun vierimme lääkärille. Sain toistamiseen kortisonipiikin. Olkapää ei hevin tokene kuntoutuksesta huolimatta. Muuten pyrin menemisiä ja tulemisia hillitsemään hiljaisella viikolla.
Hiljaista niin kuin räjähdysten jälkeen ja ambulanssien ulinan tauottua on. Eurooppa järähtelee.
pieniä virpojia Vaarilan ovella. ensimmäiset saivat mennä ohi. seuraavat soittivat tutusti ja ovi aukaistiin. neljä ilosilmää ja virpomaluvut vitsoineen hymyssäsuin. Muru oli saanut valita kukat Vaarin kimppuun, siinä hehkuivat koko elämän värit.
…olisin mielellään juuri nyt Madeiran keväässä. Se olisi esimakua jostain paljon myöhemmin tänne tulevasta. Lauhat tuulet ja sininen meri auringonvälkkeissä. Kukat, kukat kaikkialla, perhoset ja linnut. Ja tällä kertaa en itkisi koko ajan, niin kuin silloin kun ensi kerran olimme siellä 40 vuotta sitten. Silloin olin jättänyt Esikoisen Mammansa ja Pappansa hoiviin viikoksi tajuamatta, että se oli äitiyslomalla olevalle tuoreelle äidille liian raju ero vauvasta. Kaikki ihana ja kaunis mitä siellä oli, jäi kuin sumuverhon taakse. Olin aivan sairas ikävästä. Nousisin kukkulalle pieneen valkeaan kirkkoon, jonka Maria-alttarin edessä lupasin joskus palata. – Mitä kaikkea Kaappiprojekti nostaakaan pintaan muistojen kerroksista.
Kirkonmäellä loistaa aurinko täydeltä terältään. Parkkipaikat ovat täynnä ja ihmisiä pujahtelee kirkon ovista sisään. Vähän ennen messukellojen soittoa viisi penkillistä rippikoululaisia pelmahtaa alakerrasta kirkkosaliin varatuille paikoilleen. Kuoro ja kirkontäysi seurakunta nousevat urkujen alkumusiikin myötä vastaanottamaan messukulkuetta. Marianjuhla alkaa.
Alttarilla on valkeita ruusuja matalassa maljassa. Kuoriin tulvii valoa seinän takaa korkeasta sivuikkunasta, jonka ehtoolliselle polvistuva saattaa nähdä. Ikkunassa kimaltaa muutama jääpuikko. Kuoro laulaa iki-ihanaa Mozartin eukaristiahymniä Ave verum corpus. Paikalleen palatessa voi nähdä yläikkunasta pilvettömän sinitaivaan. Saarnassa oli hoitavia sanoja. Virsi herätteli miettimään itsekeskeisyyttä omassa elämässä. Tottahan se on, miserere mei…
Kirkkoteellä vaihdetaan muutamia sanoja tuttujen ja tuntemattomien kanssa, halauksenkin saan entiseltä työtoverilta. Pyydän tutun vanhuksen kyytiin, ja viemme hänet kotiovelleen. Mieli on hetken kevyt, maailma kaunis, niin kaunis.
marianlilja tuoksuu huoneessa, pihassa sulava lumi.
aurinko!
häikäistyn ihanasti keväästä.
Teatteri-ilta tarjosi Kari Hotakaisen painavaa tekstiä Martti Suosalon suvereenisti ja jykevästi tulkitsemana monologissa Palvelija. Täpötäysi katsomo Arena-teatterissa tuntui odottavan komediaa, mihin tekstissä kyllä oli aineksia, mutta Suosalo ei harhautunut pelleilylinjalle. Pohjimmiltaan aihe oli vakava, oli kysymys ihmisen eri rooleista ja persoonan maatuskanukkemaisesta monikasvoisuudesta. Lavastus oli äärimmäisen niukka, lähinnä esitystä elävöitettiin äänitehosteilla ja värivaloilla. Katsomossa oli runsaasti miehiä, jotka tuntuivat elävän voimakkaasti mukana. Ensimmäistä kertaa olin teatteriesityksessä, jossa veisattiin yksi virsi kokonaan. Suosalo on näyttelijä, joka tunnetusti taipuu moneksi hahmoksi ja pystyy pitämään katsomon otteessaan vaikka yksin. Hän sai papin roolissa katsomon yhtymään virteen, jonka sanat heijastettiin taustalle, ja urkusäestys auttoi asiaa. Katsoja voi kokea samaistumisen hetkiä roolihahmojen tarinoissa, kuten hyvään teatteriesitykseen kuuluukin. Mietittäväksi jäi kysymys, jonka näytelmä heitti alussa katsomoon: Mitä et tekisi missään olosuhteissa? Isoin maatuskoista vastaisi heti, mutta mitä sisältämme löytyvät persoonamme vastaisivat?
Arkku: omat 52 päiväkirjaa, isän ja äidin muistokirjat, retriittipäiväkirjoja. Rasia, jossa on kolmen sukupolven hiuksia: äidin, oma lapsuuslettini ja suortuva nuoruusajalta, jolloin luovuin pitkistä hiuksista. Esikoisen nauhalla koottu niskatukka, ennen armeijaan lähtöä leikattu.
Kaappi: 47 kuva-albumia täynnä henkilö- ja tapahtumakuvia kahdeksankymmenen vuoden ajalta vanhempieni nuoruudesta ja omastani aina lapsenlapsiemme ensi vuosiin. Lastenlasten vauvakirjat. Hääkuva-albumeja. Matkakuvauksia. Poikien sekalaisten muistojen kansiot. Tärkeiden Valokuvien Laatikko (rippikuvia, ylioppilaskuvia, hääkuvia). Seitsemäntoista muuta laatikkoa: ottamiani luontoaiheisia valokuvia, kirjeitä ja kortteja, lehtileikkeitä, konsertti- ja teatteriohjelmia – mm. Ella Erosen 40-vuotistaiteilijajuhlan runo-ohjelma Kansallisteatterissa (1965?). Grace Bumbryn, Kiri Te Kanawan, Teresa Berganzan ja Kathleen Battlen konserttien ohjelmat arvosteluineen (oi, olen saanut kuulla nämä menneen maailman tähtisopraanot!). Albumikuvien negat. Sarja omia sekä taiteilijaystävän akvarelleja 90-luvulta. Ikoni- ja taidekalentereja. Vuosikalenterit ensimmäisestä työvuodesta (1970) viimeiseen ja siitä edelleen.
Kun ei ole ullakkoa, on Kaappi ja Arkku, muistamisen ja unohtamisen dokumentteineen.
Mihin minä olen säästänyt tämän kaiken? Että muistaisin, jos muistini loppumatkasta hapertuu kuten äidin? Että lapsemme sitten joskus muistelisivat äitiään, tajuaisivat, millainen ihminen olin. Että lapsenlapsemme näkisivät välähdyksiä jostain mitä oli ennen?
