Eilen käytiin kauppakeskuksessa etsimässä lasten paketteihin yllärit ja Pikkuritarille perinteinen sukkanivaska. (Sukkia kuluu vauhdilla, tuon tuostakin pojan varvas tai kantapää pilkistää esiin.)

Tänään kirjoittelin joulukortteja, tekstiä pitää miettiä saajan mukaan. Joulukirjeen pohjateksti on vasta aluillaan, mutta täältä se tulee taas aikanaan. Taatelikakkuja on nyt leivottu kaksi – oi sitä tuoksua, se on suloinen kuin kotitontun suukko.

Me keskusteltiin milloin alkoi nykyinen tapa panna aattoaamuna varhain naapurien postilaatikkoon hyvän joulun toivotus. Ei oikein selvinnyt milloin, mutta aloitteellinen oli yksin asuva naapurinmies. Hänen kädenojennukseensa moni muu sitten tarttui.  Arvelin (omasta lapsuuskokemuksesta), että tapa on maalaiskyliltä kotoisin, mutta näyttää tuo toimivan kaupungissakin. Kaikkia naapureitahan ei välttämättä kohtaa viikkokausiin pihapolulla. Perimmäinen idea lienee olla hyvän tahdon ilmaus. Siitäkö johtunee vai mistä, että meillä ei ole yhtään ikävää naapuria. Sekin poika, joka ei vastaa tervehdykseen, on varmaan vain ujo.

Viikonloppuna oli myrskyisää ja vettä tuli rankastikin. Jäljet näkyvät. Naapurin pihakatajan toinen runko on taipunut luokille. Meillä putosi kanervaruukku ikkunalta sirpaleiksi pihakiveykselle. Kynttiläkin sammui lyhdyssä vähän väliä, lopulta jätin sen tuulen valtaan.

Katselimme laiskahkosti Linnan juhlia. Naisväki laahusteli punaista mattoa värikkäine helmoineen, miehet mustissaan.  Presidenttipari otti vastaan tuhannen kädenpuristusta ja sitä samaa toivotusta. Jenni-rouva näyttää vuosi vuodelta aikuisemmalta.  

Totesimme, että glögeissä on muutakin eroa kuin hinta. Tämänkertainen pahvitölkkiversio ei maistunut oikein miltään. Pyykkikone hyrisee, venytykset on tehty ja lehti luettu. Illalla on lapsi-iloa. Ulkona ei sada vettä. Arki alkaa hyvin.

lippu hulmahtelee vesisateessa ja kynttiläin liekit lyhdyissään, tuulta

sytytän toisen adventtikynttilän

ei mitään asetelmia, vain valkeita ruusuja kristallimaljassa ja sinisen hyasintin tuoksua

ei verhoa, ei puolustusta 

paljaasti itsenään on puu 

kesän mentyä ja syksyn 

ennen lunta, talvea

Tänään kaupassa sanoi tuttu iäkäs herrasmies joulutavarahyllyjen äärellä tervehtiessämme: ”Joulu se tulee vähän väliä”. Niinpä se on, taas ollaan tässä pisteessä, minkä mahtaa. Meillä on kinattu monen joulun alla led-valo-kranssista. Olen jostain saanut päähäni, että se sopisi meidän ulko-oveen. Ei ole ikinä ollut ihan semmoista minkä tahtoisi, mutta lopulta otettiin kumminkin yksi.

Olenko jo kertonut, että Toisen täytyy saada tarkistaa merkkisarjansa uusin kännykkämalli, kun semmoinen ilmestyy kauppaan. Kuinkas se nyt tulikin sopivasti ennen joulua, hän sai siitä itselleen mieluisan joululahjan. Seuraa aika, jolloin hän tutustuu sen kaikkiin ominaisuuksiin. Siinä puuhassa hän näyttää yhtä hellyttävän innokkaalta kuin pojanpoikansa 7 v. Minulla olisi tietysti hänelle muutakin puuhaa.

Eilen tapasimme Leidiporukalla ison kaupungin sykkeessä. Sinebrykoffin satavuotiaaseen taidemuseoon on lisätty henkilökuntaa ja lipun hintakin on noussut sitten viime käynnin. Puodissa oli tarjolla vaikka mitä ihanaa ja jouluista. Kaupungilla tuuli tuiversi tukkaa, ja Hietalahden hallin soppakeittiö tarjosi kympillä lounaaksi maittavaa keittoa. Muutaman kadunkulman päässä laskeuduttiin pari rappusta katutasolta Kakkugalleriaan kahville. Syömisten äärellä päivitettiin niin maailman tapahtumat, kotimaan poliittinen tilanne kuin yksityisemmätkin kuulumiset. Kullakin on huolensa, mutta yhteys on säilynyt ja jatkuu ensi vuonnakin.

Aamu valkeni seesteisenä. Kalpea siivu aurinkoakin ilmaantui pihaan. Eilen illalla sain viestin, että hammashoitaja oli sairastunut, joten tämän päivän tapaamisemme siirtyy viikolla eikä tänään siis ole ’pakollista’ ohjelmaa. Saa nähdä mihin nyt inspiroidun.

*Kenkkukoipeni, ne molemmat, ovat kuntoutuessaan herättäneet varovaista toiveikkuutta josko jonkinmittainen metsälenkki …

*Keittiön ikkunan voisi vielä pestä ulkoa jouluksi, koska mittari on kaksi astetta plussalla …

*Taatelikakun ja piparkakkutaikinan ainekset on tuotu kaupasta, joten …

Hoosianna puree! Adventtina seurakunta, tutut sekä harvemmin sinne ehtivät, täyttää kirkon. Omastakin edellisestä kirkkokäynnistäni on aikaa. Oliko se kuitenkin syyskuussa? On aina ihanaa mennä kotikirkkoon. Adventtimessu on juhlaa kulkueineen. Alttarilla on kuusi kynttilää ja valkeita ruusuja. Kirkon kaunein kukkaniitty on kuitenkin seurakunta, joukossaan nykyiset ja entiset työntekijät, joista moni on messussa mukana, vaikkei virkatehtävissä. Siitä tulee suloisen lämmin perheväen tuntu. Toivon, että moni muukin kokee näin.

Kirkkorakennuskin elää! Äärimmäisen yksinkertaiseksi ja niukkasävyiseksi aikanaan 1960-luvulla suunniteltu betonirakennus on vuosien myötä saanut lämmintä puuta seinilleen ja pehmentävän urkufasadin. Alttaripöytä rakennettiin uusiksi, irti seinäreliefistä, kaiteesta tuli keskeltä avoin.  Myös muu sisustus on vuosien mittaan elänyt. Tuli sateenkaariryijy saarnatuolin taakse, tuli muistokynttelikkö, joka myöhemmin siirrettiin alttariin. Siihen sytytetään nykyään esirukouksen yhteydessä kynttilä jokaiselle kastetulle lapselle, kuulutetulle parille ja poisnukkuneelle. Kastemaljan jalusta muistuttaa yhä savupiippua, mutta sen paikka on nyt keskikäytävällä alttaripöytää vastapäätä. Sen entiselle paikalle alttarin sivuun on tehty lastenpaikka, jossa messun aikana on toisinaan oikein eloisaa.

Tänä adventtina kirkko on saanut sivuseinälleen kastepuun. Sen runko muodostuu kristalleista, jotka kimaltavat kuin vesipisarat, ja lehvästö on käsin virkatuista pyöreistä pitsikuvioista. Puuhun kiinnitetään jokaiselle vuoden aikana kastetulle  lapselle nimikukka. Ari-kirkkoherra kertoi kastettuja olevan 200-250 vuosittain, niinpä on suunniteltu, että loppiaisena olisi edellisenä vuonna kastettujen perhekirkko, jossa kastepuun nimikukka luovutetaan omistajalleen. Näin tulee tilaa uusille pikku kukille.

Niin, mikä nyt jäi mieleeni messusta, on ajatus kivusta siunauksena. Se nousi jostain virrestä.  Kun siunauksen perusolemus on rakkautta, ansaitsematonta ja enenevästi hyvää tuottavaa – miten kipu voi olla siunaus. Sitä nyt mietin. 

adventtivalo pimeässä yössä voi olla yksikin ihminen, joka lahjoittaa ystävärakkautta, auttaa missä voi, rohkenee jäädä vierelle

  terveisinä adventtikirkosta virren 230 toinen säkeistö
hyvää adventtia sinulle

Esseet

Antti Arnkil     Lauantaiesseet             Siltala 2014

Otavan kustannustoimittaja Arnkil, joka on työskennellyt myös Nuoren Voiman päätoimittajana, on koonnut esikoisjulkaisuunsa esseitä kulttuurikentän eri sektoreilta. Lauantaiesseet sisältää muutamien elokuvien, kirjojen, musiikillisten ilmiöiden sekä henkilökuvan tarkastelua. Esseetyyppisten julkaisujen vaarana on mielipidetasolle jääminen, mutta Arnkililla on kompetenssia tutkailla ilmiöitä laajemmin ja sävykkäästi. Lukijassa saavat tietysti eniten kaikupohjaa ne esseet, joiden aihe on kokemuksellisesti tuttu, niinpä minua kiinnosti näissä esseissä erikoisesti Reko Lundanin henkilökuva; Lars v. Trierin Melancholia-elokuvan maailmanlopun uhkakuvat ja niiden peilaus yksilön henkilökohtaiseen kohtaloon; 1657 kertojaa, Yrjö Jäntin megalomaanisen Suomen sana -teoksen arviointi sekä Skavabölen pojat –elokuvan tutkielma.

*

Merete Mazzarella         Aurinkokissan vuosi          Tammi 2015

Eräänlainen päiväkirja, jonka tunnelmia värittää aurinkokennolla toimiva japanilainen aurinkokissa. Mazzarellan ajatuspolut käyvät uuden rakkaussuhteen arjessa, muistoissa, maailman tilanteessa, myös ex-miehen luona Uppsalassa. Kirjan sisältö on mukavaa jutustelua, joka ei väitä mitään, mutta tarttuu aiheisiin rohkeasti, lempeästi ja avarasti.

*

Romaanit ja novellit

Khaled Hosseini       Ja vuoret kaikuivat         suom. Katariina Kaila    Otava 2015 (2013)

Afganistanilaiskirjailija, armoitetulta tarinankertoja Khaled Hosseinilta on tässä taas uusi viehättävä tarina, joka tekee eläväksi uutisotsikoissa usein olleen maan kulttuuria ja ihmisten elämää. Monet ovat laillani lukeneet Tuhat loistavaa aurinkoa ja ihastuneet itämaisiin tarinoihin ja inhimilliseen kertojanääneen. Tässä uusin suomennettu Hosseini. Otava on viisaasti ottanut tämän oitis Seven-pokkareihinsa.  – Kirja on miellyttävää matkaseuraa tai marraskuun pimenevien iltojen lukukaveri.

*

Raija Oranen  Sulo tuli taloon – ja muita käänteentekeviä kertomuksia TEOS 2007

Viihderomaanin ja draamakäsikirjoitusten taitaja ja intohimoinen koiraihminen on tässä purkanut elämänsä huimia käänteitä todenperäisiksi kertomuksiksi. Kokonaisuus vaikuttaa hiukan välityöltä, tai jatkolta aiemmin julkaistuun Kaikki Doriksesta – ja muita ällistyttäviä tarinoita. On ilmeistä, että kirjoittajan elämässä vaikuttaa yliluonnollisia voimia ja samoilla taajuuksilla olevan aviomiehen kanssa sattuu ja tapahtuu.  – Hassunhauskaa viihdykettä, erityisesti koiranystäville.

*

Vilja-Tuulia Huotarinen          Valoa valoa valoa          Karisto 2011

Huotarinen on uuden aallon kirjailijoita, omaääninen, vahvan tarinan ja muodon taitaja. Tämä on tarina rakkaudesta ja kuolemasta, kahden neljätoistavuotiaan tytön kohtaloiden solmiutumisesta yhteen lähtemättömällä tavalla. Tekstissä käytetään Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden uutisointia toisen päähenkilön elämänkohtalon metaforana.  – Minua miellytti tekstin hengittävyys, lauseiden sijoittelu omille riveilleen. Kirja on 175-sivuinen ja kompaktin kokoinenkin.

*

Peter Høeg       Susanin vaikutus          suom. Katriina Huttunen        Otava 2015

Tanskalainen nykykirjailija, joka on kehittänyt kirjoihinsa onnistuneen ja myyvän konseptin, eräänlaisen dekkarin ja nykyromaanin perhedraaman välimuodon. Tämäkin romaani liikuskelee tulevaisuuskuvissa ja haastaa sisällöllisesti lukijaa tietämyksellään ja aavistuksillaan.   – Jos pidit Lumen tajusta, pidät tästäkin.

*

Amy Chua   Tiikeriäidin taistelulaulu             suom. Auri Paajanen, Susanna Tuomi-Giddings         Siltala 2012 (4.p.)

Kirjoittaja on Amerikan-kiinalainen professori, joka kertoo avoimesti miten hän kasvatti kahdesta tyttärestään musiikin ihmelapsia. Metodi on kirjoittajan mukaan tyypillistä kiinalaista ja valaisee jossain määrin sitä tosiseikkaa, miksi nykyään niin suuri osa klassisen musiikin huippunimistä onkin aasialaisia syntyperältään. Länsimaisen musiikkikasvatuksen silmin luettuna metodi on tehokas, mutta pöyristyttävä. – Lukiessani mietin, mikä panee äidin tekemään tällaista, pohjaton kunnianhimoko. Kyseessä on kuitenkin äiti, joka on itse kulttuurisesti huipulla. Siinä ainoassa kohdassa tavoitin äidin tunnetason, missä hän kuvaa hetkeä, jolloin hän antoi periksi nuorimmaiselleen, joka sitkeästi vastusti äidin tahtoa. – Pakko sanoa huh!

***

Kun kalenteri näytti eilen viikon ensimmäistä ohjelmatonta päivää eikä satanut, inspiroiduimme pihatöihin. Isommat oli jo tehty, jäljellä oli viimeisten lehtien haravointi sisäpihalta, rapunpielistä ja talon päädystä. Toinen myös sahaili vaahterasta aiemmin katkaistut alaoksat takkaan mahtuviksi. No, hommat tuli tehtyä. Saimme raikasta syysilmaa ja tyytyväisen olon. Arvattavasti minä sain myös ne tavanomaiset jälkisäryt tänään.

Olemme huomanneet, että yksi meno tai kotityö päivää kohti on sopiva tässä iässä. On myös tärkeää, että vanheneva ymmärtää jättää – mahdollisuuksien mukaan – vapaita päiviä. Ei olisi ollut yhtään niin inspiroivaa, jos kalenterissa olisi lukenut: haravoi piha.