Kiitän mediaa siitä, että se ei ole suostunut hurrikaanien ja maanjäristysuhkien syksynä siirtämään Aleppon rauniokasojen ja inhimillisesti kestämättömän hädän kuvastoa pois ulottuviltamme – ei, vaikka Jemen ja Mosul ja Venezuelakin. Nyt on pidettävä tietoisuutta korkealla, sillä se luo painetta tahoille, joilla on pieni mahdollisuus vaikuttaa maailman asioihin suuressa mittakaavassa.

Tappaminen ei maailmassa lopu, ei ole rikkoutumatonta rauhaa eikä paratiisia enää koskaan. Sovinnon yrityksiä on silti jatkettava, toivon liekkiä pidettävä yllä. On uskottava, että jonakin päivänä murhaajat tuomitaan ja uhrit saavat oikeutta.

kesä luovuttaa vihreytensä syksylle, syksy värinsä talvelle. talvi luovuttaa kylmyytensä kevätauringon lämmölle. kevät, kevät ei koskaan luovuta.

Talitiainen on käynyt tänään kolmesti ikkunani takana. Heti aamulla se koputteli ikkunaan, kurkisteli säleiden raosta sisälle. Keskipäivällä se tuli kolmannen huoneen ikkunalle, kun olin nettisivulla, hypähteli siinä ja katseli sisään. Juttelin sille rauhallisesti, eihän se tietenkään kuullut lasin läpi, mutta ei lentänyt heti poiskaan. Mietin pitkin päivää, mitä se halusi kertoa, keneltä tuoda terveisiä.

Olimme yhdessä kaupassa, kuten tavallista perjantaisin. Kauppaamme on uudistettu ja laajennettu elokuusta lähtien. On ollut mielenkiintoista, kun joka viikko tutut tavarat löytyvät eri paikasta tai eivät löydy kysymättä. Se käy pienestä seikkailusta. Tänään sain kassalta kuitin, joka oli täysin blanco. Kassaparalla oli tietysti kymmenen ihmistä jonossa. Erinäisten selvittelyjen jälkeen saimme toimiston koneelta kuitin A4-kopiona, ja kassan kuittiaparaatti laitettiin raiteilleen.

Sitten parkkihallissa viereisen auton haltija jähmettyi neuvottomaksi ja huokaili: mihin ihmeeseen autonavaimeni ovat joutuneet. Osallistuin hänen huoleensa ja kehoitin katsomaan rauhassa vielä kerran kaikki taskut ja laukun sisällön. Ei löytynyt. Kerroin, että minua on joskus auttanut avaimia etsiessä, kun palaan hetkeen, jolloin viimeksi pidin niitä kädessä ja mietin missä kuljin sen jälkeen. Hän alkoi epäillä pudottaneensa ne ottaessaan kärryavaimen taskusta ylhäällä ostoskärryjen luona. Keskustelimme vielä siitä, mitä hän tekee, jos niitä ei löydy kaupasta tai infosta. (Avaimen löytymiset yleensä kuulutetaan, mutta remontin keskellä kuulutus saattoi olla suljettukin.) – Kurja tilanne, joka voi sattua kelle vain, jos niikseen on. Toivotin onnea matkaan.

Joskus on vain todettava: tää nyt on niitä päiviä, kun sattuu ja tapahtuu.

Senioritanssi on osoittautunut erinomaiseksi aivovoimisteluksi. Miten itsestään selvänä ihminen pitääkään vasenta ja oikeaa tai myötä- ja vastapäivää arkikuvioissaan – annas olla, kun niihin yhdistetään vaihtoaskelia, erilaisia käännöksiä, taputuksia, jalanheilautuksia, käsikynkkäpyörähdyksiä ja parinvaihtoja. Kyllä väliin niin nauruksi pistää että. Eikä se mitään, jos ei vielä mene ihan oikein, aina joku osaa ja vetää mukaan.

Senioritanssi on hauskaa siksikin, kun siitä puuttuvat oheiskuviot, kilpailu, flirttailut ja tyrkkyyt, klähmijät ja humalassa toikkaroijat.  Senioritanssissa yhdistyy rytmiliikunnan ilo sosiaaliseen tasavertaisuuteen: isossa piirissä kasvokkain, käsi toisen ihmisen kädessä.

Olen pöyhinyt papereita, joita on jäänyt hyllyyn puolen tusinan kansion tai mapin verran. Siellä on työ- ja kurssitodistuksia, muutama hakemusjäljennös jatko-opintoihin ja työpaikkaan sekä virkaan liittyvät erilaiset  päätökset. Mihin näitä tarvitsen? Olen ollut eläkkeellä kymmenen vuotta, työelämästä on muistot jäljellä – ja nämä dokumentit.

Löytyy useita kansioita kirjoittamiseen liittyvien kurssien opintomateriaalia ja tehtäviä, jopa lukioaikaiset esseetkin. Olen näköjään halunnut seurata miten kirjoittamiseni muuttuu vuosien myötä. Onhan se muuttunut. Kun se on todettu, se on todettu. Todisteet voi käyttää jo takkapuiden sytykkeeksi.

Päiväkirjojani kunnioitan vielä niin paljon, että annan niiden olla. Jääkööt Esikoiselle ja Kuopukselle, kun olen mennyt. Saavat lukea, jos heitä kiinnostaa, mitä muuta olin kuin heidän tuntemansa äiti. Heidän lähdettyään omaan elämäänsä, vanheneva äiti on jatkanut privaattia elämäänsä.  

jotkut kesän kukista ulkoikkunallani kukkivat yhä. mikä on sitkeyden salaisuus – kukkimisen iloko? olen muistanut kastella ravinnevedellä, poissaolon ajan pitänyt alusruukussa vettä, nyppinyt kuihtuneet kukat kerran viikossa. vaikka en ole mikään viherpeukalo, silti tämä yksilö jaksaa kukoistaa.

huomenna on Ilonan päivä.

Kansallismuseon Renesanssinäyttelyssä kävi eilen paljon väkeä ja muiden muassa myös kolme Leidiä. Olimme ensimmäistä kertaa koolla sitten toukokuun. Lipusta maksoin Museokortilla vain 5 euroa, muuten näyttelyn hinta on 11,00. Kuljeskelimme renesanssitaiteen osaston omaan tahtiin, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että minä juutuin alkuhuoneissa tämän tästä taulun eteen meditoimaan ihmeen ihania värejä ja taidokasta sommittelua. Aikansa vallasväestä kertovat muotokuvatkin toki olivat hienoja, mutta eivät samalla tavalla pysäyttäneet äärelleen kuin alkuosan ikoniset taulut. Oli myös mielenkiintoista tutkia uusitun myymälän tarjontaa näyttelyn jälkeen. Voin lämpimästi suositella kahvilaakin, sen lounaspöydässä (10 eur) tarjottiin erittäin maukkaita kaalikääryleitä aidon perunamuussin ja tuoreiden puolukoiden kera. Salaattipöytä oli harvinaisen monipuolinen ja jälkiruuaksi sai tietysti kahvia. 

Asema-aukiolla pysähdyimme toviksi kukin ja kynttilöin merkitylle mielenosoituksen uhrin muistopaikalle. Tässä tapauksessa väkivallan uhrin surullinen ja valitettava kuolema tuotti hyvää: ihmiset joutuvat ottamaan kantaa ääriliikkeiden toimintaan ja siihen liittyvään väkivaltaan – tiedostamaan ja tunnistamaan piilevän vihan.

Sunnuntain Arto Nybergin haastatteluohjelmassa oli kuultavana Jare Tiihonen, joka myös tunnetaan rap-artisti Cheekinä. Hän on kirjoituttanut kirjan tähänastisesta elämästään ja kertoo siinä mm. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Tämä paljastuskirjojen buumi on paisumassa ihan sfääreihin. Niitä kirjoitetaan, koska niitä ostetaan ja niitä ostetaan samasta syystä kuin iltapäivälehtiä. Varsinkin menestyneiden ihmisten elämän nurja puoli tuntuu kiinnostavan. Jaren tapauksessa myös media on osoittautunut kaksisuuntaiseksi: otsikoissa huudellaan, miten ihailtu ja inhottu artisti Cheek onkaan.

Olen joskus miettinyt, miten vahvan artistikuvan luoneet ihmiset kestävät julkishahmonsa esittämistä vuodesta toiseen. Tuleeko jonain sumuisena aamuna mieleen, kun spotit ovat sammuneet ja kohu vaiennut, kuka oikeastaan olen tai alun perin olin. Jarelle on tullut mieleen, ja tiedostus on vienyt pohtimaan asiaa ammattiauttajan kanssa. Häntä on neuvottu eriyttämään julkispersoonansa ja keskittymään itseen. Kuten Jarelle, monelle muullekin tie ehjempään ja todempaan minäkuvaan käy masennuksen kautta. Siinä mielessä depressio on hengenpelastaja.

Mitähän ajastamme kertoo tämä erilaisten idolien perässä haahuilu? Kuka sen feikkipersoonan oikeastaan rakentaa, aritisti itse vai fanien lauma? Mitä faneille tapahtuu, kun idoli sortuu?

Mikkelinpäivän messu oli kotikirkossamme rakennettu huomioimaan erityisesti lapset. Revontulet-lapsiryhmä lauloi kirkkaasti ja voimallisesti enkelilauluja Eija-kanttorin jammaillessa pianolla. Kristiina-pappi saarnasi selkokielellä ja havainnollistaen päivän tekstistä. Kirkkoväärtiryhmän lapsia toimi tekstinlukijoina ja kynttilän sytyttäjinä. Messun päätöslaulu Samuli-papin pasuunan soittoineen kirvoitti taasen spontaanit aplodit kirkkoväeltä. Eläväistä oli muutenkin; lapset kommentoivat ääneen näkemäänsä pitkin messua ja sipisivät ehtoollisjonossa ottavatko leivän vai siunauksen. Entisvanhainen pönötys ja juhlavailmeinen synninmurhe on kirkonmenoista kaukana, ainakin meidän kotikirkossamme.

Niin, enkeleistä. Mikkelinpäivä on saanut nimensä enkeli Mikaelin mukaan (kuten kai Mikkelin kaupunkikin). Raamatussa muutamia enkelihahmoja mainitaan nimeltä eri yhteyksissä, erityisesti Mikael ja Gabriel, ja enkeleistä puhutaan yleisemminkin sekä UT:ssa että VT:ssa. Kotimaa-lehden viime numerossa on mielenkiintoinen artikkelikooste enkeliuskosta. 

Olli Seppälä (pastori, toimittaja) käsittelee enkeleiden ja lasten yhdistämistä Mikkelinpäivään. ”Lasten ja enkelien samastaminen voi tuntua hyvältä kasvatukselliselta idealta, mutta se on teologisesti vähintään arveluttava. – – Se tekee koko käsitteestä sadunomaista ja kytkee sen maailmankuvaan, joka ottaa ’ruumiittomat henkilolennot’ ongelmattomasti todesta. – – Ylienkeli Mikael ei ole millään tavoin lasten enkeli, vaan miehekäs johtajasoturi. – –  Enkelien ja lapsien niputtaminen tekee enkeleistä vaarattomia, niitä ei tarvitse ottaa todesta, ei pohtia aikuismaisesti saati kriittisesti.” Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan noin puolet suomalaisista uskoo enkelihin ja kuusi prosenttia heistä sanoo nähneensä enkelin.  ”Enkeleillä on kulttuurinen tehtävä. Ne ovat arkkityypisiä hahmoja.”

Miikka Ruokasen (teol.tri) mielestä kristittynä oleminen ei vaadi uskoa enkeleihin. ”Raamattuun ei sisälly tarkkaa enkelioppia, mutta siellä olevan aineiston sekä kristittyjen vuosituhantisen kokemuksen nojalla kirkko uskoo enkeleihin, myös langenneisiin enkeleihin. – – – Ei ole mitään syytä luopua uskosta enkeleiden olemassoloon.”

Serafim Seppälän (fil.tri, ortodoksi) tuoreessa kirjassa Taivaalliset voimat esitellään juutalaisuuden ja varhaiskristilliyyden enkeliopetuksia. ”Kristillinen määritelmä enkelistä voisikin olla: Enkeli on Jumalan toiminnan, läsnäolon ja varjeluksen esikuva. Kristinuskon valtavirta hyväksyy modernin maailmankuvan ja yrittää soveltaa sitä omiin teologisiin näkemyksiinsä. Enkeleistä ja näkymättömästä todellisuudesta puhutaan monin eri tavoin ja monilla tasoilla. Joku vaatii kirjaimellisuutta, toinen tyytyy referoimaan oppineiden teologien enkelikäsityksiä, kolmas psykologisoi kaiken enkelipuheen, ja neljäs ajattelee puhuvansa runoutta puhuessaan enkeleistä. Yksiäänistä enkelikuoroa kirkossa ei ole. ”

Mitä minä ajattelen enkeleistä? Eihän mikään uskon piiriin kuuluva asia ole tiedon varainen. Saattaa olla että enkelien kaltaisia henkiolentoja on. En ole nähnyt enkeleitä paitsi unissani. En kuitenkaan pidä enkeleitä samalla viivalla satuolentojen (keijut, tontut, joulupukki) kanssa. Enkelit ovat inspiroineet taiteilijoita, kirjailijoita, filosofeja ja teologeja, puhumattakaan parapsykologian tutkijoista. Jokin siinä kiehtoo ihmismieltä. On hyvä, että ihmisellä on muitakin ulottuvuuksia kuin tieteellisesti todistettua.

taivaan pilvet hehkuvat auringon taitetuissa sävyissä illoin aamuin. lehtipuiden kirjavia syysmekkoja tuuli pyrkii jo riisumaan. miten vihreänä kesä sykkikään, nyt syksy näyttää värien kirjon. myös riisutut puut ja ikivihreät havut ovat kauniita.

hengitän syvään luonnon rytmissä.