Olen nyt nukkunut muutaman yön ilman särkykapseleita ja nähnyt taas uniakin. Olo tuntuu päivä päivältä normaalimmalta. Olen tosi kiitollinen kipulääkkeestä, sillä pahimmillaan nukkuminen oli melko mahdotonta ilman tainnutusta, mutta nyt on aika purkaa kapselipuudutus. Toivottavasti en innostu liikkumisesta liikaa, kokemusta takaiskuistakin on.

Tänään uskaltauduin pitkästä aikaa pääkaupunkiin tapaamaan ystävää. Puhelimet ja sähköpostit ovat kyllä käteviä yhteyden pitämiseen, mutta henkilökohtaista tapaamista ne eivät korvaa. Tässä asiassa tunnustan olevani old-fashioned. Koska ystäviä asuu eri puolilla eteläistä Suomea, saattaa olla, että iän myötä tämä yhteydenpitomuoto harvenee luonnollisista syistä. Aika kankeasti köpöttelin ekalla kaupunkireissulla siksikin, että mm. Espalla oli paikoin jäisiä kohtia.

Ilta kotona on rauhaisa, mutta ulkona pyryttää siihen malliin, että se tietää Toiselle hommia aamulla.

Jalan hermopinne tuntuu ihmeenomaisesti lauenneen ja särky hävinneen. Olen niin kiitollinen! Kotikirkossa käynti on sielua hoitavaa, tapaa tuttuja messu-uskollisia, jotka ovat siellä varmaan joka sunnuntai. Aina on siis joku, jonka kanssa voi jakaa ilonsa tai surunsa, jos haluaa.

Markus-pappi puhui saarnassaan pitkään presbyteeri Samuel Smiley’sta, jota hän oli jo alkutervehdyksessään lainannut tähän tapaan: ”Ajatus synnyttää teon, teot synnyttävät muutoksen”. Smiley tuntuu eläneen oivalluksensa mukaisesti. Arvaan, että saarnaajan paneutuessa perusteellisesti Smileyn elämään ja aikaansaannoksiin, joku kaltaiseni kuulija saattoi miettiä, milloin päästään sunnuntain evankeliumitekstiin vaiko ollenkaan. Vaikka Samuel S:n elämästä on paljon opittavaa, maailman pelastajaksi hänestä ei ole.

Siunattujen vainajien muistokynttilöitä sytytettiin kahdeksan, kastettujen lasten kaksi eikä avioliittoon kuulutettuja ollut. Näin nykytrendit kirkossa näkyvät. Keskeisessä asemassa seurakunnassa ollut entinen työtoveri oli tullut kuulemaan puolisonsa kuoleman ilmoitusta, kuten yhä on tapana. Menin halaamaan messun jälkeen. Yksi toisensa jälkeen tulemme siihen kohtaan elämää, jossa luopumisen kipu on kohdattava.

Esikoisen porukka on hiihtolomallaan mökillä, meilläkin on siis loma. Täällä ei kyllä paljon hiihdellä. Mökiltä tulleessa kuvassa Muru istuu lumen peittämän sorakasan päällä. Lausahdan spontaanisti: – Kas, Kukkulan kuningatar! (Isäänsä kutsuttiin saman ikäisenä ’Kukkulan kuninkaaksi’, koska hän halusi aina kiivetä korkeimmalle.)

kirkkaat aurinkopäivät käynnistävät sulamisen. lumi valuu katoilta, räystäsvedet valuvat yli, jäätyvät yöseen puikoiksi ja taas auringon noustua pisaroivat puikkoja pitkin alas. 

me pohjoisen maan lapset olemme tottuneet tähän ikuiseen  kiertokulkuun, me ja luontomme. miten käy, jos menetämme lopullisesti talven, lumen valon ja veden metamorfoosin. miten se muuttaa meitä, on jo muuttanut?

Ruotsista näyttää meille rantautuneen tyyli käyttää kuolinilmoituksissa luterilaisen perinteen mukaisen ristin asemasta erilaisia uskonnottomia vainajan elämään liittyviä kuvia. Meillä muutosaalto ei ole vielä ihan yhtä pitkällä kuin siellä:  meillä ristin lopullisuuden ja staattisuuden ympärillä tai sijasta ilmoituksissa lentelevät linnut ja enkelit, elon aurinko laskee ikuisuuden mereen, vene on pysähtynyt rantaan, kuoleman yksinäisyyttä symboloi yksinäinen ruusu tai joutsen. Ruotsissa symbolikuvat ovat jo hätkähdyttävän arkisia, melkein korneja: tanssiva pari, haitari, koira tai kissa, onkiva mies, saha ja vasara, jalkapallo, lankakerä puikkoineen, rekkakuskin työauto, tai lentäjän purjelentokone. (Kotimaa-lehden artikkelin mukaan)

Olen aika ajoin seuraillut myös muistovärssyjä. Entiset virren säkeet ja raamatunlauseet ovat vaihtuneet lainattuihin tai omatekoisiin runoihin, poplaulujen säkeisiin tai suunnattoman surun ilmauksiin ja katteettomiin lupauksiin, että meidän rakkaus kestää ikuisesti. Muistotilaisuuksissa soitetaan jo estoitta vainajan mielimusiikkia, mutta kaikenmoiset luritukset ovat pyrkimässä kappeleihinkin siunausmusiikiksi kanttoriurkureiden epätoivoisista estelyistä huolimatta. En sano, että kukaan kaipaisi muinaisia ’Jälleennäkemisen toivossa’ – tyylisiä kliseitä. Kuitenkin tuntuu siltä, että ajassamme ihmiset ovat kadottamassa kuolemaan liittyvän arvokkuuden, pyhyyden ja ainutkertaisuuden tajun.

PS. Ihmisellä on onneksi oikeus testamentata jälkipolvelle myös hautaukseensa liittyvät toiveet.

Könysimme yhdessä eilisiltana musiikkiopiston viulistien ystävänpäiväkonserttiin. Sali oli täpö täynnä vanhempia, lapsia ja isovanhempia. Esiintyjien pukukoodi on, kuten soittajilla ainakin, musta-valkoinen. Murulla oli soma valkoinen mekko, mustat legginsit ja kengät. Tummat hiukset oli kammattu ylös nutturalle. Yhteissoiton jälkeen Muru pääsi esittämään Weberin Metsästäjien kuoro -kappaleen, josta opettaja sanoi jälkeen päin: Hyvin soitit.  

Mitä olen n i i n kaivannut – kävelyä pakkasraikkaassa aurinkoisessa säässä kaupungin aamuruuhkan hiljennyttyä. Kaksi ja puoli kuukautta on mennyt kenkkukoiven kanssa kärvistellessä, kepin kanssa tai ilman. Pahimmillaan puoliksi linkussa Toisen käsipuolessa ovelta autoon, autosta apteekkiin tai johonkin muuhun asiointipaikkaan ja takaisin kotiovelle. Määränsä kutakin ihminen sietää, olen huomannut, että on alkanut ärsyttää.

Viikon verran olen nyt nukkunut paremmin, kävellyt suorassa kuin ihminen. Uskaltaudun pienelle lenkille lähikatuja pitkin sauvat tukena ja Toinen mukana. Jäisille metsäpoluille en tohdi lähteä seikkailemaan. Loppusuoralla lonkka alkaa jo viestittää.  Miten muutamassa kuukaudessa ehtii tulla näin kankeaksi? Tajuan, että vaikka jalkahermo rauhoittuu, edessä on vielä sisua vaativa lihaskunnon palautusurakka.

tärkeimpiä ovat hetket, joissa sielua kosketetaan, ja mieli ilahtuu. katsotaan silmiin, lahjoitetaan hymy. pyritään merkitykselliseen elämässä.

koivu, talven morsian / valkeassa hunnussaan viileä, kaunis / kimaltaakin, jos valo /  talvimorsiamet aavistavat / onni on hetkellistä / kimallushetket haihtuvat kohta tuuleen

koivu, kevään morsian / utuisen vihreässään niin heleä, nuori /  kevätmorsian jo tietää / onni on hetkellistä /  heleyshetket vaihtuvat /  syvänvihreän painavaan viittaan

koivu, syksyn morsian / lepattavin lehdin / syysmorsian antautuu tuuleen / riisuttunakin riipaisevan kaunis / läpikuultavassa valossa / paljaat oksat kurottuvat taivasta kohti

Aamulla alkaa hytisyttää. Mummo kokeilee haaleaa patteria, vilkaisee lämpötilamittaria, joka kertoo sisälämmön olevan piirun verran vähemmän kuin yleensä, ja pakkasen ulkona mukavissa lukemissa. Nyt ajattelee hän ääneen, hiven huolestusta siinä, että mikähän…ei kai….

Ukkopuoliso paranee välittömästi lehdenlukukuuroudestaan ja urahtaa…noh…joko se taas… Mummo ei tiedä mikähän se, mutta arvaahan tuon, koskapa Ukkopuoliso sinkoaa päivävaatteisiinsa ja lähtee ovesta kohti lämmönjakohuonetta taloyhtiön pihapiirissä.  

Pitkä tovi vierähtää. Sitten Ukkopuoliso sauhuaa sisälle ja takaisin ja selittää mennessään luuriin.  Mummo ymmärtää olla häiritsemättä Ukkonsa ajatuksen- ja muuta juoksua, joka selvästi askartelee tärkeämmässä asiassa kuin lauantaisiivouksen ja lakanoidenvaihdon parissa.

Välitöntä tapahtumaketjua merkittävämpi juttu valkenee Mummolle hiljalleen. Ukkopuolisolla on erinomainen kyky ottaa rennosti ja uppoutua Maailman Asioihin ja Kotimaan Politiikkaan. Mutta kun lähiplaneetalla alkaa tapahtua jotain, jossa Miestä tarvitaan, hän on toimen mies paikallaan. 

Hetken päästä putkistosta alkaa kuulua lupaavaa napsetta. Kyllä se siitä taas. Mummo epäilee nyt, että Ukkopuolisolla on jonkinasteista puutosta asioista, joissa Toimen Miestä tarvitaan. Kukapa haluaisi olla pelkkä apupoika jonkun mummon huushollissa.

Nythän on niin, että, jos leffakerhossa takanasi istuva (mies) aivastaa keuhkot ryskyen ja sylki roiskuen, on satavarma, että vähintään viisi lähintä edessä, takana ja vierellä saa tartunnan viruksesta. Eikä virus ole mikään söpö pöpö, vaan kunnon suomalainen flunssavirus, joka kouraisee syvältä.

Niin että kiitos vain sulle isotörppö miesihminen, olen flunssassa ja nettiraivoan. Ja olen katkera sulle, koska menetin yhden ihanan isovanhempien iltapäivän Murun päiväkodissa ja ennen muuta Murun esittämän revontulitanssin. En tietenkään lähde tungokseen aivastelemaan ja levittelemään virustasi. Olisit pitänyt suusi kiinni. Ja tiedoksi: nenäliinojakin on olemassa.

Helpotti. Hiukan.

Haimme viisivuotiaan pojantyttären päiväkodista. Auton takapenkiltä hän yllättää meidät ilmoittamalla: Minä haluan tehdä vauvan sitten isona. – Jahas, teillä taisi olla Viskari-päivä tänään, sanoi Mum. – Joo, oli.  – Mitä tulee vauvaan, se on ihana ajatus, mutta vauvan hankkiminen voi olla aika monimutkaista, siihen tarvitaan poikaa.  – Asia jäi sitten kypsymään, koskapa seuraavaksi Muru ehdotti tuttuun tapaan: Lauletaan, Mummeli.

Iltaruualla Rip kysyi Mummelilta miten kännyköitä tehdään. – Sun pitää kysyä sitä Vaarilta, se tietää paremmin, Mum väisti hankalan kysymyksen. Tiesin, että vaarin vastaus on niin perusteellinen, että Rip tuskin jaksaa kuunnella sitä loppuun asti. Vaari selostaa kuorista ja komponenteista ja virtapiireistä ja ties mistä, ja Rip miettii jo ihan muuta. – Mikä on komponentti, Muru kysyy. Vaari selostaa. – Mikä on virtapiiri? Siihenkö se sähkö tulee? – Entäs akku, jota ladataan, Muru tietää ja lisää: – Minä haluan puhelimen synttärilahjaksi. – Tämä tyttö tietää mitä tahtoo.

Musisointien jälkeen Muru esittelee Mummelille kirjoittamansa tarinan kahdesta pantterista. Hän täydentää yhden kopioista Mummelille ja Vaarille ’kirjailian’ omakätisin piirroksin ja omistuskirjoituksin. Olemme tosi otettuja tästä huomionosoituksesta.