Yleensä ajatus ilmastonmuutoksesta ei elämääni häiritse. Maapallon pitkä historia jääkausineen todistaa, ettei vakiotilaa ole. Hiljainen muutos on ollut ja on käynnissä kaiken aikaa. Ajoittain muutosvauhti kiihtyy, aletaan olla jo hallitsemattoman rajoilla. Paljonko lohduttaa se, että olemme onneksemme arpoutuneet asumaan pohjoiseen maahan, jossa vesi, ruoka ja saasteeton ilma ei ihan ensimmäiseksi lopu.

Pekingissä 1990-luvulla heräsin konkreettisesti siihen, mihin fossiilisten polttoaineiden käytön, kaupungistumisen, teollisuuden ja liikenteen yhteisvaikutus maailmassa tulee johtamaan. Tällä vuosituhannella näkee jo sen, että ihminen voi yrittää korkeintaan jarruttaa muutosvauhtia, mutta katastrofi häämöttää. Pentti Linkola on yksi niitä, joka näki jo kauan sitten, mihin hillitsemätön väestönkasvu ja ihmisen luontoa riistävä ja tuhoava toiminta johtaa. Tuhoutuminen tapahtuu mikrotasolla sekä makrotasolla samaan aikaan. 

Maa kuolee ja aavikoituu ilmaston lämpenemisestä johtuvien pitkittyvien kuivuuskausien takia. Eläminen päiväntasaajan seudulla käy lopulta mahdottomaksi. Ruoka ja vesi loppuvat. Jäljellä olevien uusiutumattomien luonnonvarojen hallinnasta käydään sotia. Kynnelle kykenevä väki pakenee pohjoiseen ja etelään yhä suurempina laumoina. Eurooppa tukehtuu tulijoihin, länsimainen demokratia ja kulttuuri romahtavat. Tämä on jo alkanut.

Viime adventtina otettiin käyttöön virsikirjan lisäosa, johon vuoden 1986 virsikirjan 632:n virren ja 720-760 sekä 806-856 virsien lisäksi tuli 79 täysin uutta virttä. Uusien virsien aihepiiri on moderni, joukossa on mm. talvivirsi, kaupunkilaisen virsi, isänpäivävirsi, Suojelusenkelivirsi, paastonaikavirsiä ja luonnonsuojeluvirsiä. Iloa ja kiitollisuutta on haluttu korostaa. Monikulttuurisuus ja -kielisyys on väkevästi mukana, ja sävelmissä myös Euroopan ulkopuolisia tyylejä. Virsikirjan sekavan numeroinnin idea on, että 7- ja 8-alkuisissa on myös synnintunnustustekstejä, rukouksia, psalmien kertosäkeitä, lyhyitä vastauslauluja sekä joitakin messussa käytettäviä lauluja. Uusimmat virret alkavat numerosta 901. Virsikirja paisuu paisumistaan, on tuleva aika, kun sitä on pakko alkaa karsia. Arvaan, että vähiten lauletut pudotetaan seuraavaksi pois mammuttikirjasta. Lieneekö tarpeen kaikkien toimitusten, messujen ja rukoushetkien kaavoja tunkea samaan kirjaan, kirkoissa ja kappeleissahan niitä yleensä vain tarvitaan.

Kaiken sortin yltiöpuuhan ideoimisessa ja kehittelemisessä me suomalaiset taidamme olla erinomaisia. Onneksi virsimaraton oli viisaasti suunniteltu. Seurakuntalaisten tukena ja esilaulajina lauloi ja soitti kymmenkunta kirkkomusiikin opiskelijaa opettajansa ja kanttorimme kanssa. Säestyksenä käytettiin vaihtelevin kokoonpanoin pianoa, urkuja, viulua, saksofonia, rumpuja, kitaraa. Samuli-pappi esitteli lyhyesti kaksi virttä kerrallaan ja aina 20:n jälkeen oli vartin jaloittelu- ja kurkunkostutustauko.

”Lisävihkon kautta opitaan paitsi virren mahdollisuuksista myös rajoista”, sanotaan esipuheessa. Sävelmät ovat niin outoja, että nuotinlukutaitoinenkin horjahtaa helposti. Vanhempi seurakuntaväki ei ehdi näitä oppia elinaikanaan, sen verran erikoisia ja nopeita sävelkulkuja löytyy. Positiivista on moni-ilmeisyys, rytmikkyys, mahdollisuus laulaa kaanonina ja nykykieliset sanoitukset. Löysinkin heti ensi laulamalla sielunvirteni uusien joukosta.

En tiedä miksi kirkonpenkkiin näin / taas hetkiseksi istumaan mä jäin / Kai tahdoin hetken hiljaisuutta kesken kiireiden / rauhaa ravinnoksi sydämen. / Kun hiljaisuuden syliin jäädä saa / ja antaa mielensä vain vaeltaa / voi lapsi olla jälleen edes pienen tuokion / ja antaa kaiken olla niin kuin on / edes yhden pienen tuokion.      (915:1)

Svenska Folkpartiet on meillä kielipuolueeksi käytännössä kuihtuva, kun se ei enää ole obligatorisesti hallituspuolue. Mitenkään leiskuvaa ei oppositiopolitiikka yleisesti ole ollut. Puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson, moninkertainen ministeri ja viisas ja kokenut poliitikko, sivistynyt ja lämmin persoona, piti näköisensä puheen. Hän puhui luontevasti ja numeroa tekemättä puolet puheesta äidinkielellään ja korosti myös saamelaisten oikeutta omaan kieleensä. Epäilemättä Henriksson on puheenjohtajana Carl Haglundia värittömämpi, mutta samalla tasapainoisempi ja kokeneempi. – Tenttiosuuden hoiti toimittaja Jan Andersson, joka huomautti (tämänkin) puolueen olleen pitkän hallitustaipaleen aikana päättämässä asioista, joita nyt sanoo virheiksi. Kuultiin iloinen nauru ja toteamus, että oppositiossahan ei tarvitse tehdä kompromisseja. Mitään uutta sote-keskusteluun ei Henrikssonilta tullut, vaikka taannoin Vaasan keskussairaala-asiassa puolue piti ruotsinkielisen rannikkoseudun puolta tiukasti. Ylimalkaan Henrikssonin vastaukset olivat sovittelevia, ehdottomuus ja hyökkäävyys puuttuivat.  – Vähemmistöjen puolestapuhujana tarpeellinen.  

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson aloitti puheensa henkilökohtaisista kuntapolitiikan häviöfiiliksistään tyyliin ”Istuin lattialla täysin musertuneena…”. Vaatii todellista rohkeutta sanoa näin puoluetovereiden ja televisionkatsojien sankan ja monenkirjavan joukon edessä. Anderssonin partiotyttömäinen olemus saattoi herättää suojelunhalua, mutta sanoma oli selkeä ja vakuuttava. Hän ei myöskään takertunut papereihin, vaan puhui vapaasti katsoen avoimesti yleisöön ja kameraan. Puhe päättyi puhuttelevasti ’lattialla istujan’ nousuun ja työn jatkumiseen. – Tenttiosuudessa toimittaja Kirsi Heikell oli ajoittain helisemässä, kun Li Andersson pudotteli punnitut ja perustellut vastaukset hankaliinkin kysymyksiin. Andersson arvosteli voimakkaasti koulutusleikkauksia, jotka aloitettiin jo Kataisen hallituksen aikana, eikä suostunut ottamaan tivattua vastuuta silloisista virheistä yksin. Kuulijalle tuli selväksi sekin mikä erottaa vasemmistoliiton näkemykset muista sote-asioissa. Jäin kuitenkin odottamaan positiivista vasemmistovisiota kuntien tulevasta kehityksestä virheiden osoittamisen lisäksi.  – Määrätietoista, vahvaa puhetta, mutta kenelle.

Keskustapomo Juha Sipilä asteli vakaasti kameran eteen, aloitti tositarinalla ja jatkoi – paperista vilkuillen. Tupailtafiilistä ei studioon oikein syntynyt, jos sitä odotettiin, ja mitä se lieneekään. Puheessa korostui tekemisen meininki eikä tilaisuutta hallituksen aikaansaannoksien kehumiseen jätetty käyttämättä. Täyttyivätkö studiokeskustalaisten odotukset, en osaa sanoa, ainakin aplodeja annettiin melko säästeliäästi. Toimittaja Jan Andersson tenttasi Sipilää kiperin kysymyksin, mutta joutui huomaamaan, että pääministeri tiesi mistä puhui eikä hänen positiivinen asenteensa järkkynyt kyseenalaistuksistakaan. Sanoisin, että Sipilä osoittautui tenttaajalle kovaksi luuksi. Hän vastasi siihen mitä kysyttiin ja vastaukset olivat selkeitä ja napakoita. Pari kertaa toimittaja sai hiukan nenälleenkin, herrasmiestyyliin.      – Ei huono, oikeastaan yllätyin positiivisesti.

pihan varjoisalla kulmalla

 aurinko leikkii lumella

 kauempana pellot sulana

metsän rajalla talven rantu 

päivät humahtelevat kevääseen

kuin lumenrippeet katolta

Taidemuseo on maisemallisesti hienolla paikalla, mutta järjettömän vaikea sinne on muualta tulijan löytää, kun harvahkoon käy. Särkänniemi on se mihin suunnistaa, mutta kun opastekyltit katoavat yhtäkkiä ja edessä on risteys eikä navigaattorin karttaa ole päivitetty, vaatii eestaas sompailua ja kysymisen, että lopulta osuu sujahtamaan oikeasta välistä Näsinneulan kupeelta ja talviuntaan nukkuvan tivolin läpi Näsinneulan kupeelle ja siitä Sara Hildénin museon pihaan.

Jarmo Mäkilän (s.1952) retrospektiivi tarjoaa huikeita välähdyksiä tuotteliaan taiteilijan tärkeimmiltä kausilta. Vaeltelemme vaitonaisina saleissa ja aulatiloissa kahdessa kerroksessa. Teokset ovat yhtä sarjaa lukuunottamatta valtavia, pelkkä koko jo mykistää. Tauluissa on poikia miehen ruumiissa ja miehiä pojan ruumiissa, Punkkarikasvojen kollaasi, graffitinomaisia kuvia täynnä väkivaltaa, sarja postmoderneja vanhan taiteen toisintoja, installaatioita, seittiin peitetty kotitalon rekonstruktio. Lapsen yksinäisyys ja häpeä installaationa, jossa yksi lapsi seisoo omilla jaloillaan viidenkymmenen laatikoihin hylätyn lapsen pään keskellä.  ”Teokseni syntyvät idyllin ja uhan välisestä jännitteestä”, sanoo taiteilija esittelyvideossa.

Kuvat ja niiden herättämät tunnelmat ajelehtivat mielessä pitkin iltaa. Puramme niitä illallisella. Kuuntelen tarkkaan Toisen vaikutelmia ja kuvien aktivoimia lapsuusmuistoja. Mietin ääneen omiakin tunteitani, sillä kylmäksi kuvien äärellä ei voinut jäädä. Tutussa pikku hotellissa nukutun yön ja runsaan aamiaisen jälkeen ajelemme kolmostietä kotiin päin auringon pilkahdellessa ja pian solahdamme takaisin kotoisiin lauantaipuuhiimme. 

Jos hyvässä puheessa pitäisi olla paatosta, eetosta ja logosta tasapainoisessa suhteessa kutakin, kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayahin puhe oli aika lähellä ihannetta. Studioyleisö oli johtohahmonsa vilpitöntä kannattajajoukkoa, jonka aplodit tukivat tuon tuostakin valoisasti ja lämpimästi puhuneen Essayahin poliittista evankeliumia. Kristillisdemokraatit näyttäytyvät selkeästi arvopuolueena, puheessa korostettiin erityisesti perhearvoja ja puhuttiin yhteiskunnan inhimillisyysvajeesta. Toimittaja Kirsi Heikell yritti moneen otteeseen saada Essayahin putoamaan ansaan kysymällä tasa-arvoisen avioliittolain mahdollistamista perhemalleista, kirkon avustamista turvapaikanhakijoista sekä puolueen ajamien uudistusten tarkoista aikamääristä tai tukisummista, mutta KD-pomo väisti taitavasti ansat ja pyrki avaamaan puolueen näkemystä laajemmin. Hyvästä väistelytaidosta seurasi, että moni asia jäi heikosti perustelluksi. Substanssiosaaminen laajemmin kuin perhepolitiikassa ja inhimillisten arvojen korostamisessa vaikutti hieman hataralta.  – Hyvä puhuja tentattuna tiukoilla.

Demaripomo Antti Rinne keskittyi puheessaan varhaiskasvatukseen ja koulutukseen. Oppositiopuolueen toki kannattaakin kiirehtiä lääkitsemään hallituksen leikkauspolitiikasta mielensä pahoittaneita. Rinne esiintyi aluksi jännittyneesti paperista lukien ja kuulijoita katsomatta, mutta vapautui loppua kohden. Puhe oli laadittu hyvin keskittymään yhteen asiakokonaisuuteen, käytti esimerkkitarinoita hyväksi ja pysyi aikataulussa. Pari selkeyttävää taukoa rauhoitti tunnelmaa. Toimittaja Jan Anderssonin tenttiosuudessa totisenpuoleisesta demaripomosta paljastui huumorintajuinen ja lupsakkakin kansanmies. Rinne osoitti hallitsevansa kunta-asiain kokonaisuuden Orpoa (jopa toimittajaakin) paremmin, vaikka ei ollutkaan kartalla palveluyritysten määrästä kunnissa.  – Yllätti positiivisesti.

Kokoomuspomo Petteri Orpo arpoutui alkamaan kuntavaalien aatemarkkinoinnin television ajankohtaistoimituksen formaatilla. Myötämieliselle studioyleisölle kohdistettu puhe ei saanut kriittisessä ja poliitikkojen tyhjänkuuloisiin puheisiin kyrsiintyneessä tv-katsojassa aikaan erityisiä värähtelyjä. Esiintyjänä Orpo on hyväntahtoisen väritön, kiltti ja kiva, ketään loukkaamaton sujuva sananpyörittelijä. (En voinut estää mieleen tulevaa epäedullista vertailua Alexander Stubbin vaikuttavaan hahmoon loistavine tiivistyksineen.)  Tenttiosuudessa toimittaja Kirsi Heikell osoittautui hyvinkin teräväksi ja jaksoi tinkiä suoria vastauksia kysymyksiinsä. Kovin briljantisti Orpo ei tentistä selvinnyt, tuli vaikutelma, että valtakunnan asiat painoivat valtionvarainministerin hartioita niin raskaasti, että eläytyminen kuntalaisten murheisiin jäi pinnalliseksi.  – Ei yllättänyt.