|
On varsinainen ylösnousemusihme, että talven routamaassa uinuneesta sipulista nousee joka kevät kaunis kukka. Sipuli on hiljaa pimeässä, mullan kätkössä. Miten se tietää milloin alkaa puskea lumen läpi vihreää kukkavartta. Hento vihreä kestää pakkasyöt ja räntäsateenkin. Ja kukat ovat todellinen kevään manifesti! Ajattelen kiitollisena isää ja äitiä, pyhäkoulunopettajaa ja muita lapsuuteni ’sipulinistuttajia’, joiden työn tuloksena sydämessäni puhkeavat tänäkin keväänä uudet kukat. Istumme pitkästä matkasta tulleen ja harvoin tavattavan ystäväni kanssa nojatuoleissa syventyneenä lapsuusaikojemme muistoihin. Kahvit on nautittu, keskusteltu leipomani kakun maustekimarasta ja jatkokeskustelun tunnelma on ehtinyt virittyä herkäksi. Ovikello soi. Toinen menee ovelle. Ovelta kuuluu hätääntynyt naisen ääni, joka selittää jotain autosta ja lommosta. Käy ilmi, että kyse on naapurin pojasta ja vieraamme autosta. Äiti selittää, että poika oli peruuttanut isäpappansa autoa pihasta kadulle murheellisin seurauksin. Mennään kolmisin katsomaan. Toinen auto livahtaa siitä ohi. Vieraamme asiallisesti parkkeeratun auton etukulmaan on tosiaan tullut jälki kontaktista. Autossa on vain pintanaarmu, pojan käsitys omasta ja äidin käsitys pojan ajotaidosta lienevät saaneet pahemman kolhun. Vieraamme esittäytyy äidille ja kiittää rehellisyydestä. Saman tien hän sanoo, että sehän on vain peltiä, helppo korjata. Pahempi olisi ollut naarmu ihmisen otsalla. Terveisiä vain pojalle, että vahinkoja sattuu ja jotain niistä aina oppii. Vaihtavat siinä yhteystietoja. Pojalla oli kuulemma kiire meno ja piti jatkaa matkaa saman tien, äiti oli siis jätetty selvittämään asiaa. Poika olisi epäilemättä oppinut jotain arvokasta, jos äiti olisi komentanut hänet itse selittämään tapahtunutta ja sopimaan jatkotoimenpiteistä. Kiireiset pojat ja hätäilevät äidit, ajattelen. Paljon ajaneella ja elämää kokeneella on varaa ottaa tyynesti. Projekti oli jo aika hyvässä vaiheessa, jopa niin, että säilytettäväksi lajitellut kortit, kirjeet, tekstit ja lehtileikkeet ovat siististi laatikoissa ja laatikot löytäneet paikkansa kaapissa. Irtosälän määrä on noin kolme prosenttia siitä, mitä se oli projektin alussa. (Jos en siis laske niitä kahta laatikollista irrallisia valokuvia, joita ei edelleenkään ole sämplätty.) Koska pääsiäiseksi oli tulossa omia vieraaksi, jouduin tekemään sen taas, siirtämään valokuvalaatikot sellaisenaan piiloon kaappiin, jossa nyt kyllä on tilaa. Viimeksi vuosia sitten kun tämä tapahtui, ne ’unohtuivat’ sinne sellaisenaan ja kutsuivat vähitellen ympärilleen kaiken sen rojun, joka lopulta pakotti käynnistämään tämän operaation. – Mitenköhän mahtaa käydä tällä kertaa? värini ovat aina hento lila, pajunkissanharmaa, ripaus korallinpunaista ja hennonvihreää, usein myös sinisen sävyt ja luumunvioletti… laululinnut, nyt juuri mustarastas, pian peipponen ja satakieli… lempijuomat riippuvat tilanteesta: janoon vesi, saunan jälkeen 0,5{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} omenasiideri, juhlahetkillä shampanja, kesäaterialla rosé, kotona aamuisin ja iltaisin afrikkalainen tee, ystäväseurassa cappuccino… yleisesti ottaen olen ruusuihminen, mutta luonnonkukat ovat oikeasti lempparini vuodenaikojen mukaan: keväällä sinivuokot, kesällä oravanmarja ja metsätähti, syksyllä kanervat… kuvio? aluton ja loputon aaltoviiva… yksi intohimoni on juustojen maistelu, toinen jazz voiko ihmisellä olla lempinumero? minulla ei taida olla, mutta nolla on aika kiva ja harmiton antaminen on ’antoisampaa’, joskus on sykähdyttävää saadakin, varsinkin yllätyksenä * ne seitsemän satunnaista faktaa tarvitsen lukulasit (1) – jätän ne kotiin kauppaan mennessä (2) – luetutan miehellä tuoteselosteita hyllyjen välissä (3) – olen runouden ystävä (4) ja elokuvafriikki (5) – olen ötökkäfoobikko (6), mikä on harmittavaa, koska esimerkiksi tv:n luonto-ohjelmaan ilmaantuu takuuvarmasti jossain vaiheessa ruudunkokoinen ötökkä ja ajaa minut pakoon – kirjoitan päiväkirjaakin (7), menossa on opus 51… * ja kymmenen mielihyvää iloni ja valoni ovat pojanpoika, 3v ja pojantytär, 1v – aina myös omien poikien tapaaminen on ilo – yllättäen syntyvät kohtaamisen hetket tuttujen tai tuntemattomien kanssa jättävät hyvän mielen – keskustelut ystävien kanssa hyvän aterian ääressä ovat kohokohtia – matka merellä ja kävely meren rannalla – hiljaisuuden retriitit, ohjaajana tai osallistujana – taide, kestävä ilo – luontohavainnot metsäkävelyllä, uusiutuva ilo – konsertit… Haavetar haastoi ensin miettimään näitä, sitten Peilikirjoituksen Marja Leenakin. Hyviä asioita ei koskaan tule mietityksi liikaa! Tulin myös siihen ajatukseen, että on vaikea listata asioita, järjestys elää koko ajan. Hauska huomata että blogiystävien ajatukset käyvät siellä täällä samaan suuntaan… Arja-Liisa Landén; Kuutamosonaatti; Neitoperho 2010 Harvoin sanon näin suoraan, mutta nyt on sanottava: kirja on huono. Kirjoittaja tarpoo kreikkalaisten ja ties minkä kulttuurien jumalattarien tarustoissa ja hakee niistä tukea horjuvalle tekstilleen. Lukija ei saa tolkkua, mihin jumalatartarustoilla, henkilökohtaisilla aavistuksilla, nyyhkeellä ja pohdinnoilla oikein pyritään. Kirjalla on houkutteleva nimi, mutta ikävystyin loputtomiin jaarituksiin jo ennen puoliväliä ja jätin sikseen. * Emily Grayson; Huvimaja; suom. Arja Kantele, WSOY 1999 Haeskelin kevätmielessä kirjastosta jotain kevyehköä luettavaa. Harmiton rakkaustarina, joka myyntitekstin mukaan liikuttaa jokaista lukijaansa. Jaa’a, ei kovin liikauttanut minua. Paikoin yltiöromanttinen kerronta ja ennalta arvattava juoni ei vain oikein nappaa. Sen verran sujuvaa tekstiä kuitenkin, että luin loppuun. * Yasmina Khadra (Mohamed Moulessehoul); Osattomien olympos; suom. Lotta Toivanen, WSOY 2010 ’Kabulin pääskysten’ kirjoittajan lämminhenkinen tarina kaatopaikalle muodostuneesta ihmisyhteisöstä, jonka omalakista yhteisöllistä elämänjärjestystä järkyttää mystinen hahmo Ben Adam. Hän puhuu syrjäytyneille uuden elämän mahdollisuudesta ja herättää nuoressa miehessä toivon paremmasta elämästä. Kokeilu päättyy kuitenkin pettymykseen ja hän palaa paikalleen, mutta sielläkin jo on jotain muuttunut. Kiinnostava tarina, mutta hiukan rasittavaa luettavaa mm. kielensä takia. Suomentaja lienee tavoitellut alkuperäisen tekstin vivahteita uskollisesti. * Raili Mikkanen; Laulu Punaisesta huoneesta; Minerva 2012 Useimmat Mikkasen romaanit on luokiteltu historiallisiksi, sellainen on tämäkin. Kyseessä on rakkaustarina suomalaisen naisen ja kiinalaisen tulkin välillä. Mikkanen on julkaissut ahkerasti ja saanut 2011 Tietopöllö-palkinnon historian elävöittämisestä teoksillaan. En ole historiafriikki, siitäkö johtuu, että minusta tarina jäi latteaksi. Aiheesta olisi saanut enemmänkin irti. Sujuvaa kerronta, mutta ei sykähdyttänyt minua. * Meritta Koivisto; Poissa; avain 2011 Kirja kuvaa eri tavoin hylättyjen lasten aikuisuutta, jossa häilyvät kipeät lastenkotimuistot. Enemmän tai vähemmän suunnitellusti tapahtuu rikos, johon sotkeutuu seitsemän nuorta. Yksi heistä menettää henkensä tapahtumissa. Kirjailija ei keskity rikosprosessin selvitykseen vaan siihen, miten nuorten elämä etenee. Psykologisesti terävä suhteiden kuvaus, jossa näytetään myös mihin nuoret aikuiselämässään päätyvät. Näin monen henkilön kuljettaminen tarinassa on aika vaativaa, eikä pakka ihan briljantisti kasassa kaiken aikaa pysykään. Henkilöt eivät ole toistensa kopioita yhdistävästä taustasta huolimatta. – Pidin kirjasta, siinä on hyvin perusteltuja psykologisia kiinnekohtia ja näkökulmia. * Helmi Kekkonen; Valinta; avain 2011 Helmi Kekkonen on uuden polven kirjailija (s.1982), joka on valmistunut fil. maisteriksi ja julkaisi esikoisteoksensa Kotiin vuonna 2009. Kirjailijan tyyli on tyynesti soljuva ja toisen romaanin aihe yhden perheen sisäisissä suhteissa, joita leimaa vaiettu salaisuus. Kertojina ovat äiti ja tyttäret, eniten Aava, nuorin tytär. Romaani alkaa isän kuoleman kuvauksella, joka on ehkä kirjan kaunein kohta. Miellyttävän rauhallista luettavaa, onnistuu silti säilyttämään jännitteen lähes loppuun asti. *** Tomi Kontio; Ilman nimeä olisit valoa; Teos 2011 Tomi Kontion runot ovat ymmärryksenkin kautta vastaanotettavissa, siinä mielessä siis helppoja. Tämä uusin kokoelma sisältää jonkin verran sanoilla leikittelyä, mikä toistuessaan alkaa tuntua lukijasta tyhjältä maneerilta. Kontion tyyliin nähtyä elämänvirtaa on silti kyllin niin, että kiinnostus säilyy. Runot ovat puhetta toiselle, elämänkumppanille kenties. Runot taipuvat aforistiseen suuntaan ja välähtelevät raikkaasti. ”Mitä jaksat kantaa, et kanna / mitä et jaksa, kannat / niin kuin kannat minua / niin kuin taivas lintua. * Unohdat kantasi. / Kannat unohduksesi / pitkällä tielläsi / elämän lyhyisellä. * Jotta voisit unohtaa, on muistettava / jotta voisit muistaa, / on unohdettava omat silmät / peruutuspeilissä.” * Anne Hänninen; Hiekkaleijat; WSOY 2012 Olen joskus miettinyt miksi Anne Hännisen runot koskettavat minua. Tajusin sen taas: niissä on harvinainen yksinäisyytensä hyväksyneen ihmisen ääni. Hiekkaleijat on Hännisen 13. kokoelma, johon runoilija on ottanut johtoaiheeksi Edda-runojen katkelman aikakausien alusta. Aika-teema elää läpi kokoelman, valottaa mennyttä, olevaa ja tulevaa. ”Laudoitetut ikkunat harmaassa talossa. / Joku soutaa ohi hitaasti vielä myöhällä / värittömällä virralla. // Kenelläkään ei ole annettavaa lisää tähän mikä jo on. // On vetäydyttävä kuin vesi, / annettava valon ja pimeän olla, / hämärän painon. // Puut loistavat aikaa vastaan, / tuhkanharmaata taivasta vasten tuli / kuin tähtien nuotiot. / Muutamat purevat yöt, / veitsenviiltävät päivät.” * Claes Andersson; On kylmä, täällä palaa; suom.Jyrki Kiiskinen; WSOY 2003, 2005 Claes Anderssonin kaksi runokokoelmaa on pantu yksiin kansiin. Andersson on aina kirjoittanut tiivistä ja painavaa eeppistä ja filosofista runoa, tässäkin teksti puhuu enemmän kuin sanat, ja runot aukenevat avaraan mielen maisemaan. Runoilijalle on tyypillistä ottaa ruumis mukaan tuntoineen, näin runot eivät jää leijumaan eteerisiin yläilmoihin. Vastakohtien ja toiston käyttö on myös tyypillistä Anderssonia. Jyrki Kiiskisen suomennos on erinomainen. Hyvää runoa, pidin tästä! ”Tulin metsäaukiolle. / Aukio oli varjoisa ja täynnä puita. / Ympäriltä metsä oli hakattu. / Mitä sanoille on tapahtunut, kun ne eivät enää / tarkoita mitä sanovat?” * Riina Katajavuori; Omakuvat; Tammi 2011 Ollakseen määritelty runoteokseksi Katajavuoren Omakuvat on oudosti erityyppisten tekstien kokoelma, jonka runkona on päivämäärin, kellonajoin ja tarkoin paikannuksin otsikoidut sanoitetut omakuvat. Mukaan on siroteltu omakuvapiirroksia kolmelta kuvataiteilijalta. Katajavuoren kokoelman lopussa jälkisanat kertovat tarkemmin sinänsä mielenkiintoisesta omakuvaprosessista. Runoteos? – ei ainakaan tavanomainen. Antaa kosolti impulsseja, jos jaksaa lukea kaiken, silti olen taipuvainen ajattelemaan, että muistiinpanot ovat päiväkirjakamaa, jonka varsinainen merkitys jää lähinnä tekijälle itselleen. * Markku Into; On; Sammakko 2011 Kaksisäkeisenä päättymättömänä tajunnanvirtana kirjoitettu runo. Tekijä on päivännyt sen 20.10.2010, mikä luo maagisen säväyksen ja antaa ymmärtää kuin koko runo olisi samana päivänä tehty. Niin tai näin, aluksi ihmettelin outoja sanayhdistelmiä ja ajatuksenjuoksun näennäistä päättömyyttä. Vähitellen aloin ihmetellä miten hyvin runo toimii: on jaksoja, joista tavoittaa oudon jatkumon, sitten taas kaikki räjähtää sirpaleiksi. Jos runoa on se, mitä ei toisin voi sanoa, tämä sitten on. Mutta outoa on. * Eeva Heilala; Ikkunasta avautuu maisema; Tammi 2012 Heilalan runot puhuttelevat ehkä eniten maaseudun elämää tuntevaa, ikääntyvää naisihmistä, jolla on samastumispintaa arjen pieniin tuokiokuviin. Takakansi suosittelee: ”parasta nautittavaksi sinisenä hetkenä, kun huone on hiljainen ja kello tikittää seinällä”. – Kyllä nämä ovat kelpo luettavaa ilman kellon tikitystäkin. * Tomas Tranströmer; Kootut teokset 1954-2004; suom. Caj Westerberg; Tammi 2011 Joulusta asti olen hitaasti nautiskellut tätä Nobel-palkitun runoilijan kiehtovaa, yllättävää, huimaa ja väkevää teosta. Caj Westerberg on taas tehnyt ylittämättömän loistavan suomennoksen (miksi wikipedia ei kerro hänestä?). Tranströmer on uniikki persoonallisuus, jonka henkinen kapasiteetti tuntuu olevan rajaton. Hän runoilee edelleen, vaikka on sairastunut aivohalvaukseen ja sen myötä afasiaan. Loppuosassa teosta on kirjailijan lyhyitä episodinomaisia tekstejä omasta lapsuudestaan ja kouluajoistaan, suomentajan saatesanat ja selityksiä runojen taustaksi. – Opus kuuluu sarjaan ylivertaiset; tämä pitäisi olla jokaisen runoutta lukevan ja harrastavan omassa hyllyssä. ”Madrigaali Sain perintönä tumman metsän, jossa harvoin käyn. Mutta tulee päivä, jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä lähtee liikkeelle. Me emme ole vailla toivoa. Pahimmat rikokset jäävät selvittämättä lukuisten poliisien ponnisteluista huolimatta. Niin on myös elämässämme jossain suuri selvittämätön rakkaus. Sain perintönä tumman metsän, mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä, mikä laulaa matelee räpiköi ryömii! On kevät, ja ilma on hyvin väkevä. Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita.” ***
Ajattelen naisia, jotka menivät varhain aamulla haudalle itkemään. He kohtasivat ensin hohtavan enkelin, joka ilmoitti, ettei Jeesus ole enää haudassa. Sitten Jeesus tuli itse heitä vastaan ja lähetti heidät kertomaan jengiveljille, että hän elää. Tätä on ihmisen järjellään mahdotonta uskoa, mutta niin se on kirjoitettu. Naiset uskoivat silloin ja jokainen, joka uskoo tänään, uskoo sydämessään: Jeesus Kristus elää! ”Ottakaamme opiksemme, pyrkikäämme tuntemaan Herra! Hän tulee, se on varmaa kuin aamun koitto. Hän tulee kuin sade, kuin kevätsade, joka kastelee maan.” (Hoosean kirja 6:3)
Ajattelen naisia, jotka olivat paikalla, kun Jeesus naulittiin ristille, jotka laittoivat ruumiin tavan mukaan hautausta varten. Valvoivatko yöllä, surivatko Mestarin kuolemaa. Rakkaan ihmisen menettäneet tietävät, että hautauksen jälkeen tulee oudon hiljaista. Suru tuntuu särkynä sydämessä, kuoleman kynnenjäljet kirvelevät mielen iholla. Missä Jeesus on, kun hän ei ole enää ruumiissaan? ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Jobin kirja 19:25)
Ajattelen pilkatun, rääkätyn ja syyttömänä tuomitun Jeesuksen lohdutonta kuolemaa. Ei siinä mitään ylevää ole, vain verta ja tuskanhikeä. Kiirastorstai-illan ehtoollismessu päättyy vaikuttavasti: alttari verhotaan mustiin kanttorin resitoidessa psalmia 22. Urut ovat vaiti, seurakunta laulaa hiljaisesti ”Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se…” Kirkosta sammutetaan valot, hämärään jää vain yksi kynttilä palamaan ja sekin sammuu tänään. Ajattelen opetuslapsijengiä, joka vajoaa murheeseen ja epätoivoon: näinkö tämä päättyikin. ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” (Jes. 53:5)
Ajattelen Jeesusta viimeisellä aterialla ystäviensä kanssa. Tiesikö jengi, mikä on edessä, tunnistiko Jeesuksen pelon ja tuskan? Yhteisellä aterialla on ystävyydessä syvä merkitys: me jaamme tämän leivän, viinin, nämä samat eväät. Se on myös ihmisyyteen kuuluvan kärsimyksen jakamista. Ajattelen kidutettua Jeesusta matkalla teloituspaikalle omaa ristiään raahaten. Kärsimyksen tien väsymystä ei ole jakamassa kukaan ystävistä, vaan kyreneläinen vieras mies, joka tarttuu ristiin ja tulee avuksi.Ystävät ovat piilossa yleisön joukossa. ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen?” (1.Kor.10:16) |
|
