Toukokuu on touhukasta aikaa. On pihatöitä, mummon- ja vaarintöitä, ystävätapaamisia. Erityisesti iloitsin ystävättärestä, joka vastikään eläkkeelle jäätyään on jo ehtinyt vierailla sukulaisissaan amerikanmaalla ja pohjoisten ystäviensä luona. Hänen kanssaan tapaamme useimmiten ystävälounaan merkeissä pääkaupungissa.   

Tällä kertaa pyysin häntä ensin mukaani tiettyyn vaatekauppaan, josta olen joskus löytänyt sopivia laatuvaatteita. Kun tietää mitä hakee ja mikä omaan tyyliin ja kukkarolle sopii, ei siinä kauan mene. Ystävä näkee miltä valittu vaate näyttää. Tällä kertaa hänen ansiostaan rohkaistuin ottamaan harmaasävyisen jakun mukaan myös piristävän värikkään puseron.

Tapanamme on valita aina eri ravintola lounaspaikaksi. Keskustelu on pääasia, mutta sekin on tärkeää, mitä ja millaisessa miljöössä aterioimme. Tämä on sitä luksusta, jolla ystävätapaaminen erottuu arjesta juhlaksi. Kumpikin meistä on elänyt kivuliaat vaiheensa, jolloin ei voinut syödä oikein mitään. Elämäniloisina nautimme nyt ruuastakin.

Nyt tutustuimme ravintola Salutorgetiin, jossa kumpikaan ei ollut ennen käynyt. Ravintolasali on upea pylväineen ja peräseinän täyttävine lasimaalauksineen. Sivustalla on baaritiski ja upottavat sohvalooshit, kauppatorin puolella viehättävä kahvila herkullisine tarjoomuksineen. Täällä sain tämän kevään parhaan parsa-annoksen.

Keskusteltavaa riitti vielä Espan puistossa lavamusiikin säestyksellä: eläkkeelle jäämisen ensi tunnelmia, matkoilla havaittua, oman arjen ja elämänpiirin syvimpiä kokemuksiakaan kaihtamatta. Luottamuksen ja jakamisen juhlaa.

Lapsuusmaalla käydessä, kummipojan puoliso esitteli talon yläkertaa. Pitkä sivukomero on vielä täynnä veljeni perheen aikaista esineistöä. Joukosta putkahti esiin myös oppikoulun aikaisia kirjojani. – Huh, mitäs nämä täällä, parahdin, – roviolle vain! Muuten talon huoneet ovat löytäneet muotonsa ja nykyisen tehtävänsä. Talo nuortuu nuoren perheen myötä, mutta joutuu kantamaan vielä vanhaakin lastia.

Täällä kotona valokuvashow on pahimmillaan. Yritän epätoivoisesti löytää irtokuville kodin albumeista kunkin vuosikymmenen kuvien väleistä. Hiki siinä tulee. Albumeita on 46. Aivan! On kuvaushulluja ihmisiäkin, meillä. Määrä on hurja, mm. jokaisesta matkasta on tehty oma albumi teksteineen. Seuraava sukupolvi tekee löytöjä – joukossa on hienoja otoksiakin. Myös ongelma siirtyy heille.

Entäs nuo kuvaamossa otetut: omien poikien, kummilasten ja ystäväperheen nuorten perheen rippijuhlakuvat ja ylioppilaskuvat? Pitäisikö perustaa vielä yksi albumi tai jättää suosiolla laatikkoon. Ei kaikkia voi pitää kehyksissäkään, hyllynreunat eivät riitä, kaikissa hyllyköissä on jo kahdessa rivissä kirjoja.

Seinät ovat vuosien myötä täyttyneet itse hankituista, perityistä ja lahjaksi saaduista tauluista. Perintöryijy vie jo yksinään seinän. Yläkomerot pullistelevat. Monesta kuormasta jo kieltäydyimmekin, mutta emme mekään  tajunneet ajoissa kerääntymisen vääjäämättömyyden lakia.

Tavaroiden täyttämä koti on sen asukkaiden tunnemaailma. Alan ymmärtää äitiä, joka leskenvuosinaan jokaisella käynnillä tarjoili tunneantiikkia tyttärelle mukaan. Esineillä on tarina ja sen myötä sielu. Miten sellaisia voi kantaa kirpputorille, roskiksesta puhumattakaan? Äidillä oli huoli, että rakkaat esineet joutuvat kodittomiksi. Olenko perinyt tuonkin huolen riesakseni?

Oman huoneen tyhjentäminen on seuraava projekti. Miehen tavaroihin en puutu. Niitäkin on. Loppuuko tämä koskaan? Saattaa olla, että kymmenen tai viidentoista vuoden päästä on alettava miettiä muuttoa. Mikä painajainen!

Talkoot, hikeä ja yhteistä naurua. Illansuussa saunapuhdas raukeus, kuin sunnuntain tunnelma. Mistä se syntyy, tuo pyhän tuntu? Pysähtymisestäkö, yhdessä tehdyn työn väsymyksen sulamisesta levoksi? Niin, ja kiireettömyydestä. Että on aikaa ja tilaa kokea elämän kauneus, pyhän kosketus.

Leidit H C Bergin valoteoksessa

Helsingin Lönnrothinkadulle vuosi sitten muuttaneen gallerian näyttelyt ovat tunnetusti huippuluokkaa. Paikka on vakuutusyhtiö Suomen upeassa funkistalossa, joka jo sinänsä on nähtävyys ulkoa sekä sisältä. Galery Forsblom on talon alakerrassa, sisäänkäynti Yrjönkadun puolelta. Ensi käynnillämme huhtikuussa saimme kuulla talon historiasta. Tällä kertaa nähtiin uhkeita H C Bergin valo- ja tilateoksia sekä Oiva Toikan uusia, värikkäitä lasitöitä. Valokuvataiteilija Chen Jiagangin neljä kookasta maisemaa ihmisineen edellisestä upeasta näyttelystä on vielä sivuhuoneessa esillä.

Fillareita tuunataan Ruttopuistossa

Vaeltelimme myös viereisessä Vanhassa kirkkopuistossa, jota myös Ruttopuistoksi kutsutaan, silmäilemässä ikivanhoja hautakiviä. Poikkesimme Vanhassa kirkossakin, joka sattuu olemaan Leidi T:n rippi- ja vihkikirkko. Kauniin alttaritaulun aihe on Jeesus siunaa lapsia, muuten kirkko on yksinkertainen ja vähän karu luterilaiseen tapaan. Pienikokoinen saarnatuoli on alun perin Senaatintorin paikalla sijainneesta pikkuisesta Ulrika Eleonoran kirkosta tuotu, esite kertoo. Ulkona puiston nurkalla tuunattiin polkupyöriä spraymaalilla uuteen kuosiin ja penkeillä istui lukevia, keskustelevia ja auringosta nauttivia kaupunkilaisia, kuten mekin tovin.  

Leidikvartetin ystävyys alkoi viisi vuotta sitten Ikäihmisten yliopiston kurssilla. Tapaamisten kokoonpano on vaihdellut viime aikoina jäsenten terveysongelmien myötä. Nyt meitä oli perussetti koolla ja mehän nostettiin maljat keväälle ja viiden vuoden ystävyydelle. Kappelin parsaviikkojen annos katkaisi orastavan nälän herkuillaan ja päätteeksi nautiskeltiin Espan puiston kioskilla ne perinteiset kesän ensimmäiset jäätelöt. Eläköön ystävyys!

Jumalani, usein käännyn Sinua kohti vasta, kun minulla on asiaa: jokin on hullusti, jokin on mennyt pieleen, jotakin puuttuu. Olen kyllä kiitollinen paljosta, mutta harvoin muistan kiittää. Tänään kiitän keväästä, joka puhkeaa puihin ja kukkii pientarilla sekä pihoissa. Kiitän kevätilosta, joka syttyy sydämessä. Kiitän eilisestä ja huomisesta. Kaikki tulee Sinulta.

Tämä oli vasta toinen äitienpäivä, johon ei liittynyt matkaa Lapsuusmaalle, kortinkirjoittamista tai puhelinsoittoa. Äiti on muistojen maassa. Katselen hänen kasvojaan yhdessä viimeisistä valokuvista. Siinä näkyvät elämän piirtämät uurteet, surujen ja huolten haalistamat hiukset. Silmät kertovat, että äiti on jo matkalla pois; katse ei kohdistu, ajatus viipyy jossain menneessä. Tunnen hetken ikävää, johon ei enää liity polttavaa kipua, haikeutta vain.  Äiti pieni, valkotukka, muistan sinut.

Tämä oli jo toinen äitienpäivä, jolloin olen poikieni äitinä saman polun alkupäässä, suvun vanhin äiti jo nyt. Yhdeksänä leskenvuotenaan äiti tukeutui poikaansa ja pojanpoikaansa, joiden läheisyydessä asui. Kiitollisena muistan veljeni uskollista ja huolehtivaa yhteydenpitoa äitiimme.

Ajattelen puolisoani ja olen kiitollinen hänestä. Tuemme toinen toistamme. Olkoon meistä kumpi tahansa se, joka aikanaan ensin lähtee elämästä, toisella ei sitten ole muuta turvaa kuin lapsemme. Tuntuu siltä, että tänä aikana yhteiskunta ei vanhuksistaan välitä, hyvä jos pystyy jonkinlaisen hoivan pakon edessä järjestämään. Vielä on mahdollisuus rakentaa sukupolvien välillä sitä rakkauden siltaa, joka keventää aikanaan edessä olevien hoivavuosien taakkaa.

Äitienpäivä, rukoussunnuntaikin, teemana sydämen puhe Jumalan kanssa. Kaupungilla kukkivat kirsikkapuut. Niiden hempeä kauneus on niin hetkellistä kuin elämässä moni hempeä on. Hetkellisyys on hyväksikin, asiat saavat siitä arvonlisää. Vanha viisaus ei turhaan kehota tarttumaan hetkeen, joka on käsillä, pian se on mennyt. Joskus hetken tarjoama tilaisuus tulee uudelleen, useammin ei. Sydämessä käyty puhelu Jumalan kanssa auttaa erottamaan, milloin hetkeen on hyvä tarttua.

Saattaapi olla, että teitilläki ehken on samanmoinen meininki, ku Pissismummolassa, että tiettynä päivänä loppuviikosta mennään tiettyyn markettiin ja ostetaan tiettyjä einestarpeita ja muuta elämiseen kuuluvaa rompetta viikoksi. Seuraavana päivänä haetaan lähikaupasta se mikä unohtui ja alkuviikolla taas täydennysmurkinaa. 

– Et sitte muistanu, että piti mennä tällä kertaa IsoMarkettiin, huomautti Pissismummo Poikakaverille, kun näki, että ajeltiin väärää kaistaa ja risteys jo lähestyi.

– Ainiin, juuen, parahti Poikakaveri ja kiilasi ajoneuvon vikkelästi viereiselle. – Sitä vierii samaa syvää uraa, ei siinä niin mieti, mistä on millonki puhe ollu.

– Terveisiä vain SyväUraMarkettiin, nyt nyppii liikaa, kommentoi Pissismummo. – Ootte siivonnut vähä liika monta meitin vakimerkkitavaraa pois valikoimista viime aikoina. Teitin hyllyjärjestyski on mitä sattuu, samaa tavaraa saattaa löytyä kolmestaki eri paikasta, että millähän logiikalla. Jos meet aamulla, saat väistellä tavaratankkeja ja hyllyntäyttäjiä. Kassoilla saa aina jonottaa keskipäivälläki, Mummo puhisee äkkinäisestä kaistanvaihdosta toettuaan.

Mummo ja P.Kaveri solahtivat IsoMarketin hulinaan. Haahuilivat aikansa ristiin rastiin. Kärry täyttyi hitaasti, suurempikin oli kuin SyväUramarketissa. Niitä tavallisia haettavia oli IsoMarketissa sen seittemää merkkiä, ei ollut urasta apua, joka juttu piti fundeerata erikseen. Palvelutiskillä oli oikein jonotuslaput, piti tietää heti mitä ottaa, ei siinä auta jäädä aprikoimaan kun takana kihisee seuraava numero kourassa toinen ja kolmas. Yritettiin jakautua haeskelussa niin ku uramarketissa tavallisesti, mutta täällä siitä seurasi, että kumpiki ettiskeli toistaan ja kärrykin oli välillä hukassa. – Huhhuh, sanoi Mummo viimein, – oiskohan nyt jo kaikki koossa. Ainiin, perunat unohtu, ootappas, kun käväsen, missäs ne …

Paluumatkalla oli ajoneuvossa vähä hiljasenpuoleista. – No, syvän uran päässä on tietty hyvät puoletki, siellä löytyy ne tavalliset melkein silmät ummessa. Ja jos just se tuttu merkki on loppu, tarvii puntaroida vain siinä kohtaa, mitä ottaa tilalle, summasi Mummo. – Juu, ja laskuki on pienempi, ku ei oo niin paljo valikoimaa, lisäsi P.Kaveri uskaliaasti.

Ulla-Maija Paavilainen

Kylmä kamari, Otava 2010;  Kummitäti; Otava 2011;  Sinulle luotu; Otava 2007;  Äkkilähtö; Otava 2009

Kylmä kamari hätkähdyttää. Niin samoja tunteita ja tuntemuksia kuin olisi omasta lapsuudesta kirjoitettu, vaikkakin eri tavalla. Helpotus: minun ei tarvitse näitä kirjoittaa, se on jo tehty. Sitten uusi helpotus, toisenlainen: onneksi minun elämäni on kuitenkin vain minun. Kirjailijan tyyli on juohevaa ja vahvaa, sanankäyttö on hallussa. Länsimurteen käyttö elävöittää tekstin ja henkilöt tuntuvat eläviltä, heidät ihan voi nähdä mielessään. Tarina tuntuu vaativan jatkoa ja sitä tuleekin. 

Paavilaisen uusin romaani, Kummitäti, on edellisen jatkokertomus. Kieli on jälleen erinomaisen kirpeää ja vivahteikasta, romaani punottu taidokkaasti ja sisältää vahvan viestin. Tämäkin kirja tuli luettua yhteen soittoon, osaksi siksi, että oli uutuushyllyssä (viikon laina-aika), mutta siksikin, että tempasi mukaansa heti ja piti otteessaan loppuun asti. Naisen elämän monet roolit ja taustojen vaikutus käsillä olevaan elämänvaiheeseen tulevat kirkkaasti valotetuksi. Tämä pitäisi jokaisen uraäidin lukea. Pidin erityisesti Paavilaisen tuoreesta ja sähäkästä ilmaisusta.

Sinulle luotu on ironinen kertomus vahvasta naisesta, joka varhain on sisäistänyt miesten maailman lait ja oppii pelaamaan miesten ehdoilla. Lähtökohdat auttavat ymmärtämään miksi naisesta tuli kiipijä ja menestyjä. Niin kova hän ei kuitenkaan ole, ettei häntä haavoittaisi omien alaisten pettämäksi joutuminen. Vaikka kaikki katastrofin ainekset ovat kasassa, kriisi ratkaistaan ja nainen selviytyy jatkamaan elämäänsä kohtaamalla oman alkuhistoriansa. – Vauhdikasta ja hauskaa luettavaa satiirisuudessaan.       

Äkkilähtöä lukiessa tuli ensiksi tunne, että tässä nyt tulee edellistä (Sinulle luotu) hiukan laimeampi painos ’täydellisistä naisista’. Romaanin puolivälistä nousi väsynyt ajatus: eikä, taas yksi irtisanottu, työstään sekä avioliitostaan, joka ei sitten yhtään aavistanut, miten mulle voi käydä näin. Loppupuolella kirjaa päähenkilö löytää itsestään jotain uutta, joka ei tunnu kliseeltä ja romaani avaa uudet näkymät maailmassa, joka ei ole täydellinen.

Paavilainen on reipastyylinen kirjoittaja, jolla on taipumus paisutella tilanteita. Sanankäytöstä paistaa toimittajan tausta, naisten maailman kuvaus on värikästä. – Mukavan vauhdikasta luettavaa. 

*

Tommi Melender; Lohtu; WSOY 2011

”Vihainen, herkkä ja kaunis romaani sanan ja kuvan voimasta, kaukorakkaudesta ja ystävyyden uudelleen löytämisestä”, luonnehtii kirjan takakansi sisältöä. Kaiken muun voin allekirjoittaa paitsi sen kauniin. Romaanin rakenne on erikoinen, kokijana on mies, joka pohtii itsemurhaa ja antaa itselleen vuoden aikaa löytää jokin syy elää. Romaani alkaa muistokirjoituksella menestyneestä – tai ainakin palkitusta – elokuvaohjaajasta, jonka kokijapäähenkilö tuntee. Suorasanaisen ja ajantasaisen tekstin ohessa kulkee kirjoittajalle aiemmin tulleita pitkiä sähköpostitekstejä elokuvaohjaajalta sekä katkelmia kirjoittajan omista käsikirjoituksista. Rakenne on kiinnostava, mutta tällaisena jättää osittain harhailevan ja hajanaisen vaikutelman. Romaani ei pääty, kaikki jää levälleen. Lukijana jäin epämääräisen tyytymättömäksi ja mietin, mitä kirjailija halusi sanoa ja kenelle.

*

Sofokles; Antigone, suom. Kirsti Simonsuuri;                        LIKE 2011

Olipa kiintoisaa lukea yli 2400 vuotta sitten kirjoitettua antiikin ajan tragediaa, jonka viesti on niin ajankohtainen läpi aikojen. Yksilön etiikan ja yhteisön määrittelemien oikeuksien ristiriita näyttää olevan ikuinen. Simonsuuren suomennus on soljuvaa kieltä.

*

Matti Yrjänä Joensuun kuolinuutinen viime joulukuussa herätti minut huomaamaan, etten ole lukenut hänen kirjojaan. Olen mieltänyt hänet dekkarigenreen ja aiemmat kokeilut sen tyyppisen kirjallisuuden parissa ovat saaneet jättämään ne muille. Joensuun kirjat nyt luettuani olen hyvin vaikuttunut ja myös vakuuttunut, että ne eivät ole vain rikostarinoita, ne ovat enemmän. Kirjoittaja on paitsi tyylitaituri myös eetikko ja psykologi, jonka kautta pahuuden olemus ja rikoksentekijän motiivit tulevat valaistuksi mitä monipuolisimmin. Joensuun kirjojen poliisin rikostutkija Harjunpää ei ole james bond-tyyppinen sankari eikä mikään rappiolle joutunut omalaatuinen nokkelikko, pikemminkin haavoittuva ja hyvin inhimillinen mies. Romaanit näyttävät sisältä päin suomalaista poliisityötä, paljastavat myös poliisivoimien hierarkian ja heikot kohdat. Joensuu ehti kirjoittaa 12 romaania ja sai mm. kirjallisuuden valtionpalkinnon v. 1982, kertoo Wikipedia. – Kannattaa tutustua, jos ei ole jo lukenut.

***       

Yövalvominen kostautuu. Herään jonkun oven kolahdukseen. Hups, kello on jo kahdeksan. Ystävättären kanssa oli sovittu alussa, että menemme yhdessä aamiaiselle varttia yli. Tulee kiire, mutta sovittuun aikaan olen valmis. Ihanaksi hautunutta puuroa syödessä jaamme ajatuksia kurssin merkityksestä omalla tiellämme.

Aamun istunnossa tutkimme pareittain arvokompassiamme. Siinä havaitsen, että altruismi on minulle edelleen keskeinen osiossa työ ja yhteisöllisyys. Ansiotyössäkin se oli tärkeä arvo. Perhesuhteissa, vanhemmuudessa ja parisuhteessa rakkaus ja hyväksyminen, sosiaalisissa suhteissa vuorovaikutteisuus, terveyden ja hyvinvoinnin sektorilla kohtuus, oma rytmi ja kehon viestien kunnioittaminen ovat minulle tärkeät. Henkisyys, kulttuuriset arvot ja hengellisyys ovat keskeisessä osassa arvomaailmassani: ne ovat oikeastaan elämän kantava voima ja sydänlanka.

Arvojen tutkiminen ja nimeäminen on tärkeää siksi, että voi kysyä itseltään: elänkö arvojeni mukaisesti. On opeteltava päästämään irti, luopumaan asioista, joilla ei enää koe olevan arvoa. Niin tulee tilaa muutokselle parempaan, tyydyttävämpään elämään. 

Lopuksi tuomme elämänviivallemme tulevaisuuskuvia. Huomaan, että olen ottanut sellaisia kuvia, jotka jo ovat elämässäni totta. Eikö minulla ole uusia unelmia? Pitäisikö olla? Eräs kuvista kuitenkin jää pyörimään mielessä. Ehkä siinä on jokin vihje.

Osa kurssilaisista on lähtenyt pääkaupungin suuntaan menevällä bussilla puolilta päivin. Jäljelle jääneet syövät Keisarikabinetissa lounasta niitä näitä jutellen. Hyvästelen ystävättären, joka lähtee omaan suuntaansa. Itse saan kyydin Joensuun rautatieasemalle toiselta samaan suuntaan lähtevältä. Keskustelu kurssin herättämistä tunnelmista jatkuu yhteisen matkan verran. Sekin tulee mieleen, että tulomatkan katastrofitunnelmat korvautuvat ihanalla huolenpidolla kurssitoverin taholta. ”Kaikki muuttuu hyväksi”, kuten Äiti Juliana Norwichlainen opettaa.

Valamo toimii aina ihmeellisellä tavalla voimaannuttavasti. Tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta mitä odottamattani sain.