Vapaat vedet, tuuli vapaa. Anna tuulen koskettaa, sateen huuhdella itkusi, maiseman ottaa syliin. Ota vastaan meri, linnut. Tunne lähdön polte, kulkemisen kihisevä ilo, paluun onnellinen rauha. Haluan kokea ne taas. Se on kesää.

Moneskohan matka, mietin. Katson komeroni täpötäysiä hyllyjä. Siellä ovat aikajärjestyksessä albumit elämäni matkoilta ennen digiaikaa, valokuvat albumeissaan. Kuvittelen sellaista vanhuuteni iltaa, jolloin en enää kykene lähtemään. Miten istun takkatulen ääressä, otan albumin syliini ja matkapäiväkirjan ja sukellan muistoihin.

Tätini teki miehensä kanssa joka vuosi matkan jonnekin kauas. He olivat ihmisiä, jotka eivät halunneet sijoittaa palkkatulojaan tonttiin ja rantamökkiin. He olivat kulttuuri-ihmisiä, jotka halusivat kulkea, nähdä ja kokea, aistia erilaisuuden rikkautta. He kävivät kaikissa maanosissa, lukemattomissa maissa. Setä kuvasi, ensin diakuviksi sitten videofilmille. He myös muistelivat matkojaan, kun eivät enää jaksaneet lähteä. Heidän erityislaatuisista matkakokemuksistaan saivat nauttia lähi-ihmisetkin. Samaa sukua olen.  

Eräänlaista hulluuttahan matkahulluuskin on. Nyt ei matkailu ole mikään iso juttu, muodotkin ovat monet. On interreilaajia, reppureissaajia, golfareita, vuorilla vaeltajia, intohimoisia kulttuurin nuuskijoita, autoilijoita, pyöräilijöitä, safareilla kiertäjiä, purjehtijoita, risteilijöitä ja muita merimatkaajia. On yhä edelleen myös eteläisiin lomakohteisiin rakastuneita, jotka palaavat vuodesta toiseen samoille rannoille, hankkivat ehkä lomaosakkeen tai peräti huvilan mieliseudultaan niin kuin mökki-ihmiset kotimaassakin.

Ennen saattoi matkoilta jäädä yhteyksiä matkatovereihinkin. Eräs merkittävimmistä ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa uniikilla matkalla, jonne lähdin yksin. Puolison tai lähiystävän kanssa tehdyt matkat taas tuovat suhteeseen uusia sävyjä, ei ihmisiä. Toivon, että näkisin, että antautuisin uudenlaiseen maisemaan.

Terveydenhoitosysteemissämme ennalta ehkäisyn menetelmiä on aikuisille naisille todella vähän. Lieneekö rintasyöpäseulonta ainoa, ellei influenssarokotusohjelmaa lasketa. Ainakaan minulle ei ole tarjottu muita. Seulontakin koskee vain 50-69 vuoden ikäisiä ja on joka toinen vuosi.

Mammografia on epämiellyttävä tutkimus, sen tietää jokainen, joka on kerrankin vienyt rintansa likistettäväksi ja venytettäväksi röntgeniin. Epävarmuus tuloksesta kutsuu odotuspelot. Jos tulos tulee nopeasti, se säikäyttää, jos taas viipyy, odottelu harmittaa. Eikä tulos ole 100{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} varmakaan.  

Tiedetään, että vahvojen hormonien varhaisella ja pitkäkestoisella käytöllä rintasyöpäriski kasvaa. Myös geeniperimällä on merkitystä. Jokaisen naisen pitäisi tutkia rintojensa tilaa säännöllisesti, sillä ikä lisää riskiä ja tutkimusväli on kaksi vuotta. Mahdollinen pesäke ehtii kasvaa siihen mittaan, että radikaali hoito on edessä.

Olen käynyt tutkimuksessa joka kerta, vaikka sen sietäminen on kitkerää. Kerran olen jo ennen ensimmäistä kutsua itse käynyt työterveyslääkärin lähetteellä ultraäänitutkimuksessa ja ohutneulanäytteessä, joiden tulos oli negatiivinen eli siis potilaalle positiivinen: ei patologista löydöstä.

Tiedon odottelu on aina pahinta. Ystävä kertoi ’lisätutkimuskutsun’ saatuaan miettineensä yöt läpeensä kenelle mitäkin testamenttaa ja suunnitteli jo hautajaisensakin. Ahdistus ei ole naurun asia, vaikka hänenkin tapauksessaan osoittautui turhaan ennakoivaksi.

Viimeksi tutkimuspiinaa kevensi ihana hoitaja, jonka inhimillinen ote ja lämmin huumori jätti positiivisen muistijäljen. Tänään hän oli siellä taas. Ja nyt vain odotetaan. Sanon itselleni: kerran pelätty on jo valmiiksi pelätty. Elämä jatkuu joka tapauksessa.   

Kevät liukuu kesään, aika ei pysähdy. Lapset ja nuoret ovat äsken  laulaneet Suvivirttä yhdessä äitien, isien ja opettajien kanssa. Keskustelua aiheesta riittää, mutta virsi on saanut pitää paikkansa. Siihen liittyy niin paljon kesää, niin paljon muistoja, tunteita ja tunnelmia. Ihmettelen ajassa ilmenevää pyrkimystä piilottaa kaikki hengellisyyteen viittaava, monelle yhä merkityksellinen aiheisto. Eikä vain piilottaa, pyrkimys ilmenee myös pyhän kunnioituksen väheksymisenä ja suoranaisena pilkkana. Mistä se kertoo?

Jari Järvelä; Chateau Inkeroinen                     Tammi 2012

Seitsemän muuta niminovellin lisäksi on Järvelän uusimman kirjan kansien välissä. Kirjailija on julkaissut jo kahdeksan romaania ja neljä novellikokoelmaa. Hän on saanut kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 2007, mikä lienee jonkinlainen kanonisointi kirjallisessa maailmassa. Nämä novellit ovat minun ensimmäinen kosketukseni Järvelän ajatus- ja sanataidemaailmaan. En niin välittömän innostunut ole hänen tuotannostaan näiden novellien perusteella kuin meriittien mukaan ehkä pitäisi. Järvelä kirjoittaa hyvin, siitä ei ole epäilystä, mutta jokin minua vaivaa näissä jutuissa ja se lienee novellien sisältö. Siellä täällä töksähtää jokin tyylitön, rahvaanomainen ilmaisu tai lause. Jotkut novelleista paljastavat kirjoittajan sovinistiseksi. Vinoa huumoria riittää. Omalaatuinen kirjailija kirjoittaa omalaatuisista aiheista omalaatuisella huumorilla. Taitaa olla enempi veliverkoston suosikkikirjailija kuin kaltaiseni satunnaisen feministisesti rajoittuneen esteetikon (hehheh).

*

Kari Hotakainen; Asialliset, aforismeja Hotakaisen tuotannosta toim. Esa Silander         WSOY 2011

”Näitä lauseita ei ole alun perin kirjoitettu mietelmiksi, vaan ne on poimittu Hotakaisen tuotannosta”, määrittelee toimittaja teoksen luonteen esipuheessa. Tekstistä on teoreettisen filosofian koukerointi kaukana, pikemminkin nämä lauseet ovat arkielämän tiivistymiä, jotka sellaisenaan eivät välttämättä edusta kirjailijan omaa ajattelua, vaan saattavat olla jonkun fiktiivisen henkilöhahmon näkökulmasta heitettyjä tokaisuja. Kevyellä silmällä luettuina asialliset lausahdukset ovat viihdyttäviä, vaikka lukija ei olisikaan kaikessa samoilla linjoilla.

Totuus ei koskaan paljasta mitään, valheet paljastavat kaiken.

Rajattomuudesta on tullut uskonto. Alastomuudesta vaate.

Kirjallisuudessa vilisee viisauden viitoissa lukevia latteuksia.

(Niinpä.)

*

Sinikka Nopola; Matkustan melko harvoin                             WSOY 2012

Nopolan nimestä on muodostunut eräänlainen tavaramerkki jollekin matalaoktaaniselle, pikkuisen vinolle arkihuumorille. Siitä näkökulmasta luettuna tämänvuotinen uutuus ei oikein täytä merkistöä. Jos neljästäkymmenestä jutusta korkeintaan viisi on hauskaa, kymmenen vetää toista suupieltä hiukan virneeseen ja loput ovat vain juttuja, ei tulos ole kaksinen. Jutut sisältävät joko omituisen aiheen tai omituisen näkökulman aiheeseen. Tuntuu, että Nopola on tällä kertaa kaapinut kokoon ideatynnyrinsä pohjia.

*

Pirkko Lindberg; Hotelli Kaipaus, suom. Saara Villa              Schildts2010

Kirja on ulkoasultaan möhkälemäinen (588 sivua), hankala pidellä, ainakin iltalukemiseksi – mutta aivan kiehtova kasvutarina löytölapsen elämästä hotellinpitäjän adoptiotyttärenä. Jos tietää kirjailijan kasvaneen Vaasassa Hotelli Astorissa, voi arvata, että omaelämänkerrallista ainestakin on mukana. Kerronnan tyyli on verkkaisesti etenevä, mutta intensiivinen. Tarinassa ei brassailla huimilla juonenkäänteillä tai traagisilla kohtaloilla (joita kyllä on). Silti lukija ujuttautuu kuin varkain erikoislaatuisessa ympäristössä kasvavan erityislaatuisen tytön maailmaan ja jä kulkemaan hänen kanssaan läpi kasvuvuosien. Sodan varjot tuntuvat sekä äidin että tytön elämässä.  – Olen lukenut kirjailijan aiemmin ilmestyneistä teoksista Maailmanmatkan (1994), josta pidin niin paljon, että ostin kirjan. Erityisesti minua viehättää kirjailijan hienovarainen, kuin kauempaa katsova tyyli kertoa, sama viehätys syntyi tätä tarinaa lukiessa. Suomenruotsalainen kirjailija on voittanut esikoisteoksellaan J.H.Erkko –palkinnon ja ollut Finlandia-palkintoehdokkaana 1997 teoksellaan Candida.

***

On perjantai, marketissa on ruuhkaa. Kassalla näyttää olevan nuorukainen, kesäapulainen varmaan. Asiakas uumoilee vaikeuksia, ei kehtaa vaihtaa jonoa, perässä on jo toinen. Nuorukainen tervehtii ja naputtelee kassaan ruokaa viikonvaihteeksi ja muutamia taloustavaroita. Asiakkaan mies pakkaa tavarat järjestelmällisesti kahteen isoon kassiin. Nuorukainen miinustaa pullonpalautuskuittia. Kassakone poistaakin koko laskutapahtuman. Nuorukainen seisoo hölmistyneenä tulostunut lasku ja palautuskuitti kädessään. Kone näyttää pelkkää miinusta.

Asiakas pankkikortti kädessä: Mitä nyt?

Nuorukainen: Voi ei, nyt se hävitti koko laskusumman. Pitää varmaan ottaa kaikki uudestaan.

Asiakas: Koko satsi? Ei kai?

Nuorimies kääntyy selittämään puhelimeen ongelmaa. Asiakas ja jonossa olevat kolme muuta tuijottavat epäuskoisena nuorukaista ja toisiaan. Viereiselle kassalle ilmaantuu kassarouva, joka kysyy napakasti: mikä on ongelma. Nuorukainen selittää.

Kassarouva: Minä hoidan tämän. – Asiakkaalle: Aloitetaan alusta. Tässä on palautussumma käteisenä. Nostaisitteko ostoksenne tänne takaisin.

Asiakkaan mies: Ei voi olla totta! Toiseen kertaan!

Kassarouva: Niin se vain nyt on, olen pahoillani, mutta muuten tätä ei voi korjata.

Tavarat nostetaan kasseista takaisin pöydälle, kassarouva naputtaa vauhdikkaasti ja liu’uttaa kertaalleen skannatut jakajan toiselle puolen. Asiakkaan mies puhisee ja lappaa tavarat takaisin kasseihin. Jonossa seuraava oli jo latonut ostoksensa hihnalle ja mulkoilee kiukkuisesti kaikkia.

Asiakas maksaessaan: Sehän kävi näppärästi, onneksi osuitte paikalle.

Kassarouva: Minun ei oikeastaan pitänyt tulla tähän ollenkaan, satuin väärälle kassalle.  – Nuorukaiselle: Minä jatkan tästä, mene sinä kahville.

Nuorukainen onnettomana: Mutta kun minä kävin juuri kahvilla äsken…

Asiakas poistuessaan nuorukaiselle: Älä lannistu! Elämää tämä vain on. 

Kesän tulo puhkaisee monissa miesihmisissä piilevän projekti-innon. Toukokuun suunnitelmiin meillä kuului pation uusiminen. Siinä on sen verran töitä, että nuorimiehet oli pyydetty muinaisentiseen kotiosoitteeseensa muka avuksi. Molempien aikatauluihin sopi viime lauantai.  –  Ai, miten niin ’muka’? No kas, osoittautui, että isä joutui hoitamaan liikennettä rautakaupan ja työmaan välillä, kun Esikoinen otti homman haltuunsa. Työnjohto pitää olla asiantuntevissa käsissä, tiedetään.

Pihaan oli tuotu isän toimeksiannosta odottamaan kaksi roimaa säkillistä asiaankuuluvaa hiekkaa, laskettu määrä laattoja ja kehyslaudat. Työmiehille oli varattu rukkaset, sen varmisti äiti. Työn edistyessä ilmeni, että tarvittiin kumivasara ja lisää laattoja. Siis isä rautakauppaan. Aurinko paistoi ja hiki valui. Äiti oli jo aamulla leiponut pullia ja valmistellut talkoosopan ainekset. Hän myös tarjoili raikasta juotavaa pihan puolelle tuon tuostakin, ettei nestevajaus pääsisi yllättämään.

Pikkuritari ja Murunen tulivat äitinsä kera paikalle ruoka-aikaan, niin oli sovittu. Soppa maistui kaikille ja sitten kohta jo maistui unikin pikkuväelle. Pikkuritarin unilukemiset antoivat Mummelille miellyttävän mahdollisuuden oikaista selkää puuhakkaan aamupäivän jälkeen. Pihalla homma eteni rivakasti. Naisväellä oli tilaisuus istahtaa toviksi puhelemaan lasten nukkuessa päiväuniaan.

Kun patio tuli viittä vaille valmiiksi, juotiin kahvit työn tulosta ihaillen. Isä sai Esikoiseltaan ohjeet viimeistelyyn ja nurmikon kunnostukseen, mikä todennäköisesti vaatii taas muutamankin rautakauppareissun. Sitten Esikoinen kiirehti pesueineen kotiin ja Kuopus jäi saunomaan kanssamme ja puhelemaan omista projekteistaan.

Yst. Sosiaalineuvos ( 85 v) oli taas kohentanut terassinsa talviteloiltaan kesäkuntoon. Sain perinteisen kutsun terassin avajaisiin. Jos olivatkin menneiden talven pakkaset korjanneet pihaan istutetun kirsikkapuun, oli ikuisen nikkaroijan itse kehittelemä vesiallas suihkuineen sen sijaan saanut lisää volyymia. Vieno veden ääni pikkuisessa kaupunkipihassa onkin varsin viihtyisä elementti.

Kotimaisen politiikan ja kirkollisen tilannekatsauksen ohessa puhe liikuskeli nyt enemmän kuin ennen henkilökohtaisissa ikääntymisilmiöissä. Yst. Sosiaalineuvos kirjoittaa edelleen kolumneja alansa julkaisuun ja kysyy usein mielipidettäni jutuistaan. (Olen siitä hyvin otettu.) Viimeinen käsitteli virkeänä pysymistä sekä vanhustyössä että ikääntyneiden elämässä. ”Vireys piilee aivoissa ja asenteissa” julisti jutun otsikko.

Ystäväni valitti, ettei enää jaksa käydä alan seminaareissa, koska siellä ei kuule mitään uutta. Puuhataan projekteiksi aikojen saatossa jo tutkittuja ja kehiteltyjä ideoita, toisin termein vain. – ”Ei kai pyörää tarvitse uudestaan keksiä”, hän murisee.  – ”Mutta jos ne haluavatkin päivittää vanhat ja hyvät ideat uuteen, ajanmukaiseen kuosiin, kohennathan sinäkin kierrätysmateriaalilla vesielementtiäsi.” (Yhteistä naurua.)

Kommenttina juttuun, korostin vielä fyysisen kunnon merkitystä vireyden ylläpitämisessä. Ihminen ei elä vain päässään, vaikka aivot ovatkin toimitusjohtajana. Asenteena uteliaisuus ja uusien asioiden omaksumisen halu on vireyden säilyttämisessä A ja O – siitä olimme yhtä mieltä. Ja vanhuuden tuomat rajoituksetkin voi hyväksyä, valitusta syntyy vähemmän ja positiivista energiaa vapautuu.  

Syreenit tuoksuvat pihoilla helluntaina. Muistan ajan, kun syreenipensaat puhkesivat kukkimaan juhannukseksi Lapsuusmaalla Etelä-Karjalassa. Ilmasto on lämmennyt ja kasvit sopeutuneet siihen. Yhteiskunnan ilmapiiri sen sijaan on kylmennyt ja raaistunut. Syrjäytyneiden yksilöiden ahdistus purkautuu väkivaltana ja herättää yhteisössä turvattomuutta ja pelkoa.

Helluntai on sunnuntai, josta kevät – säästäkin riippumatta – mielessäni kääntyy kesäksi. Elämänilon liekki hulmahtelee pienten ja isojen koululaisten odottaessa malttamattomina kesälaitumille pääsyä. Ilo tarttuu, voi myös riehaannuttaa. Vanhemmat ja isovanhemmat rukoilevat lapsilleen varjelusta ja nuorilleen malttia. Suojatie ei aina riitä suojaksi eikä vapauden huumassa muisteta varoa vaaroja.