Tuuli, joka taittaa järeän puun, jättää kuivuuttaan kahisevat korret. Mikä on korkeaa, mikä matalaa – vahvaa, haurasta?
Sateinen sää ei ollenkaan houkuttele nousemaan vuoteesta. Ei liioin se, että keittiöstä leijahtaa kahvintuoksu, kun itse on ollut iltayhdeksästä asti ’ravinnotta’, kuten termi kuuluu. Toukokuulla sovittiin lääkärin kanssa, että syksyn tullen tarkistetaan veriarvot.
Masiinan sylkäisemä lappu kertoo, että jonossa on kahdeksan ennen minua. Ehdin vaihtaa pikakuulumiset kolmen paikalle osuneen tuttavan kanssa ennen kuin vuoronumeroni välkkyy taululla. Ikätoverit tapaavat näissä merkeissä, niin se on.
Näytteen otto käy tottuneelta sutjakkaasti. Kohta veriputkilo keikkuu ikiliikkujassa. Hoitaja sanoo, että seuraavaksi pitää koota virtsanäyte yön ajalta. Hän tarjoaa litran kanisteria, joka naurattaa minua: tuoko pitäisi täyttää? Löytyy sentään pienempikin purkki.
Kun olen lähdössä kohti omaa kahvintuoksuista keittiötäni, osun poikkeustilanteeseen. Auttelen terveyskeskuksen pihan lätäkköön pyörtyneen naisen pyörätuoliin ja apua saamaan. Joskus yhteen aamun tuntiin mahtuu.
*Merete Mazzarella; Matkalla puoleen hintaan, suom. Raija Rintamäki; Tammi 2010
Kun joku kirjoittaa kirjan ’eläkkeellä olemisen taidosta’, voisiko odottaa hänellä olevan jotain omakohtaista kokemusta aiheesta, ihan totta. No M.M:lla ei vielä kirjoitusvaiheessa ole. Toisaalta hän ei pyrikään aiheen asiantuntijaksi, mutta professorinaisen sanomisilla on ehkä enemmän painoa kuin kenen tahansa, jolla taas voisi olla aiheesta enemmän kokemusta. Kirja ei anna lukijalle kovin merkittävää uutta ajateltavaa. Mazzarella kertaa aiemmista esseekirjoistaan tuttuja tapahtumia, tarkastelee niitä uudesta elämäntilanteesta käsin. Enemmän hän kertookin eläkkeelle jäämisestä, taitekohdasta, jossa on mahdollisuus hypätä iloisesti uuteen arkeen ja elämisentapaan – tai pudota rähmälleen elämänlopun tunnelmiin.
– Mazzarellan teksti sinänsä on aina viihtyisää luettavaa, joka kätkee näennäiseen keveyteensä alleviivaamattomia oivalluksia. Uusimmastakin löytyy varteenotettavia vihjeitä työelämän vastuista vapautuvalle ja ammatillisesta pätemisestä hiljalleen luopuvalle hyvään elämään.
*Panu Rajala; Unio mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset; WSOY 2008
Teos jäänee kirjallisuushistoriaan merkittävänä kirjailijan elämänkertana. Lukukokemuksena Unio mystica on melko uuvuttava ja 800-sivuisena hankalasti pideltäväkin kirjamöhkäle. Rajala pöyhii uutterasti Waltarin elämän juuriaan myöten, suvun kohtaloista aikalaisyhteyksiin ja teoskritiikkeihin. Kirjassa vertaillaan kiinnostavasti Waltarin henkilökohtaisten tapahtumien ja julkaistujen teosten yhtymäkohtia ja arvioidaan teosten merkitystä kokonaistuotannossa. Waltarin kohdallakin joutuu toteamaan, että kirjailija kirjoittaa itseään: sijoittaa tarkoituksella, tietäen tai tiedostamattaan kokemuksiaan, elämänsä henkilöitä ja tapahtumia tekstiin. Waltaria moitittiin aikanaan pöhötaudista, kun teosten sivumäärä paisui paisumistaan. Sama pöhötauti tuntuu tarttuneen aiheensa äärellä Rajalaankin.
– Pitihän tämä lukea, pönäkkä elämänkerraksi, mutta antoisakin. Waltarin jo himmenevä merkitys kirjallisuushistoriallisesti lienee ennen muuta vertaansa vailla olevassa tuotteliaisuudessa, ajallisessa menestyksessä ja kirjoitustaidon sujuvuudessa. Unio mystican lukija voi tehdä myös löytöjä; en esimerkiksi tiennyt miten laajaa oli Waltarin näytelmä- ja elokuvakäsikirjoittajan työ ja sodanaikainen propagandakirjoitusten tuotanto. Kaikki Waltarin romaanit pitkällä aikavälillä luettuani sanoisin, että Sinuhe egyptiläinen pitää yhä pintansa, muissa toistuvat samat teemat ja henkilöhahmot. Teksteissä on runsaasti vaahtoa ja historian patinaa. Rajala tuntuu olleen Waltarista innostunut ja pyrkinyt sanomaan kaiken tietämänsä.
*Panu Rajala; Lasinkirkas, hullunrohkea – Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta; WSOY 2010
Meriluoto-kirja oli kiinnostavampi näistä kahdesta, siinä Rajala kulkee elävän runoilijan seurassa eikä kuopsuta turhan syvään kirjallisuushistoriallisia komposteja. Muistan Lasimaalauksen järisyttävän vaikutuksen aikoinaan ja Peter Peter -romaanin aiheuttaman julkisuuskohun, joka nykyisten paljastuskirjojen aikakaudella tuntuu mitätöityneen. Aila Meriluodon kirjoista välittyvä persoona on kiehtova sekoitus tyttömäistä hulvattomuutta, eroottisuuttaan häpeämätöntä naarasta ja outoihin ja raastaviin miehiin takertuvaa masokistia. Meriluodon miessuhteet tulevat kirjassa yllin ja kyllin käännellyksi Rajalan ansiosta. Ihme on, jos ei Paakkasen suvusta joku jo hikeentynyt edesmenneen professorin loppuvaiheen alennustilan realistisista kuvauksista.
– Tarvitseeko lukijan tietää kaikki, ihmettelen. Kauhistuttaa, mihin nykyään puheena oleva kirjailijoiden brändäys pahimmillaan voi johtaa asianomaisten kuoleman jälkeenkin. Se mikä Meriluodosta jää, kun myyväksi tarkoitettu kohina lakkaa, on silkkaa runoutta: kirkkaasti helähtäviä säkeitä ja korkeita kaaria.
*Elina Hirvonen; Kauimpana kuolemasta; Avain 2010
Hirvosen tämän vuoden uutuus on kirvoittanut superlatiiveja kriitikolta toisensa jälkeen. Kirja päätyy varmaan vuoden 2010 F-listalle. Luin tätä kesän alussa ja mietin tuskaisena kolonialismin perintöä, kehitysyhteistyön kuvioita, YK:n kansainvälisten systeemien toimivuutta, turismin kirousta, afrikkalaisen naisen asemaa erityisesti ja miehen väkivaltaisuutta ylimalkaan. Siinä kaikessa on paljon pohdittavaa, oivalluksien satokin on runsas. Tiheä tarina ahdistaa, paikoin ihan kuvotukseen asti. Toisaalta hienoa ystävyyden kuvausta lukee ihastuksesta henkeä pidätellen. Elina Hirvonen on tarinankertojana hellittämätön, jännite säilyy tiukkana alusta loppuun.
*Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja; Gummerus 2009 (2.p.)
Viihtyisä kirja, joka piti muutamana iltana parissaan aamuyön tunneille asti. Naapureiksi osuneiden eri-ikäisten naisten ystävyys kehkeytyy kevättalvelta seuraavalle toinen toisilleen jaettujen tarinoiden myötä. Olssonin tyyli on lempeä, ei raavi eikä ahdistele lukijaa. Tarina on ihana, surullinenkin, mutta hyvällä ja toivoa antavalla tavalla. Tässäkin tihkuvat kirjailijan omat elämänkohtalot tarinaan tunnistettavasti.
*Paul Auster; Yksinäisyyden äärellä; Tammen Keltaiset 4.p. 2010 (alkup. 1982, suom. 2005)
Auster – jos kuka – kirjoittaa avoimesti itseään, päähenkilöiden nimiä myöten. Helsingin Sanomien kritiikki nimesi kirjan oitis Austerin parhaaksi. Kirjailija on jakanut teoksen kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän kertoo isänsä tarinan. Jälkimmäinen on nimetty Muistin kirjaksi, jossa välähtelee episodeja päähenkilö A:n elämästä. Auster yhdistelee muistosirpaleet huikealla tavalla aikaan, kieleen ja ihmissuhteisiin. Lukukokemuksena varsinainen löytöretki, eritoten juutalaisen kulttuurin ymmärtämiseen ja persoonan muotoutumisen pitkään prosessiin.
On paikkoja, jotka antavat ihmiselle voimaa. Elämä virtaa eivätkä virran vedet ehdy. Rannat eivät tule toistaan lähemmäksi, mutta niillä on yhteys
Iloista sanainsorinaa, kahvin tuoksua, maukasta soppaa. Ystävänä olemisen ilon ja ahdistuksenkin jakamista. Tehtävän pohdintaa, ongelmaratkaisuja viisaan kouluttajan johdolla. Kävelyitä yksin, kaksin, ryhminä. Saunan simainen löyly, veden viileä syli. Naurua, laulua ja liikutuksen kosteutta silmäkulmissa. Kotiin lähtijöitä saatteli kappelissa iltavirsi ja paimenpsalmi. ”Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa…”
Sata vapaaehtoisystävää kohtasi toisensa syystapaamisessaan. Mukana kymmenkunta charmanttia seniorimiestä toimekkaiden ja ystävällisyyttä säteilevien naisten joukossa. Ihana tunnelma, niin rento, sydämellinen, iloisa kuin ihmiset itsekin. Vasta jälkeen päin tajusin: näitäkin kokoontumisia olin työnohjaajan ominaisuudessa järjestämässä työvuosina. Nyt sain nauttia ihanien ihmisten seurasta yhtenä heistä.
Ystävänä oleminen ei ole pelkkä ilotehtävä. Pimeää laaksoaan käyvän yksinäisen vanhuksen ahdistus tarttuu. Ilmenee käytännön pulmia tai kommunikaatio-ongelmia. Joskus ystävällä on vaikeuksia rajata, mihin kaikkeen lupautuu, jos avun tarve tuntuu rajattomalta. Moni kyseli, emmekö voi tehdä jotain, kun vanhusten hoidossa on niin paljon eriarvoisuutta jopa saman kunnan alueella eri laitoksissa. Näiden kysymysten takia olimme koolla.
Syysillassa mäntykankailla kävellessä kohtasin entisen työnohjaajani. Puolin ja toisin kerrottujen kuulumisien jälkeen välillemme sukeutui kuin itsestään jakamisen hetki. Puhuimme kirkon tilanteesta muuttuvassa yhteiskunnassa. Sain kertoa myös äidin saattopolulla nousseista monenlaisista tunteista. Ymmärsimme, miten arvokas lahja onkaan kohdata rooleista vapaana, kun luottamus on joskus rakentunut.
On onnellista kuulua ystäväihmisten joukkoon.
15.9.2010 klo 13.30; Lämpötila +12
15.9.2009 lämpötila +19; Lastun kuvaama
”- Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi. / Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse / ja muualla tuuli soi” (Aila Meriluoto)
Tekstiä näkee usein kuolinilmoituksissa. Jotain kovin lopullista tunnelmassa tuntuu olevankin. Runo kertoo myös siitä miten monelle aikanaan tärkeällekin ihmissuhteelle myöhemmin voi käydä elämässä. Runon fokus ehkä on rakkauden universaalissa ikuisuudessa ja onnen hetkellisyydessä. Elämän laulussa, joka soi aina jossain.
Runo ei kerro rakkauden kääntöpuolesta, pettymyksestä. Ei kerro siitäkään, mitä suhteelle ja yksilöille tapahtuu, jos rakkaus kuoleekin. Eikä siitä, miten pettymyksen kokenut voi jatkaa elämää ja uskaltaa heittäytyä aikanaan uuteen rakkauteen. Muualla soiva tuuli voi tuntua tuskalliselta hänestä, joka jää yksin kuolleen rakkauden raunioille.
Vanhempieni ikäpolvella ei ollut käsitettä parisuhde, oli vain avioliitto, joka miellettiin kestämään läpi elämän. Tahdottiin ja luvattiin rakastaa. Ponnisteltiin yhdessä perheen hyväksi. Elettiin se arki, mikä eteen tuli eikä haihateltu haaveiden perässä. Joskus rakkaus kuoli kovissa kohtaloissa, mutta liitto jatkui velvollisuudesta tai vaihtoehtojen puuttuessa.
Setäni valitsi varakkaan ja kauniin talontyttären, sai viisi lasta, eli aikansa riitaista liittoa kunnes sydän ei enää kestänyt. Tätini valitsi itsenäisen naisen elämän, kun ei saanut haluamaansa miestä eikä huolinut mitätöntä. Täti kuoli elämäänsä tyytyväisenä korkeassa iässä. Äitini kertoi rukoilleensa Jumalalta ’sitä oikeaa’ ja saaneensa aviopuolisokseen miehistä parhaan. Heidän liittonsa kesti liki 60 vuotta ja päättyi isän kuolemaan. Liitto päättyi, mutta rakkaus ei, ehkä siksi Äiti jäi kaipauksen vangiksi.
Oman ikäpolveni rakkaustarinat eivät ole vielä päätöksessään. On ehkä lähdetty tunnepohjalta, mutta otettu myös realiteetit huomioon. Vaikka liitto on ajateltu kestämään, erojakin tapahtuu, sillä enää ei sietämättömään tilanteeseen tarvitse suostua. Toisaalta viehätyksiä syttyy ja haipuu, voihan senkin hyväksyä. Liitto kestää, jos siinä on rakkautta. Jos on tilaa myrskylle ja tyyntymiselle. Jos puolisot sallivat toistensa muuttumisen ja kunnioittavat toisiaan suvereeneina ihmisinä.
Nykynuoret aloittavat suhteen kevyemmin. Osapuolet tutustuvat, huomaavat viihtyvänsä yhdessä ja päättävät muuttaa samaan osoitteeseen. Naimisiin menosta ehkä puhutaan, jos suhde toimii tai nainen tulee raskaaksi. Suhdetta ei silti välttämättä virallisteta, vakiintunut tilanne riittää, jos on riittääkseen. Myös erokynnys on madaltunut, jopa niin, että kyllästyminen riittää perusteeksi. Elämänikäiset liitot käyvät harvinaisiksi. Rakkaudet tulevat ja menevät kuin haihtuva sokerihumala.
Tosi rakkaus on tunteissaan aito ja vapaa, mutta tuntee myös vastuuta omasta ja toisen onnesta. Rakkaudessa ylitetään sovinnaisia sukupolvi- ja sukupuolirajoja, kansallisuusrajoja, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia rajoja. Rajojen ylittäjiltä ehkä vaaditaan tavallista enemmän rohkeutta ja sitkeyttä. Onnella ei ole yhtä kaavaa.
Yhä on myös nuoria, jotka ovat rakkaudessa niin tosissaan, että tahtovat sitoutua yhteiseen elämään. Se on rakkauden ratkaisu uuden sukupolven ja oman vanhuuden hyväksi – tahdon ratkaisu, ei tunnekuohujen.
Lapsuusmaan kirkkotarhan vanha kuusi joutui taipumaan myrskyssä. Vasta kannosta näki, että sisällä jo pitkään elänyt muurahaisyhdyskunta oli nävertänyt lahoa ydintä.
Ootteko lukenu Vilukissiä? jos ette, nyt on aika. Nääs Kissilässä saa käydä nauraa hyrisemässä harva se päivä, niin mukavasti on viikset sirrillään sielä. Pissismummo käy hyväntuulenhankinnoilla Vilukissin osoitteessa tuon tuostaki. Taannospäivänä (26.8.) oli Kissilässä juttu astiakaapissa kuivuvista ballerinoista ja ikkunaverhokankaasta, josta piti tehtämän mekko. Ja kaikki alkuperäiskielellä, tottakai.
Siitäpä pullahtiki Mummon mieleen muinaishankinta joskus seiskytluvun alkupuolella. Mummo ei ollut sillon vielä mummo ja pelkkä pissis-aihioki vasta, nääs Pissiksetki tuli sanastoon vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Asiaan sitte. Pissismummoaihio oli päättäny vakaasti tykönäns, että sinkkuluukun (voi herrantähen, sinkut ja luukutki on tullu sanastoon paljo myöhemmin) – siis poikamiestyttöboksin uuden muuramelaverin patjalle on saatava musta peitto. Siis ehdottoman varmasti ja nimenomaan tietysti musta, kun laveri oli kerta valkoinen.
Pissismummoaihio ilmaantui Pääkaupungin Isoon Tavarataloon ja etsiytyi kangasosastolle, kun arvasi, ettei niitä sänkypeittoja nyt ainakaan valmiina missään mustia ole. Vaikka kuinka sielä syynäili, eipä ollut mustia kankaitakaa, ei ikkunaverhoiksi eikä muuksika. Ei vissiin olleet muodissa, kun kaikilla piti olla beessiä tai ruskeeta, torakanmyrkynvihreetä tai mitäkä nyt 70-luvulla siis piti. No, sivummalla siinsi silmään tummempia kangaspakkoja ja sieltäpä löytyi mustaa, oikein ihanan tuntuista, tarpeeksi tukevaa ja kauniisti laskeutuvaaki oli.
Paikalle saapui arvokkaasti harmaantunut herrasmies puolimetrinen keppi tanassa (juuei, hähää, mitäs luulitteki), siis mittakeppi ja kaulassa mittanauhaki vielä varmuuden vuoksi. P.Mummoaihio siinä häkeltyi vähä siitä herrasmiesmyyjättärestä, mutta osoitteli sitte sitä ihanaa mustaa ja pyysi mittailemaan oliko nyt kaks ja nelkyt tai jotai. Herrasmies katsahti hitaasti neitokaiseen ja yskähteli, että tämä on parasta ja kalleinta miestenpukuverkaa, mitä löytyy. Sanoi hinnanki, mikä aiheutti lievää huimausta mummoaihion päänseudulla. Vaan sanottu mikä sanottu, ei sitä nyt kehtaa heti perumaan ruveta. – Pannaan pakettiin vaan, reipasteli P.Mummoaihio posket punaisena.
Saattoi olla pikkasen laihaa syöntipuolella siinä kuussa, mutta olihan laverinpeite sentään parasta verkaa. Ja musta, niinku pitiki.
”Valtakulttuurissa pitkitetään nuoruutta nelikymppiseksi, naurettavuuteen asti: emmitään vakiintumista, avioliittoa, lasten hankkimista, uravalintoja; halutaan rentoilla pari vuotta Aasiassa ja etsiä juuria, elää suurkaupungissa ja maalla, kokeilla kaikkea ja keskittyä johonkin. Venytetään ja vatkutetaan, kun ei pystytä tekemään päätöksiä.”
Ilkka Malmberg, HS:n Kuukausiliite, elokuu 2010