”Yöllisen unen jälkeen valaise minulle synnitön päivä… Valaise ajatustemme silmät…” Millainenkohan olisi synnitön päivä. Kuin muistikirjan valkoinen sivu, vielä kirjoittamaton lehti? Merkintöjen puhtaus, valosilmäiset ajatukset?
Kyselen illalla puhelimessa Toiselta auringon nousun ajasta. Herään toiveikkaana katsomaan, onko aamu kirkas. Eipä ole, satelee hiljalleen lunta. Torkahdan vielä tunniksi, nousen sitten kuusikujaa ylös trapesaan aamiaiselle. Seinäkellot eivät näköjään piittaa kesäaikamuutoksesta. Trapesan runsasmuotoinen emäntähenkilö kommentoi, että ruoka on kyllä oikeassa ajassa, mutta kellot tottelevat vain munkkeja.
Trapesa on tupaten täynnä heti aamusta. Osa eilen päättyneen ympäristöestetiikan kansainvälisen konferenssin väestä on yhä täällä. Eteistilassa pyörii myös hyväntuulisia mummoja, joiden puheenparsi kuulostaa tutulta. Linja-autollinen lappeenrantalaisia on tullut tutustumaan luostariin. Hersyvä ’mie ja sie’ -puhe jatkuu pihalla, loittonee kirkon suuntaan.
Aamun polkua on kuljettava varovasti. Ohut lumi kätkee tiellä olevan jään. Hautausmaan kujan ’ihanasti murheiset’ kuuset suojaavat tulijaa havuntummin siipioksin. Tuuli kantaa korviin muutaman soinnikkaan venäjänkielisen sanan. Igumenien ja piispojen ristirivillä on hiljentynyt ryhmä kuuntelemaan opasta.
Ristirivit ovat pidentyneet metsään päin, muutama uusi sielunmajakin rakentunut. Minä suuntaan Isä Efraimin leposijalle. Leikkauksin koristettu puuristi on harmaantunut, kasvaa jo jäkälää. Olkoon muistosi siunattu, Isä, joka aina rukoilit kaikkien kristittyjen, ei ainoastaan oikeauskoisten, puolesta.
Maria Egyptiläinen, katumuksen ja kilvoittelun esikuva
Ortodokseilla on laaja pyhien joukko, monilla oma muistopäivä, jolloin heitä erityisesti kunnioitetaan. Pyhittäjä Maria Egyptiläisen ikoni on esillä lauantain vigiliassa ja sunnuntain palveluksissa. Pääsen tulostamaan respan koneelta tiivistetyn elämänkertaversion, jota tutkin huoneessani.
Mietin, miten ja ketä ortodoksikirkko kanonisoi. Melko erikoinen on tämänkin pyhittäjän tarina lapsiprostituoidusta erakoksi autiomaahan. Siinain erämaassa paastoava munkki Zosima kohtaa Marian ja merkitsee muistiin hänen tarinansa. Marian elämänvaiheisiin liittyy monia ihmeenomaisia tapahtumia. *
Olen ikävöinyt lintuja. Aamulla joku lauloi pihakoivussa. Ei se ollut tavallinen tintti, kuka lie piiskuttaja. Olen oikein odottanut mustarastaan laulua, mutta varikset vain raakkuvat.
En jaksa seisoa koko ehtoopalvelusta kuten ennen. Jo puolen tunnin päästä selkää ja jalkaa särkee niin armottomasti, että on istuttava seinänvieruspenkille. Jossain kohtaa tämä käänne oli tuleva, olen aavistanut. ”Ne, jotka ovat menettäneet jotain, saavat tilalle jotain muuta”, sanoo Johannes Viiniköynnös.
Psalmien ja tavanomaisten iltarukoustekstien lisäksi kirkossa luetaan ihana akatistos Kristuksen kärsimyksille. ”Poista syntiemme käsikirjoitus…naulitse meidät haavoillasi rakkauteesi…Jeesus, muista minua valtakunnassasi.” Iltataivas rusottaa pilvien takana. Lauha ilta, sulavia lumia, räystäsvesiä.
*
Pimeä lankeaa pihaan. Mietin elämäni käännekohtia. Yksi niistä on tässä, nyt. Kun palaan täältä, alkaa puolison kanssa uusi elämänvaihe. Hänen viimeiset lomaviikkonsa ovat ohi ja eläkeaika alkaa. ”Ihmisiä rakastava Herra, sovita minun kohtaloni niin kuin Sinä tahdot.”
*Jatkuu.
Seison laiturirannassa. Hämärtyy. Aurinko on painumassa metsään, viimeiset säteet punertavat kuusten latvuksia. Poikkesin sytyttämässä tuohukseni Valamolaisen Jumalanäidin ikonille vain kertoakseni, että tulin taas. Kirkko oli tupaten täynnä väkeä. Vigilian alkurukoukset jäivät soimaan, kun pujottauduin ulos ja laskeuduin rantaan.
Olen väsynyt. En muuten erityisesti, mutta niin reilun kuuden tunnin bussimatka Helsingin Kampin uumenista Valamoon aina vaikuttaa. Työvuosina väsymys oli paljolti päänsisäistä ja kerääntynyttä, nyt se tuntuu vain päivän matkan kokoiselta ja fyysisemmältä.
Huoneeni on kansanopiston majoitusrakennuksessa tällä kertaa. Sieltä voi kulkea ikikuusten kujaa kirkkoon ja trapesaan. Pyysin pihanpuoleisen huoneen toisesta kerroksesta, kun oli mahdollisuus valita. Haluan nähdä kirkon kuparikupolin illalla viimeksi ja aamulla ensin.
Kun astuin bussista Valamon kuusikujan päässä, päivä oli häikäisevän kirkas. Nyt iltapimeällä pihalla harvat lamput loistavat kuin täysikuut, valokehä hangella, varjot ympärillä syvät. Hotellin kaikissa ikkunoissa on valot. Majataloissa trapesan takanakin on paljon väkeä, mutta tässä talossa ihanan hiljaista.
Retriittini matkaevääksi olen valinnut Johannes Viiniköynnöksen kirjekokoelman Palava ruoko. Johannes syntyi vuoden 690 tienoilla Pohjois-Irakissa ja kuului Idän apostoliseen kirkkoon. Munkki Serafim on kirjeet suomentanut syyriasta ja sanoo esipuheessaan palavaa ruokoa kauniiksi symboliksi Jumalaa kaipaavasta sielusta.
Laskeudun levolle. Sinun käsiisi, Isä, ihmisiä rakastava.
*Jatkuu
Kurotan Sinua kohti, Luojani. Sinä puhkaiset minussa kosketeltavan pehmeän ilon. Sielunkevään.
Kirkkaat aamut ja ohjelmoimattomat päivät ovat viekotelleet kävelyille metsään, peltoaukeille. Toinen on kantanut repun, jossa kamera tykötarpeineen ja appelsiini. Eilen löysimme vihdoin kissapajuja. Muutama vastaantulija aurinkoisin kasvoin.
Lepän norkot punertavat. Linnut pulputtavat kevätjuttujaan. Ihmeen raikasta, sulavan lumen hengitys, taivaan huikea sini. Ajatus käy kurkkaamassa edessä oleviin päiviin. Lähteä vapaasti yksin, viipyä. Ilo palata kotiin, jossa joku odottaa.
Vajaa? Vanha? Outo? Yksilö.
Aika on talouden kasvaa ja aika talouden vähetä,
aika on lisätä kilpailukykyä ja aika vähentää sitä,
aika on lisätä voittoja ja aika vähentää niitä,
aika on rakentaa uusia teitä ja aika olla rakentamatta,
aika on korottaa ansioita ja aika alentaa niitä,
aika on lisätä tuottavuutta ja aika vähentää sitä,
aika on kiristää vauhtia ja aika löysätä sitä,
aika on kerätä ja aika jakaa pois,
aika on muuttaa ja aika olla muuttamatta,
aika on panostaa uraan ja aika olla panostamatta,
aika on vaatia ja aika tarjota pois,
aika on kasvattaa elintasoa ja aika laskea sitä,
aika on kulkea ja aika olla paikallaan,
aika on lisätä vauhtia ja aika hidastaa,
aika on tehostaa ja aika lopettaa hölmöily,
aika on panna bisnes etusijalle ja aika ottaa järki käteen.
*Eero Ojasen kirjasta Ajan filosofia (Kirjapaja 2007)
Oman tien löytäminen elämässä on kuin onnenarpa, jokainen sitä tavoittelee, harvalle se helposti onnistuu. Nimettömänä julkaistut mielenpurkaukset lehdissä osoittavat, että oman tien etsiminen voi olla tuskaa täynnä. Mihin on syntynyt, missä kasvanut, mihin totuuteen talutettu – siitä irtoaminen voi olla jopa kymmenen vuoden Via Dolorosa.
Lestadiolaisuus ei ole ainoa uskonyhteisö, missä elämästä rajataan pois paljon ulkopuolisten näkökulmasta normaaliin elämään kuuluvia, yksilön vapaasti valittavissa olevia asioita. Jehovan todistajat, mormonit, helluntaiuskoiset, metodistit, baptistit, Pelastusarmeija, luterilaisen kirkon vanhauskoiset ja viidennen herätysliikkeen äärilaita… kullakin on omat näkemyksensä asioista, jotka eivät uskovalle sovi. Mitä tiiviimpi yhteisö sitä herkemmin se alkaa karsastaa jäsentä, joka poikkeaa ruodusta.
Rajoittaville uskonyhteisöille on yhteistä, että niihin joko synnytään tai liitytään ’tulemalla uskoon’ tietyllä, yhteisön hyväksymällä tavalla. Kirkon työntekijäkin joutuu toisinaan vastaamaan kysymykseen: oletko uskossa. Siinä moni miettii mikä on rehellinen vastaus, jos ei satu olemaan kysyjän tarkoittamalla tavalla ’uskoon tullut’. Pidän edelleen oikeutenani tunnustaa uskoni tavalla, joka minulle luontuu.
On luonnollista pyrkiä sopeutumaan elämänehtoihin, jotka syntymässä sai. Tragediaksi se kääntyy, jos tuntee, ettei ole vapaa etsimään tietään. Ihmisen oikeus on uskoa tai olla uskomatta, kuulua tai olla kuulumatta, irrota tai jäädä.
Tästähän sopii kiittää Vilukissiä, jolla on antelias sydän ja huumori hallussa! Tosin ’fabulous’ on melko monimerkityksinen, vaihtoehtoja riittää…
Tunnetko valkean liljan, mariankukan tuoksun? Siinä on antautuvaa viattomuutta, puhdasta rakkautta, syvää kaipausta kuin surussa.
Jumalanäiti Maria, Sinä, joka annoit elämäsi osaksi taivaallista suunnitelmaa, rukoile puolestamme.
Kevätpäiväntasaus, jota myös kalendaariseksi Aries-pisteeksi kutsutaan, näyttää miten lyhyt on se hetki, kun päivä ja yö ovat suunnilleen yhtä pitkiä kaikkialla maapallolla. Tänä vuonna tasauspäivä osui maaliskuun 20. päiväksi. Tästä pohjoinen päivämme vain pitenee kesää kohti mennen.
Tasaus sanana tuo mieleen tulopoliittiset kiemurat, sosiaalipolitiikan sekä globaalit talousongelmat. Paljon on puhetta sen puolesta, että taloudellinen hyvinvointi yhteiskunnassa ja globaalisti jaettaisiin edes suunnilleen tasan. Idealismiksi se on jäänyt ja taitaa jäädäkin. Ne, joilla on omatunnon näiverrystä asiain tilasta, kanavoivat huonoa oloaan osallistumalla kampanjoihin ja yksityisesti vaikkapa kehitysmaalapsen koulutusta tukemalla. Hyvä niinkin, mutta itse vääristymä ei tule oikaistuksi. Todellinen tasaus toteutuu vasta, kun kakku tuodaan pöytään ja jaetaan tasan kaikille syöjille. Mahdoton unelma.
Minna Canth oli merkkihenkilö paitsi kirjailijana myös yhteiskunnallisesti. Vuonna 2006 Canth ensimmäisenä naisena Suomessa sai nimetyn liputuspäivän ja aiheeseen sopivasti päivästä tehtiin myös tasa-arvon päivä. Poliittista kantaa ottamatta samaan kunniaketjuun voisi liittää ainakin Helvi Sipilän, Tarja Halosen ja Elisabeth Rehnin – ovat kukin toimineet myös globaalisti tasa-arvon puolesta.
Tasauksesta ja tasa-arvosta ei saa vaieta, miten vaikeaa tai mahdotonta sen toteuttaminen onkin. Jälkimmäinen ei toteudu ilman ensimmäistä eikä päin vastoin. Unelmointi johtakoon puhumiseen, puhe tekoihin – edes kevät- ja syyspäiväntasauksen aikaan.
|
|
