1996 syntynyt Pietarinen on opiskellut
yliopistossa estetiikkaa ja teoreettista filosofiaa sekä Kriittisessä
korkeakoulussa kirjoittamista. Nuoren runoilijan esikoisteos paljastaa
kiinnostavan ajattelijan, jonka runot tuovat mieleen minimalistimestari Gösta
Ågrenin. – Pitkästä aikaa käsiin osui uuden polven runoilija, jonka runous pyrkii
tuoreella ja kiinnostavalla täydelliseen esteettiseen symmetriaan. Tämän voisin
hankkia runokirjastooni.
Hän keinuu kunnes tulee ilta / eikä pihalta
kuulu puhetta, siellä ei ole ketään / talossa ei ketään / kukaan ei istu
ikkunalaudalla / tyhjä keinu heiluu vielä hetken
*
Novellit
Leena Lehmuspuu
Kaksikymmentäneljä tuntia Kustannus Ves-Line 2012
Käsiini osui tämä novellikokoelma diakonissan
työstä 1960-luvulla Oulussa. Leena Inkalan herkät lyijykynäpiirrokset
elävöittävät koskettavia tarinoita elävästä elämästä menneellä vuosisadalla.
Inhimillinen auttamistyö oli ankara kutsumus tuolloin, kun diakonian
ammattilaisella ei ollut läheskään aina mahdollisuutta pitää viikottaista yhtä vapaapäivää,
ja työaika saattoi olla 24 tuntia vuorokaudessa, jos niikseen sattui. Seurakuntien diakoniatyö on muuttunut
yhteiskunnan muutosten mukana ja työolosuhteet parantuneet, mutta arvoperustana
oleva kristillinen usko on sama tänäänkin.
*
Romaanit
Saara Turunen Sivuhenkilö Tammi 2018
Kirjailija on ehtinyt ikään alta neljänkympin
voittaa esikoisromaanillaan HS:n kirjallisuuspalkinnon 2015, ja sittemmin
laatia useita näytelmiä, jotka ovat saaneet kansainvälistäkin huomiota. Sivuhenkilö on romaani, jonka
päähenkilön esikoiskirja julkaistaan, se saa nuivan arvostelun HS:n
setäkriitikolta ja menee nihkeästi kaupaksi. Päähenkilö kokee muutenkin
olevansa sosiaalisessa elämässään sivupersoona, koska on yhä sinkku. Turusen
kirjoitustyyli on lakoninen, vähän kyyninenkin. Kun romaanin päähenkilö lopulla
tarinaa voittaa kirjallisuuspalkinnon ja setäkriitikko joutuu tekemään hänestä
voittajan henkilöhaastattelun, pääsee kirjailijan kirpakka huumori
valloilleen. – Tykästyin kovasti toteavaan tyyliin kirjoitetusta tarinasta, jossa
päähenkilö, joka kokee olevansa Sivuhenkilö, tarkastelee esikoiskirjailijan
kohtaloa kriitikoiden, kustantajien, myyntilukujen ja kulttuuri-ihmisten
armoilla. Ihanan humoristinen ote tarinassa on parasta!
*
Eowyn Ivey Lumilapsi suom. Marja Helanen Bazar 2013
Syntyperäinen ja jälleen Alaskassa asuva
toimittaja ja novellikirjailija on kehitellyt romaanin Alaskaan muuttaneen
lapsettoman pariskunnan vaikeuksista sopeutua ankariin luonnonolosuhteisiin.
Lapsensa vauvana menettäneen pariskunnan oma tragedia luo pohjaa suhteeseen erikoiseen
luonnonlapseen. Kirjailija tuntee elinolosuhteet ja luonnon, mikä antaa
uskottavuutta tarinaan ihmeellisiin käänteisiin. ”Sydäntä särkevän kaunis
tarina, jossa on taikaa.” – Tarina on todella lumoava ja ottaa lukijan
hellästi mukaan. Nautin sujuvasti soljuvasta tarinasta, jossa pohjoisen ankara
talvi on pääosassa.
*
Heini Röyskö Mustat ikkunat 2017
Helsinkiläisen fil.maisterin ja toimittajan
esikoisromaani on syvästi oman lapsuusperheen kokemuksesta kumpuava. Henkilöt
ovat asianomaisissa hengellisissä piireissä (helluntailiike) tunnistettavissa,
siksi kirja ei liene laajassa levityksessä. Sain vinkin lapsuustuttavalta ja
tilasin opuksen kirjakaupan kautta. Kaupunkimme kirjasto otti puolestaan
vinkistäni romaanin hankintoihinsa. Romaani on eräänlainen sukutraumojen
jatkumo, kertomus siitä, miten sukusalaisuudet siirtyvät ja elävät tulevissa
polvissa ja miten erityisen voimakas hengellinen sitoutuminen vaikuttaa
ihmisten kohtaloihin ja erityisesti perheen lapsiin. – Toiseen
kertaan luettuna kirja avautui yhä paremmin. Lukukokemukseen liittyi nyt paljon
surua tuntemani perheenäidin kohtalosta. Olimme varhaisnuoruudessa ystäviäkin,
joten monet sukuun liittyvät historiat olivat tulleet tutuiksi hänen
kertominaan jo 1960-luvulla. Perheen tyttären taito kertoa vaikeista asioista todentuntuisesti,
mutta kauniisti ja vanhempia kunnioittaen, ansaitsee lukijan kiitoksen.
*
Katriina Huttunen Surun istukka S&S 2019
Kirjoittaja on tunnettu ja arvostettu
kääntäjä, joka putosi syvälle suruun aikuistuneen tyttären tehtyä itsemurhan.
Kirjasta on ollut kohua mediassa. Tapa, jolla Huttunen kirjoittaa surustaan ja
syyllisyydestään saa lukijan tuntemaan itsensä tunkeilijaksi yksityisen
katastrofin raunioilla. Yksityiskohtaiset kokemukset itsemurhakuoleman
jälkeisestä ’kuolinsiivouksesta’ ovat täynnä vihaa, joka nousee yhä uudelleen
satutetusta äidinsydämestä. Julkistetulla omakohtaisella tragedialla on tämäkin
vaikutus, mikä on hyvä tiedostaa. – Ei ole syytä puuttua kirjailijan tapaan
surra, mutta on todettava, että kirjallisuutena teos on saman levyn toistoa
eikä johda mihinkään. Toisaalta terapiakirjanakaan teksti ei tunnu toimivan, se
ei auta äitiä ylös suruhaudasta, jota hän itselleen kirjoittamalla kaivaa.
*
Johanna Elomaa Kaipuun väri on
sininen Kosmos 2018
Erikoisen elämäntien valinnut, pikkuveljen
itsemurhan järkyttämä kirjoittaja vaeltelee päähenkilönsä mukana Intiassa etsimässä
rauhaa mielelleen ja tarkoitusta elämälleen. Päätön rakastuminen johtaa
päähenkilön etsimään lentokoneessa kohtaamaansa miestä sieltä, mistä viimeinen
viesti on tullut. Kertomus vie lukijaa pitkin ja poikin Intiaa monenmoisiin
tarinoihin ja seikkailuihin. Tarinan loppuratkaisu palauttaa päähenkilön
kauniisti todellisuuteen. – Alku saa hiukan epäilemään, olenko
haksahtanut chicklit-kirjaan, mutta todentuntuinen tarina kutsuu kuitenkin
mukaansa. Käy ilmi, että tarinalla onkin tosipohjaa ja kirjoittajalla oikeasti
kokemusta Intian ashrameista. Vanhat tarinat tukevat länsimaalaisen naisen
vaeltelua värikylläisessä maassa rakkauden jäljillä.
*
Rebecca James Hiljainen lähde suom. Outi Järvinen Bazar 2018
Valitsin kirjan ihan sokkona kauniita
mielikuvia herättävän nimen perusteella. Pieleen meni. Keskinkertainen
’menestyskirjailija’ on kehrännyt kokoon tarinan, jonka liepeet sotkeutuvat
toisiinsa. Synkkiä perhesalaisuuksia, järjetöntä mustasukkaisuutta, petoksia,
juonittelua, murhanhimoa ja kummittelua kartanomiljöössä, rakkaustarinoissa
sama puiseva kehityskaari. – Mitä muuta tuosta nyt voi sanoa kuin:
uskomaton keitos.
*
Joel Haahtela Naiset katsovat
vastavaloon Otava 2000
Romaani on lahjakkaan kirjailijan uran
alkutaipaleelta, toinen julkaisu. Tarinan keskiössä ovat nuoret, häämatkaltaan
Firenzestä palaavat arkkitehti Klaus ja kirjailija-kääntäjä Lilian. Heidän
asettumistaan uuteen kotitaloonsa kuvataan hienoin, paljon kertovin keskustelunyanssein.
Naapuriksi ilmaantuu erikoinen nuoripari, johon kumpikin tutustuu omia teitään.
Haahtela tuntuu olevan omimmillaan kuvatessa kahta naista, jotka löytävät
toisissaan sellaista hienovireistä ymmärrystä, mitä miehet eivät suhteessa voi
kummallekaan antaa. – Olen tutustunut ja mieltynyt Haahtelaan hänen myöhempien romaaniensa
kautta. Alkutuotanto on lukematta, siksi ilahduin löytäessäni tämän opuksen.
Tässä jo näkyy se keveästi hengittävä kerrontatyyli, johon on helppo mieltyä.
Jo mystinen nimi kiehtoo romaanissa.
Lauantain leffakerhonäytös tarjosi parasta. Koko
kevään nähdystä ohjelmistosta tämä oli ehdottomasti hienoin ja koskettavin
elokuva. Ranskalainen ohjaajamestari Robert
Guediguian on myös käsikirjoittanut hyvin tuntemansa Marseillen alueen kimaltavassa
merimaisemassa kuvatun tarinan kolmesta sisaruksesta, joiden iäkäs isä
halvaantuu. Vanhin veljes (Jean-Pierre
Daroussin) on jo ottanut aikaisemmin isän pitämän ravintolan hoitaakseen,
ja keski-ikään ehtineet nuorempi veli (Gerard
Meylan) ja sisar (Ariane Ascarian)
kokoontuvat isän luo. Pienin keskusteluin ja oivaltavin kohtauksin kunkin elämänkaaresta
tuodaan näkyviin oleelliset ja luodaan pohjat kypsyville
elämänmuutosajatuksille. Erityisen koskettavaksi elokuvan tarinan tekee vanha
naapuripariskunta, joka päättää kuolla yhdessä kotonaan. Ainoa poika löytää vanhukset
vuoteesta käsi kädessä, pojalle kirjoitettu kirje yöpöydällä. Pakolaisia
etsiskelevä sotilaspartio luo oman tunnelmansa merenrantamaisemaan. Eräs
rakkaussuhde päättyy, toinen paljastuu, ja hiipuvaan naapuriyhteisöön puhkeaa yhteinen
halu varjella rannalta löytyneet pakolaislapset sotilailta. – Siitä
tiedän, että elokuva on parasta, kun se onnistuu yllättämään ja liikuttamaan
paljon hienoa elokuvataidetta nähneen katsojan.
Sinä Jumalan Pojan äidiksi valittu, toteuttamaan Jumalan suunnitelmaa inkarnaatiosta. Et ehkä ymmärtänyt silloin, mitä valintaan sisältyvä palvelukutsu merkitsi. Suostuit silti. Enkelille on takuulla vaikea, ellei mahdoton sanoa ei.
Sinä kuljit sen tien, antauduit Jumalan suunnitelmaan, tulit raskaaksi, synnytit ja kasvatit pojan, jolla oli erityinen ja mahdoton elämäntehtävä: lunastaa kärsimyksellään ja hengellään ihmiskunta. Jos ei ole helppoa olla äiti tavalliselle lapselle, Jumalan Pojalle toki sitäkin vaikeampaa. Monesti olit varmaan ymmälläsi. Ajattelen, että enkeli sai käydä myöhemminkin antamassa sinulle voimaa ja viisautta.
Maria, äiti, rukoile meidän tavallisten äitien puolesta, että voisimme rakastaa, hyväksyä ja tukea lapsiamme, kun he valitsevat omaa tietään.
Eilinen allakkapäivä muistutti ihanasti, että kyllä, kyllä kevät etenee. Yö antaa tilaa päivälle, pimeä valolle. Talven selkä taittuu, lumen ja jään valta luovuttaa otettaan. Eteläisessä ja lounaisessa osassa maata kevään tulo on jo vauhdissa, mutta ensimmäiset merkit luonnonystävä pohjoisempanakin on varmasti havainnut.
Jokainen kevät on uusi kevät. Se kertoo, että taas saamme ottaa valosta ja kasvuihmeestä voimaa ihmiseloomme. Ihminen iloitsee ja kiittää.
Puhelussa ystävättären kera lausahti hän
ihmetellen, mikä lienee tämä sisäisen kiireen tuntu hänen sisällään. – Sisäinen
kiire? – sitä pitääkin miettiä vähän tarkemmin.
Toisen, tutunkaan, sisäiseen elämään ei ole muuta
avainta kuin kuuntelu. Päädyn tutkistelemaan asiaa omalta kohdaltani. Omasta elämästä
itsellä on sellainen tuntu, että enää ei ole kiire minnekään. Tiettyjen
käänteentekevien ja ravistelevien kokemusten kautta on sisälleni tullut
sellaista suloista hiljaisuutta, jolle kaikki rientäminen, kiiruhtaminen,
tulevaisuuteen kurkottelu ja elämänkokemusten hamuaminen on vierasta. Kaikki
tarpeellinen tuntuu olevan tässä, arkisen onnen säteet, rakkaat ihmiset,
menneen vaikuttavimmat ja kauneimmat muistot.
Kiire alkaa, kun huomaa ajan lyhenevän.
Joissakin tehtävissä on takaraja, deadline, joka lisää painetta, ’painaa
päälle’, kuten sanotaan. Jos sisällä alkaa lepattaa ja kiireen kumu kasvaa,
olisiko kysyttävä mikä deadline painaa päälle? Vuodet pinoutuvat niin
hiljalleen, ettei sitä oikein tajua. Tulevaan liittyvät toiveet ja haaveet
tulevat takarajoilleen yksi toisensa jälkeen. Unelmista luopuminen on vaikeaa. Elämätön
elämäkö sen kiireen nostaa kuin autiomaassa tarpova karavaani hiekkapölyn? Vanhuutta
– ja kuolemaa – kohti vaelluksen tarkoitus voisi olla etsiä keitaat, viipyä
niillä lepäämässä ja virkistymässä.
Ei ole suoraa tietä taivaaseen, polku käy maallisen elämän kautta. Kun puhutaan hengellisestä matkasta, Tiestä, on hyvä muistaa, että olemme maan lapsia, elämämme täällä on sidottu aikaan ja paikkaan, luonnonlakeihin ja maan realiteetteihin. Tämä tosiasia värittää myös hengellistä elämäämme, kokemuksiamme, kulkumme vaiheita. Maallinen elämämme on yksilöllistä, kullakin on oma tiensä. Silti elämään kuuluu ihmisille yhteistä kokemusta, yhteisiä vaiheita, yhteisesti tunnistettavaa. Hengellinen matkamme ei ole maallisen realiteeteista irrallaan, sekin on kunkin oma, ja siihenkin sisältyy yhteistä kokemusta ja monille yhteisiä vaiheita.
Tänään on isäni kuoleman vuosipäivä. Hän syntyi viime vuosisadan alkumetreillä autonomisessa Suomessa, kasvoi ja kävi koulunsa itsenäistyneessä valtiossa. Nuoruusvuodet menivät sodassa, häätkin siirtyivät sodan vuoksi ja esikoinen syntyi talvisodan päättymisen päivänä.
Veljelleni tämä päivä on siis hänen oma syntymäpäivänsä, josta on isän kuoleman myötä tullut muistojen värittämä. Samassa päivässä lomittuvat ja väreilevät monenlaiset yhteiset ja henkilökohtaiset kokemukset ja muistot.
Tästä aamusta alkoi arkiviikko, jossa ei ole
toisaalle luvattua ennen torstaita. Sanon näitä eläkeläisen vapaapäiviksi. On
vain niin sanomattoman ihanaa työvuosien jälkeen voida elää vapaita vuosia,
joissa se, mitä tapahtuu, on itse valittua. Ja siitäkin, voi pitää vapaata.
Elämä on noutopöytä, josta voi valita
mieleisensä – tai olla valitsematta. Elämän rikkauteen kuuluu sekin, että
vapaat vuodet täyttyvät sekä onnesta että luopumisen kivusta. Ei ole vain
toista tai toista, on molemmat. Onnelle on mahdollisuus antaa aikaa, luopumisen
merkitys aukenee sekin hiljalleen.
Tunnen työorientoituneita
ihmisiä, joille on ollut kerta kaikkiaan mahdotonta ottaa olemisen vapaus omiin
käsiin eläkeajan koitettua. Papille on mahdollista jatkaa virasta luovuttuaan
seurakunnallisia tehtäviä monin tavoin. Tiedän tasan yhden entisen työtoverin,
joka päätti pitää eläköidyttyään papintöistä intervallivuoden. Jos näkisimme
tulevaisuuteen, uskon, että meitä olisi enemmän.
Eilen kaadettiin ryskyen monen vuoden ja satojen miljoonien työ. Raunioilla savuaa, raivaajat yskivät, potkivat hiiltyneitä ja luhistuneita rakennelmia. Kun ei ole edelletyksiä, niin ei ole. Oliko alunperinkään? Vallan huumassa kiilteli silmissä uusi, uljas monumentti, jota fiilattiin ja höylättiin, kiillotettiin ja puleerattiin huomaamatta, että palaset eivät alkuunkaan sopineet toisiinsa.
Kuinka paljon turhautumista ja tuhkaa vallan kammareissa.
Tuntui ihanalta, että koulukkaatkin vielä
tulivat mielellään Vaarilaan yökylään. Eipä heille enää paljon tarvitse
ohjelmaa järjestää, heillä oli pelejä mukana ja pulkat laskiaismäkeä varten.
Kohta tultua Muru kysyy ’kultasydäntä’, joka on hänen ja odottaa täällä
omistajaansa niin kauan kunnes hän oppii saamaan sen itse kaulaan ja pois. Muru
suunnistaa Mummelin lipaston tietystä laatikosta kaivamaan piirustusvälineet ja
kohta Vaarilan jääkaapin ovessa on uusi kuukauden kuva, tällä kertaa maaliskuun
talitintit. Lintukirjasta tarkistetaan miten ne värit on, vatsa keltainen mustan
keskiviivan kera ja selkä vihertävä ja siivissä vihertävää, mustaa, valkeaa ja
sinistäkin. Ja musta patalakki.
Lihapullalounaan jälkeen suunnistetaan
pulkkamäkeen. Sieltä palattua Rip alkaa vaatia yökyläohjelmaan kuuluvaa
saunomista. Saunaa odotellessa katsomme yhdessä uutta Muumisarjaa, jonka lapset
ovat jo nähneetkin, mutta katsovat ilmeisen mielellään uudestaan, kun Mummeli
ei ole vielä ehtinyt. Saunan ja iltapalan jälkeen laitetaan vuoteet ja pestään
hampaat. Iltasatua valitsee enää Muru satukirjahyllyköstä, Rip lukee itsekseen
omaa Tolkieniaan. Mummelin iltalaulut, jotka ovat eri lauluja kuin isin tai
äidin, halutaan edelleen, ne samat, jotka aina. Muru nukahtaa ennen kuin
viimeinen tähtilaulu on lopussa. Rip kuuntelee kiinnostuneena, kun Mummeli
improvisoi juuri hänelle räätälöityä unilaulua eri sävellajeissa.
Aamulla Muru herää ekana ja kömpii Mummelin
selän taa. Koska uni ei kuulemma enää tule takaisin, hän kaivautuu Mummelin
tuoliin ja etsii Vaarin kaukosäätimellä Peter Pania Arenasta. Aamupäivä menee
pyjamabileiksi, kun Rip on noussut ja he alkavat leikkiä peleillään. Vaari ja
Mummeli olivat onnistuneet saamaan kaupan kalatiskiltä ahvenfileitä. Muru toimi
mielellään perunankuorimakoneena, jota Rip välillä käy säätämässä
turbovaihteelle. Kun isi tulee hakemaan, hänkin pääsee paistettujen herkkufileiden
makuun. Ja Muru sen sanoo: nyt meill’on oikeet ahvenbileet!
Claes Andrsson
Maanalainen näkötorni suom. Jyrki
Kiiskinen WSOY 2018
Kirjailija, ent. kulttuuriministeri
Anderssonilta julkaistu viimeisin runoteos sisältää tutusti filosofoivaa runoa,
jossa on kaikuja politiikan vuosilta 1990-luvulla. Runot eivät kikkaile
sanoilla eikä muodolla, pääosassa on sisältö, sanottava. Teos on vain
kuutisenkymmentä sivua, mutta lukemisen arvoinen. – Olen Anderssonin filosofissävyisestä
runoudesta aina pitänyt, niin nytkin. Runoilija muistelee, hyvästelyn tuntuakin
on.
”Sellaista sattuu että valo etsiytyy / ihmisten välille ja täyttää
heidät / luottamuksella ikään kuin rakkaus / saisi heidät kukkimaan eikä mennyt
/ enää painaisi heitä kuin arkku joka on / täynnä jäätä torjuvassa
autiomaassa”
*
Romaanit
Pirjo Hassinen Parit Otava 2018
Heikkous ja vahvuus eivät ole ihmisessä joko tai -ominaisuuksia vaan usein sekä että. Kokenut romaanikirjailija Hassinen kertoo tarinaa suvusta, jossa menestytään ja epäonnistutaan, sairastetaan, kuollaan, mutta myös toivutaan. Vahvuus näyttäytyy suostumisena sitoutumaan tosiasioista tietoisena sekä elämänsä raivaamisena päämääriensä toteuttamiseen. Tarina alkaa tyttärestä ja äidistä, joilla on poikkeuksellisen kiinteä suhde. Mitä tyttärelle tapahtuu, kun äiti kuolee ajalleen tyypillisesti keuhkotautiin? Kuka suvussa lopulta hoitaa suhteita, joita toiset parhaansa mukaan sotkevat? – En ole tyypillisesti Hassisen romaanitaiteen ystävä, mutta kyllähän hän osaa tarinan rakentaa ja kuljettaa niin, että lukija pidetään imussa.
*
Amos Oz Älä kysy yöltä suom. Pirkko Talvio-Jaatinen Tammi 2010 (1994)Amos Oz syntyi 1939, toimi Israelissa yliopistossa kirjallisuuden professorina ja kuoli 2018. Hänellä on omintakeinen kirjailijanääni, teksti hengittää kevyesti ja tarina vaeltelee maisemassaan tuulen tavoin. ”Romaani on kuin lempeää, melankolista kamarimusiikkia, ilmavaa, muttei heppoista.” (New York Times) – Pidin kirjailijan tyylistä, hän ei takerru henkilöihinsä eikä kuljeta tarinaa tiukalla otteella, lukijan on helppo hengittää tarinan aaltoilussa.
*
Marja-Leena Mikkola Mykkä tytär novelleja
Tammi 2001
Kirjailijana ja vasemmistolaisena tunnetun Mikkolan tuotanto on monipuolista. Hän on julkaissut useita novellikokoelmia, romaaneja, lastenrunoja ja -romaaneja sekä elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Hänet tunnetaan myös kabaree- ja lauluteksteistään. Tässä teoksessa on viisi novellia, joista laajin, painavin ja puhuttelevin, Mykkä tytär antoi kokoelmalle nimensä. Kertojan tyyli on kosiskelematonta, pehmeästi havainnoivaa. Useimmissa novelleissa hän kuvaa naisten ihmissuhteita ja elämää. – Kuten monet 60- ja 70-luvun nuoret, olen löytänyt ensin Mikkolan laulutekstit. Hänen myöhempi novellitaiteensa on jäänyt vasta nyt löydettäväksi. Niminovelli on hienosti kerroksellinen ja intensiivinen matka erään naisen historiaan.
*
Katja Kettu Rose on poissa WSOY 2018
Kirjaan tämän tähän, vaikka en lukenut, siksikin, jos jossain toisessa mielentilassa toisena aikana pääsisi sisälle tarinaan. Harvoin näinkin nimekäs kirjailija saa aikaan tämän: ensi sivulta jo alkaa tökkiä. Ja kun tunne vain voimistuu sivu sivulta, siihen se sitten jää, jonnekin sivun 30 tienoille. Miksikö? Ehkä outojen nimien maailma. Ehkä kirjemuoto. Ehkä hyppely kahden aikakauden välillä, taas.
*
Anja Snellman Kaikkien toiveiden kylä WSOY 2018
Kreetasta, kreikkalaisten erityisestä saaresta, tätä päivää ja mennyttä. Kahden aikakauden välissä elävä vanha Agave, vuorikylänsä viimeinen asukki, löytää rinteeltä vuoritieltä suistuneen nuoren naisen henkihieverissä ja parantelee yrteillään elävien kirjoihin. Matkaoppaana toimineen Monikan traaginen tarina, ja Agaven elämänmittainen rakkaus Mikisiin, lauluntekijään, kehkeytyy hiljalleen auki, solmiutuu yhteen ja tempaa lukijan mukaansa. 1970-luvulla ensi kertaa käydessämme Kreeta oli melko neitseellinen turistisaarena, mutta tällä vuosituhannella uudestaan käydessämme, turismin inhorealistiset puolet näkyivät ja tuntuivat jo sielläkin. – Nautin kovasti vanhan Agaven ja nuoren Monikan yhteisen kesän kuvauksesta. Anja Snellman on löytänyt nautinnollista rauhaa tekstiinsä, jonka maustaa hänelle ominainen kirpeys.
