Silleen mukava sunnuntai oli, että kun Mummoa ei kerta yhtään huvittanut ryhtyä ruuanlaittoon, päätettiin yksissä tuumin lähteä tutkimaan yhtä kotikaupungin uusimmista ravintoloista, jos sieltä löytyisi toisen tekemää. Ja kyllä löytyi.

Eka ylläri oli se, että alkupalapöytä oli runsain ikinä missään joitakin hotelliaamiaisia tai laivaristeilyjä lukuunottamatta. Siis parikymmentä lajia kasviksia sekä kylmäpöydässä että lämpiminä. Lautanen oli pieni, siitä olisi pitänyt tehdä johtopäätös, mutta kun teki mieli maistaa kaikkea pikkuisen. Toinen ylläri piili vihreässä, jonka Mummo kuvitteli maustekurkuksi, tuo peijakas olikin tappavan tuimaa jalapenoa. 

Poikakaveri ehdotteli sipulipihviä, mutta Mummo valitsi havaijinleikkeen. Liha oli kyllä pahoinpidelty ohueksi, mutta levinnyt samalla miehen kouran kokoiseksi. Lisukkeeksi valitut kasvikset olivat rapsakat. Puolivälissä annosta Mummo jo ähki: en kyllä jaksa enempää, en millään. Ei jaksanut avittaa P.Kaverikaan, kun oli oman annoksensa popsinut. Eikä tää ollut enää mikään ylläri. Tulos on ollu sama likipitäen joka kerta, kun annoksia on erehtynyt tilaamaan.

Pissismummo tunsi itsensä ylibuukatuksi vieriessään alas parkkihalliin. Kotimatkalla hän suunnitteli jo mihin instanssiin voisi valittaa ravintoloiden yleisesti liian suurista annoksista. Hävikistä saarnataan sormi pystyssä, mutta kun mummoon ei mahdu enempi kuin mahtuu. Lapsi-ihmisille kyllä on omat listat ja annoskoot, missä viipyy Mummolista puolikasannoksista?

Bussiin kadun poikki, liukkaita paikkoja varoen. Kun aikataulu on minuutintarkka ehtiä bussista junaan, jokaisella pysäkillä tietty pysähdytään ottamaan tai jättämään. Asemalla ei näy mitään eikä ketään. Taulu onneksi kertoo, että juna on myöhässä viisi minuuttia. Nyt oli tuuria!

Tapaan leidi-ystävän ja suunnistamme Lasipalatsille, jossa taas on jonoa. Käyn kysäisemässä etupäästä kauanko ovat olleet, no, kymmenisen minuuttia. Asetumme jonoon. Mikäs siinä olisikaan rupatellessa, jos ei stadin vinhanpureva tuuli kävisi poskipäihin. Kaksikymmentä minuuttia siinä ja toinen jono aulassa lipputiskille. Alakertaan laskeutuva laaja valkea portaikko vetäisi helposti sata ihmistä, mutta on tyhjänä. Ehkä jonotus on jatkunut hisseillä, ainakin vaatenaulakolla löydämme taas jonon.

Museon aulasta avautuu yläilmoihin kaksi pyöreään ikkunaan päätyvää lieriötä. Niistä näkyy enimmäkseen taivasta. Peräseinällä on ’Enso’, muotoaan hitaasti muuttava, musta kuvio valkoisella pohjalla. Kuvio palaa alkuun joka 18.minuutti, saan tietää, ja sen, että enso on japaniksi ympyrä. Tosin suomalaiselle siitä tulee mieleen tietty entinen paperiteollisuusyhtiö.

Sisätiloissa tuntuu lievä kellarin haju. Olemme aika syvällä katutason alla. Musta (puu?)parketti on ääniä vaimentava, mutta ulkokenkien jäljet siinä näkyvät. Magritten elämää ja taidefilosofiaa valaisevat tekstit seinillä keräävät väkitihentymiä, taulujen eteen päästäkseen pitää puikkelehtia. Ihmiset keskustelevat näkemästään, sekä taiteentuntijan että -turistin kommentteja kuulee. Osa Frosterus-suvun taidekokoelmaa täydentää hillitysti päänäyttelyä peremmällä.

Käymme tavatessamme useimmiten taidenäyttelyssä, mutta kuten varmaan moni muu, jonotimme nyt myös nähdäksemme tuoreeltaan tämän ainutlaatuisen paikan, joka ei ole museo, vaan maanalainen galleria. Poistuessamme kahvilan kautta hiffaan, miten ulkojonon olisi voinut kiertää. Vaan mikäpä kiire tässä eläkeläisen elämässä.

Nykyään on tapana päivitellä, miten ihmeessä ihmiset lapsesta alkaen ovat jo tulleet nettiriippuvaisiksi. Puhelin ei ole enää taskussa eikä laukussa, se on kädessä koko ajan. Tunnen ihmisiä, jotka seuraavat taukoamatta maailman uutisvirtoja useilla eri kielillä pysyäkseen tietoisena vähintään reaaliajassa ja mieluiten ennen muita. On hyörittävä sosiaalisen median keskusteluissa kokeakseen olevansa olemassa. Sitten päivitellään saastan ja valhetiedon määrää ja laatua voimatta kuitenkaan valita itseään sieltä pois.

Elämme ahdistavaa aikaa, uutisissa paljastetaan päivästä toiseen ikäviä asioita. Elämä on täynnään epäeettistä, jopa rikollista oman edun pyyntiä. Katsotaan oikeudeksi murhata sanoin, hylkäämällä ja riistämällä toiselta elämä. Tutkiva journalismi pöyhii asioita ja tuloksena on, mistä vain kuopaistaan pintaa syvemmälle, sieltä paljastuu mätäpesäke. Turha kysyä, milloin maailmastamme tämmöinen on tullut. Aina näin on ollut, emme vain olleet tietoisia. Raja oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä liukuu ja aaltoilee. Pohjimmiltaan rajankäynti tapahtuu sisällä meissä itsessämme.

Omalta osaltani olen ratkaissut maailmantuskan säätelyn tekemällä valintoja. Katson yhden uutislähetyksen päivässä, jätän toisinaan lehden uutisosan lukematta tai silmäilen vain otsikot. Voin valita leffakerhon jo valikoidusta ohjelmasta pois sellaiset, joiden aihepiiri ei minusta juuri nyt tunnu hyvältä. Television ja maksukanavien ohjelmiston valikointi on vaikeaa, aina ei osu oikeaan. Vähän aikaa katsottuamme saatan kysyä Toiselta: mitä tästä ajattelet – ja usein toteamme yhdessä, ettei tämä edistä hyvinvointiamme millään tavoin.

Maailmassa on tarjolla rajattomasti kaikenlaista. Valintaa voi tehdä. Joskus myös vetäytymällä ajoittain hälisevän ja päälle tunkevan elämänmetelin keskeltä hiljaisuuteen. Sitä voi tietysti kutsua myös pään pistämiseksi pensaaseen. Vaan omapa on pääni.  

Kaduilla ja poluillla on niin pelottavan liukasta, että täytynee tyytyä viettämään upeaa kevätsunnuntaita kotosalla lekotellen. No, senhän me osaamme. Jos tällaisia lämpötiloja ja aurinkopäiviä vielä riittää, lumivallit sulavat vauhdikkaasti ja jäiset polutkin, vaikka hitaammin.

Poika ja pojanpoika käväisivät eteisessä. Olivat hyvällä tuulella, hakivat auton lainaksi laskettelureissua varten. Ensin hakevat Murun jumppakerhosta, sullovat kamat autoon ja kaasuttavat tielleen.

Meille autottomuus on eri elämänvaiheista aika tuttua. Emme ole koskaan ennen olleet autosta riippuvaisia, mutta tässä elämänvaiheessa olisimme kyllä jumissa kotiympyröissä ilman. Lainaamme silti pojille mielellään kulkuneuvoa tarpeen vaatiessa. Varaudumme hakemalla ennakkoon kaupasta ruokaa riittävästi. Mikäpä meidän on ollessa.

Kadut ovat karseassa kunnossa. Autot jytisevät polanteissa, hulevedet loiskuvat. Kävelyteille ei mummoväki edes uskaltaudu. Tämä on myös talvea ja tiesimme tulevaksi, kun taannoin iloitsimme hiljaisista lumisade- ja energisistä pyrypäivistä.

Katselin vanhaa dokkaria ’vuosisadan pakkastalvesta’, jollainen sanottiin olleen 1985-1986. Olen ollut tuolloin työelämässä, ja perheen aika on ollut kiihkeimmillään. Dokkarin näkökulma oli miesten – miten ulkotöissä, rakennuksilla, satamissa, meriliikenteessä sekä ihmisten ja tavaroiden kuljetusalalla pärjättiin pakkasen kanssa. Ongelmana olivat jäätyvät vesi- ja lämpöputket. Omaan muistiin ei ole tallentunut erityisiä jälkiä tuosta talvesta. Tässä on eletty nyt pakkaslukemin yhtä rankkaa talvea, ainakin pohjoisessa. Ehkä moni rakennustekninen asia on myös paremmalla tolalla kuin tuolloin. Mutta silloin ei puolestaan uutisoitu lumituhoista ja pitkistä sähkökatkoista. Myytti kovaa pakkastalvea seuraavasta kuumasta kesästä romutettiin tilastojen valossa. 

Sään ääri-ilmiöiden yleistyminen on jo ennustettu, ja meneillään oleva vuosikymmen todistaa sen pitävän paikkansa. Kaikenlaisia talvia ja kesiä on siis tiedossa. Kekseliäisyys ja selviämiskeinot arjessa nousevat vielä arvoon arvaamattomaan.

Katselimme televisiosta hiippakuntamme ja kirkkomme uusimman piispan, Kaisamari Hintikan, virkaanasettamista Espoon Tuomiokirkossa. Sateenvarjokulkue hiippakunnan tiloista kirkkoon olisi ollut juhlava näky keväisempään vuodenaikaan, toisenlaisessa säässä. Paljon oli piispoja ja pappeja sekä alttarilla että penkeissä, mutta huomion arvoista oli  nuorten näkyvä osuus sekä ehtoollisavustajina että kuoro-osuuksissa ja puhallinsoittimissa.  

Piispan viitta ja päähine olivat Aalto-yliopiston nuorten suunnittelijoiden työtä, värinä murrettu punainen. Kokonaisuus oli yksinkertaisen levollinen ja tyylikäs, koristeena vain aurinkosymboli, joka oli myös piispansauvan koristeaihe, ja pieni risti. Kaisamari-piispan saarnan pääajatus oli taivaan valtakunta keskellämme. Sanoma oli selkeä ja modernisti sanoitettu: muurien rakentajaksi ei tule ryhtyä, rajoilla sulkea toisia pois. Rajat ovat meissä itsessämme. Kuten rikkavilja ja hyvän leivän vilja saavat kasvaa rinnakkain vainiolla. Vasta elonkorjuussa ne erotellaan, ja rikkavilja joutuu poltettavaksi. Näin Jeesus opetti,  käyttäen viljavainiota taivaan valtakunnan vertauskuvana.

Niin hyvältä se tuntuu, että juuri meidän hiippakuntamme sai viisaan – ja hymyilevän –  naisen piispakseen. En ehkä näe sitä päivää, että arkkipiispana olisi nainen, mutta kunpa Kaisamari ei jäisi ainoaksi piispojen joukossa. Kirkkomme seurakunnissa on paljon naisia sekä pappeina että seurakuntalaisina, miksi ei myös johtotehtävissä.

Ohhoh ja kuperikeikkis, mihin ihmeessä tämän viikon päivät ovat kadonneet! Ei paljon mitään erityistä, tätä ihan tavallista vain: sopimisia, tapaamisia, somepäivitystä, lukemista, jutustelua Toisen kanssa, kuoroharjoitus, kotiaskareita, kauppareissu ja vapaakävelyä yksin lumivuorien keskellä aurinkoisena talvipäivänä. Jos olisin niitä, jotka mittaavat olemisen oikeuttaan aikaansaannoksilla, saattaisin olla tyytymätön. Vaan minäpä olenkin tyytyväinen. Aika ei käy pitkäksi eikä ole koskaan kiire minnekään.

Sitä se onni on, ettei hetkeen katso taakseen eikä eteen.       -Tommy Tabermann
 

Leffakerhon helmikuun avausfilminä oli James Ivoryn käsikirjoittama ja Luca Guadagninon ohjaama koskettava rakkaustarina. Se keskittyy 17-vuotiaan muusikkopojan, Elion,  ja professori-isänsä assistentiksi kesän ajaksi saapuvan amerikkalaisopiskelijan, kolmikymppisen Oliverin ystävyyden kehittymiseen rakastumiseksi. Tapahtumain maisemana on Pohjois-Italian kesä. Nuorukaisen roolissa kaunis Timothee Chalamet tekee loistavan, Oscar-ehdokkuudella noteeratun roolityön, Armie Hammer Oliverina yltää myös uransa parhaimpaan. Käsikirjoitus on tasapainoinen, ja kuvaus välittää aistillisuudessaan hienosti päähenkilöiden välillä heräävät tunnekuohut sortumatta hetkeksikään banaalisuuteen.  – Elokuvan tarina on kokonaisuutena kaunis ja herkkä, myös Italian aurinkoisen maiseman annetaan puhua. Jos olisin lukioikäisten opettaja, suosittelisin oppilailleni tätä elokuvaa ( kaikenkarvaisten pornofilmien tilalle). Ehkä tämä lisäisi myös tyttöjen ymmärrystä seksuaalisuuden moni-ilmeisyydestä.

***Vaikka esittelemäni leffat olenkin nähnyt leffakerhon näytöksissä, esittelen parhaita siksi, että monet näistä palkituista, ei kaupallisista leffoista tulevat myöhemmin jollekin televisiokanavalle.

Kirjoittajalla on toisinaan selkeän aiheen pula, toisinaan taas valinnanvaikeus. Mikä onkin, sitä voi hoitaa alkamalla kirjoittaa ja katsomalla mihin teksti alkaa ohjautua. Monta kertaa on otsikko vaihtunut, kun lauseet alkavat puhua omiaan.

Tyypillisempi tilanne on, että teksti soljuu sujuvasti lauseesta toiseen, mutta haeskelee sanottavaansa. Kirjoitettuaan puoli arkkia, kirjoittaja havaitsee, ettei ole sanonut mitään tähdellistä. Roskakorin ahnas kita odottaa.

On kirjoittajia, joiden sisäinen mielipidemylly jauhaa aamusta iltaan, usein myös yön yli. He vaikuttavat oman elämänsä sisällön tuottajilta. Samat ajatukset toistuvat, oman elämisen tavan, näkemysten ja arvomaailman paremmuuden todistelu ei pääty.

Toisaalla voi olla niin, että sisäinen giljotiini leikkaa kärjekkäimmät sanomiset. Ne eivät sovi kuvaan, joka kirjoittajalla on itsestään. Tai kirjoittajan itsetunto horjuu, hän pelkää osoittautua omituiseksi yksityisajattelijaksi, jonka tuumailu ei tavoita vastakaikua.

Kirjoittaja ottaa käyttöön kehittämänsä metodin. Se toimii niin, että kirjoitetaan yksi lause, ihan mistä aiheesta tahansa ja jatketaan ajatusta toisella lauseella, joka vähintään ohuesti liittyy edelliseen. Kolmas lause päättelee ajatuksen, toimii siis pisteenä.

Kirjoittaminen harrastuksena on ajatusten, tapahtumien ja tunnelmien sanoittamista. Julkiselle alustalle kirjoittaminen on itsekurin alaista toimintaa, joka ottaa huomioon mahdollisen satunnaisen lukijan. Kirjoittaja ei ole toimittaja, ei pyri uutisten välittäjäksi eikä kaupalliseen hyötyyn.

Kirjoittajalle on turha tulla sanomaan, mistä pitäisi kirjoittaa, mistä vaieta. Vapaa sielu on itseohjautuva, ei anna määräillä sanomisiaan. Mikä on sanoitettava, se on oikeus sanoa, miellytti satunnaista lukijaa tai ei.