RUNOT

Stina Saari   Änimling   Teos 2018

Kirjallisuuden opiskelija Stina Saari kokeilee ultramodernia runomuotoa, jossa sanat hajotetaan sekä riveillä että sivuilla ja luodaan kieltä uusiksi. Kustantajan mielestä ”Saaren ilmaisu on monipuolisuudessaan järisyttävää. Kieli särkyy, säikkyy, naksuu, jytisee ja laulaa. Sanat yrittävät keksiä itseään uudestaan – väkivalta koskee myös kieltä ja kommunikaatiota. Änimling on raaka, tärkeä, omituisella tavalla hauska ja erinomaisen tärkeä runokokoelma.” Lukija saattaa olla ihastunut, kummastunut, pöyristynyt ja ties mitä muutakin tavaillessaan sinne tänne paiskottuja irtokirjaimia, uusiosanoja ja riveihin järjestettyjä lauseita, joiden merkityssisältö, jos sitä on, jää hämäräksi.   – Tähän suuntaan osa runonkirjoittajista on menossa ja osa lukijoista seuraa, osa ei. Ojensin kirjan Toiselle ja kysyin mielipidettään. Toinen avasi kirjan umpimähkään ja hetken päästä ojensi kirjan takaisin kommentilla: ’yksi aukeama kertoo kyllä kaiken olennaisen.’

*

Satu Manninen   Camouflage   Gummerus 2018

Kuvataiteen maisteri Satu Mannisen (s. 1978) kuudes runoteos on muodoltaan perinteinen, mutta ilmaisultaan moderni, täynnä kuvaviidakon uhkeaa moniaistillista värinää.   – Tämän perusteella lukisin mieluusti aiemmatkin runokokoelmat. Tuore, ilmaisuvoimainen kieli on aina ravitsevaa runojen maailmaa rakastavalle.

Hämärässä hohtava pöytäliina, koppakuoriaisia halkeamia kulumia / pehmeän kaarevia puun syitä. Nainen sähkön rätinässä / haarukkakehrääjä pörröinen karvoitus tummat siipisuonet / otsalohko tyvitumake hallusinaatiot, hänen piirteidensä aarniometsä / sateessa kiiltävien lehtien pinta, varjot kasvoilla kuin lyijykynän jäljet, / sairauden runtelema kasvusto.

*

Heljo Mänd   Taivaan uni  suom. Anna Kyrö, kuvat Kaisa Kyrö   Atraine&Nord 2018 (2010)

Elämäntyöstä palkittu virolainen ”kirjailija kertoo kuolleiden lasten elämästä taivaankaltaisessa olotilassa.” Runot kuvaavat lasten lohduttavan surevia vanhempiaan. Runot on kuvitettu suomentajan toimesta kaunein maalauksin. Erityinen kirja lohduttanee lapsensa menettäneitä vanhempia.  – Kirja on kuin koru.

Me solmimme auringosta / seppeleen päähämme. / Kas ihmettä! Samassa pimeys / poistuu ympäriltämme. // Ehkä seppel on rajapuomi, / ylitsepääsemätön. / Sen säteet pysäyttävät / Pimeyden rynnäkön. // Se koruksi päähämme juurtuu, / siitä kasvaa aurinkopuu./ Sen ikivihanta latvus / meitä suojaamaan kaareutuu.  

*

ROMAANIT

Olli Jalonen  Taivaanpallo   Otava 2018

Viime vuoden Finlandia-palkinnon saanut romaani vahvisti jälleen Jalosen suvereeniuden sanataiteessa. Tarina kertoo Angus-pojasta, jonka vanhemmat kohtalo on heittänyt Saint-Helenan saarelle 1600-luvulla. Älykäs poika kohtaa englantilaisen tutkijamiehen ja saa tältä tehtävän. Saaren eristyneessä ja omalakisessa ilmapiirissä poika kasvaa ja jatkaa tehtäväänsä, kunnes olosuhteet käyvät niin vaikeiksi, että äiti toimittaa pojan jäniksenä Lontooseen matkalla olevaan laivaan.  – Romaani ottaa lukijan heti taikapiiriinsä ja pitää imussaan loppuun asti. Angus-poika on erityislaatuisen lahjakas, selviytyjä. Jalosen ei tarvitse kikkailla takautumilla eikä muilla tempuilla, lukijan mielenkiinto pysyy herpaantumatta ajantasaisessa, seikkailunomaisessa tarinassa loppuun asti. Lukija jää oikeastaan odottamaan tarinaan jatkoa. Tarinassa liikutaan taikauskon, kahlitsevan kristinuskon ja tieteen rajamailla tavalla, joka houkuttaa lukijankin ajatukset seikkailuihin. Lue ja ihastu!

*

Enni Vanhatapio  Absentia  Gummerus 2018

”Omaäänisen tekijän raikkaasti dialogivetoinen nykyromaani – – – villi ja traaginen aikamatka Lontoosta Suomeen, lapsuuden ja nuoruuden tuhnuisiin, lämpimiin ja sokeisiin hetkiin.” Ihmissuhteiden merkillepantavin piirre on poissaolo, kohtaamattomuus, ahdistuneisuus.  – Joo, on nykyromaani. Vierastin alkuun dialogia, jossa kieli poukkoilee englannista suomeen. Siitä tulee puolikielinen, ohipuhumisen olo, eikä sanottava pysy kasassa. Loppua kohti teksti paranee. Tekstin tekijästä on kyllä kehkeytymässä sanataituri, kunhan sanoitettavana olisi muutakin kuin loputonta ahdistusta.

*

Laura Manninen  Kaikki anteeksi  WSOY 2018

Keski-ikäisen viestintätyöläisen ja opiskelijan, Laura Mannisen esikoisromaanin aihe on ”väkevä puheenvuoro parisuhdeväkivallasta, häpeästä ja vaikenemisen kulttuurista.” Tarina alkaa, kun Laura, itsenäinen feministinainen tutustuu Mikkoon, joka on äärimmäisen hurmaava, kohtelias, herkkä ja sympaattinen mies. Suhde etenee vauhdikkaasti ja aluksi kaikki tuntuu täydelliseltä. Kunnes. Mannisen kuvaus narsistisen persoonallisuushäiriön vaikutuksesta parisuhteessa on äärimmäisen intensiivinen ja silmiä avaava.  – Suorastaan pelottavan todentuntuinen tarina vie lukijan mennessään niin, ettei lukija pysty laskemaan kirjaa kädestään. Mannisella on vahvan kirjoittajan ote, taito luoda jännite ja purkaa se hallitusti. Aihe on aina ajankohtainen ja tärkeä.

*

Merete Mazzarella  Alma – edelläkävijän tarina  suom. Raija Rintamäki  Tammi 2018

Ahkera esseekirjailijamme Mazzarella paneutuu 1870 syntyneen tutkijanaisen, v. 1900 tohtoriksi väitelleen Alma Söderhjelmin sanatoriossa vietettyjen viimeisien vuosien ajatuksiin, muistoihin ja tunnelmiin. Erityisen naisen erityinen elämäntarina ansaitsee tulla kerrotuksi tosiasioihin pohjautuen ja fiktiivisillä mietteillä täydennettynä, olihan Alma S. Suomen ensimmäinen naisprofessori aikana, jolloin naiset joutuivat anomaan vapautusta sukupuolestaan päästäkseen opiskelemaan yliopistoon ja tullakseen nimitetyiksi valtiollisiin virkoihin.  – Mielenkiintoinen naiskohtalo, mielenkiintoisesti ja taidokkaasti eläytyen kerrottuna.   

*

Maarit Verronen  Hiljaiset joet  Aviador 2018

1965 syntyneen, palkitun kirjailijan tuotanto on laaja. Uusimmassa romaanissa on erikoinen aihe, maapallon tuhoutumisen jälkeinen aika ja uuden ihmiskunnan kehityksen alku. Verronen on pyrkinyt luomaan uskottavan mahdollisuuden pelastautua katastrofista. Tulevaisuudentoivon kantajina romaanissa ovat monenlaisista elämänvaiheista selviytymisen kokemuksia saanut nainen ja viisi lasta, jotka nainen ottaa huolehtiakseen. Huolimatta tarinan dystopialuonteesta, synkkyys ja toivottomuus ei hallitse tapahtumia.  – Tällainen tarina ei ehkä ole mielilukemistoani, mutta luotin kirjailijaan enkä pettynyt. Kyllä yksi mahdollinen tulevaisuuskuva voi tällainenkin olla. Selviytymiskamppailu maailman tuhosta romaanin aiheena on haastava. Kannattaa lukea.

***

Leffaihmisinä olemme tietysti kiinnostuksella seuranneet myös Aku Louhimiehen viisiosaista tv-versiota Tuntemattomasta sotilaasta. Kaikki edelliset elokuvat aiheesta olemme nähneet moneen kertaan, kirjankin olen viimeksi lukenut 2016. Kuten tuolloin kirjasin Lukunurkkauksen kommenttiini, Linnan teos on nimenomaisesti kuvaus suomalaisesta miehestä sodassa eikä pyri autenttisten sotatapahtumien kirjaamiseen. Miten äärimmäisissä olosuhteissa rintamalla miehestä puristuu esiin hänen rohkeutensa, pelkonsa ja perimmäinen luonteensa.

Uuden sukupolven parhaat näyttelijät onnistuvat hahmojensa luomisessa hienosti, erityisesti Aku Hirviniemi, Eero Aho, Jussi Vatanen ja Johannes Holopainen. Taistelutapahtumilla ja verisillä ruumiilla ei liikaa mässäillä, Louhimies antaa tilaa myös hiljaiselle tapahtumattomuudelle ja sotaväsymykselle. Kannaksen ’taipumaton’, Antti Rokka, nousee Louhimiehenkin versiossa (Ahon ansiosta) suomalaisen oikeudenmukaisuuden ja sisun perikuvaksi. Naisten rooli jää yllättävän vähäiseksi, onneksi myös aito ja lämmin karjalaisperhe (Paula Vesala Rokan vaimona, ja lapset) on mukana.

Viimeinen jakso kerää sodan surkean lopun sirpaleet yhteen. Kuolema, taisteluväsymys ja sotapsykoosi saavat kasvot, kuten todellinen tavallisen miehen sankaruuskin. Upseerien vieraantuminen rintaman todellisuudesta nousee lopussa vahvasti esiin. Riipaiseva on välähdys Koskelan Elinasta, joka menetti kaikki kolme poikaansa sodalle sekä Rokan Antin paluu perheensä luo, kun Karjalan koti oli menetetty.  – Louhimiehen viisiosaiseksi sarjaksi tehty tulkinta antaa hienosti oikeutta hyville näyttelijäsuorituksille ja tuo rintaman tapahtumat katsojan iholle. Kostein silmin katsottavaa.

Oli sovittu, että tulemme yhdessä puolen päivän tietämissä tädin luo, ja meillä olisi asiaa. Suureksi yllätykseksemme täti oli puuhaamassa kahvia, oli jo käynyt lähikaupasta tuoreet viineritkin. Aloitimme siis kahvijutteluilla.

Varsinainen asiamme oli hoitotahdon kirjaaminen. Puhuttiin, että siitä olisi apua siinä tilanteessa, jos tarvittaisiin lääkäriä tai sairaalaa hoitoasioissa.  Kävimme Muistiliiton sivuilta tulostetun hoitotahtonivaskan läpi ja rastitimme oikealta ja hyvältä tuntuvat vaihtoehdot. Muutama sanallinen toivekin kirjattiin. Paperit jäivät tädille, että hän voi palata niihin omassa rauhassaan, tehdä tarvittaessa muutoksiakin ennen myöhempää allekirjoitusta.

Samassa yhteydessä kysyimme ne muutamat kuolemaan liittyvät kysymykset, jotka jokaisen on syytä selvittää lähiomaisten tueksi hyvissä ajoin. Mihin toivoo tulevansa haudatuksi, ketä toivoo siunaamaan ja ketä haluaa saattamaan. Täti totesi oma-aloitteisesti, että hänelle on sama haudataanko hänet arkussa vai uurnassa.

Yllätyimme, miten asiallisesti täti kävi kanssamme kaiken läpi, miten selkeät hänen tahdonilmaisunsa olivat. Ja sekin tavallaan yllätti, miten paljon kaikki tämä huojensi meitä lähiomaisina. Nyt tiedämme, miten täti haluaa viimeiset aikansa elää, miten kuolla. Niin tapahtukoon. 

Meillä oli tilaisuus hyvän mielen kierrätykseen eilen illalla. Kuopus halusi viedä rakkaansa viiden ruokalajin illalliselle tiettyyn ruokapaikkaan ja lupasimme tulla Pikkufriidun seuraksi siksi aikaa. Vaaksaa vaille neljän kuukauden ikäinen on jo kehittänyt päiviinsä oman rytmin, mutta koska tässä vaiheessa symbioosi äidin ja vauvan välillä on vielä vahva, äidin päivittäisen ohjelman muutokset heijastuvat vauvan olemisessa herkästi. Eikä vain vauvan.

Aamupäiväunet olivat jääneet lyhyiksi, Pikkufriidu oli sitä mieltä, että jotain on tekeillä. Hän otti illansuussa kuitenkin Mummelin ja Vaarin vastaan aurinkohymyllään kuten ennenkin. Saimme hyvät ohjeet ja äidin tarjoaman maitoaterian korvaava pullo oli valmiina. Isä tuli työstä, vaihtoi paidan, ja pari lähti hissun kissun. Pikkufriidu jäi hyväntuulisena juttelemaan omalla kielellään ja meillä oli oikein rattoisaa.

Silmien hieronta on varma merkki, että väsy alkaa yllättää. Pakkasimme vauvan lämpimästi koppaansa ja kopan parvekkeelle hälyttimineen. Hetken heijausta, ja unipolku löytyi samantien. Veikkailimme, miten kauan äiti malttaa aterioida ennen kuin puhelin pirahtaa. Osuin aika oikeaan arveluissani, reilun parin tunnin päästä kilahti viesti: miten menee? – Kaikki hyvin, vauva nukkuu. Herättyään vauva särpi puolet pulloannoksestaan. Sitten taas höpöteltiin ja lauleskeltiin.

Vaipanvaihto vielä meni tyytyväisenä, mutta yöpuvun pukeminen herätti Pikkufriidussa levottomuutta, – äi, äi, hän kommentoi ja Mummelin yritys laulaa nukkumattilaulua päätyi protestiin, ei kuulostanut samalta kuin äidin laulama, arvatenkin. Onneksi Vaari sai soiton, että ollaan asemalla ja kohta kotona. Viimeinen vartti meni itkuitta sillä systeemillä, että Mummeli hyräili ja käveli huoneissa vauva sylissä ja Vaari perässä soittorasiaa soitellen. Kun illastajat kuoriutuivat ulkovaatteistaan ja vauva pääsi äidin syliin, oli jo kyyneleet äidinkin silmissä. – Ensimmäinen koko illan eroikävä on koettu.

Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan,
nähdähän kesästä unta.     (Eino Leino)

Kysypä tutulta tai tuntemattomalta mikä on hänen lempivuodenaikansa. Aika monesta suusta tulee heti: kevät tai kesä. Syysfaneja on vähemmän, kuuluinpa niihin itsekin pitkän aikaa. Mitä onkaan tapahtunut, kun nykyään vain toteaa, että paras vuodenaika on aina se, mikä on meneillään?

Ainakin se on tapahtunut, että kokemusta on karttunut. Tietää, että keväässäkin on rumat hetkensä, kun talvi väistyy, mutta vielä ei näy lehtiä, kukkia tai tunnu lämmin kevättuuli. Tietää, että kesä voi olla helvetillisen kuuma tai kertakaikkiaan sateinen ja kylmä. On nähnyt pilvimattojen peittämiä syksyjä, joissa pimeys koettelee ihmisen elämäniloa. On sinnitellyt läpi monen monta talvea, joita ei oikeastaan ollutkaan, ei muuta kuin kylmää, märkää ja pimeää.

Ja sitten on tässä tämä oikea talvi – ihana puhtaan lumen paljous – myös etelässä asuville. Tulee raikkaita, häikäisevän kirkkaita pakkaspäiviä, jotka suorastaan tempaavat ihmisen ladulle ja laskettelemaan. Tällaisina päivinä kevättä ei haikailla, kesää ei jännitetä eikä syyspimeän ajatukset vielä ahdista. On kylmää, raikasta ja lumen valo täyttää ihmisen sielun ja koko maailman.

Ihmettelen, miksi osa ihmisistä on kaiken aikaa raivoissaan. Liikenneraivoa näkee harva se kerta, kun on moottoritien päällä matkalla jonnekin. Jos ajat tasaista vauhtia suunnilleen rajoitusten mukaan ja eteesi alkaa muodostua turvallinen ajoväli, silmänräpäyksessä siihen kaasuttaa joku ja läväyttää tietysti jarruvalot silmillesi. Kaista rynkkyyntyy, ja kaikkien meno hidastuu. Poukkoilijankaan meno ei edisty kovin kummoisesti.

Taannoin haimme pojantytärtä koulun ip-kerhosta. Muuan isä istui autossa koulun pihalla, mutta nousi siitä puhkumaan, miten hänen kulkuaan olivat viivyttäneet kehätiellä ’neljää kymppiä’ ajaneet ’taukit’ – oli näet pyry. Kun asia ei liittynyt meihin mitenkään, totesin vain viileästi: voi sentään. Mies tuskin tajusi mitä itse asiassa voivottelin, niin tohkeissaan oli vieläkin.

Nyt on uutisoitu pääkaupunkiseudun ulkoilualueilla esiintyvästä laturaivosta. Ilmeisesti on kysymys samasta asiasta kuin liikenteessä. Aina on joku hidas tien tukkeena, kun himohiihtäjä etenee kuntolatua ’pois alta risut ja männynkävyt’ -mentaliteetilla.

Keskisormi pystyssä ja naama raivonpunaisena kulkeva kertoo näin olevansa omasta mielestään muita tärkeämpi. Raivon osoittaminen toimii lauhdukkeena asianomaiselle itselleen, kunnes kohdalle osuu toinen samanlainen kukkulan kuningas. Sitten tuleekin jo pahaa jälkeä.

Aikuinen mänty on kaunis puu. Runsaasti tummaa vihreää ja punertavaa ruskeaa, suoraselkäinen ja vahvaoksainen. Ja nyt juuri huurteen ja lumen hunnuttama.

Lapsuuskotini päädyssä kasvoi vanha, vahvarunkoinen ja ryhmyoksainen mänty, jota siellä sanottiin petäjäksi. Puu kopsautti joskus tuulisella säällä oksallaan yläkerran huoneeni ikkunaan. Se hallitsi talvella näkymää istuessani ikkunan ääressä kirjoittelemassa. Vasta keväällä koivikon heleän vihreä tausta voitti maisemassani pääosan.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt milloin männystä tulee petäjä. Ehkä se on senkaltainen arvoitus kuin ikääntyvän muuttuminen vanhaksi.

Tänään leidiporukkamme suunnisti ottamaan haltuun omat fiilikset ja kokemukset mediassa paljon esillä olleesta stadin uusimmasta tapaamisfoorumista. Asemalta päin tullessa talo on aivan eri näköinen kuin kansalaistorilta. Puuarkkitehtuuri, talon eläväiset kulmat, portaikot ja tasot loivat heti lämpimän vastaanoton fiiliksen. Jännittävällä pointillisella pinnoitteella käsitellyt valtavat ikkunat, joista auringon valo siroaa hurmaavasti vaaleille sisäpinnoille, antoivat myös erilaisiin ympäristönäkymiin oman mielenkiintoisen mausteensa.

Talon kolmessa kerroksessa oli kussakin ihan oma ilme ja tunnelma. Mielenkiintoisinta oli toisen kerroksen työtiloissa, joissa oli mm. opiskelijoita tutustumassa mm. 3D-tulostimiin, joiden käyttöä esiteltiin. Oli myös muita erilaisia masiinoita, joiden käyttöön tarvitaan opastajaa.  Joku istui ompelemassa, kymmenet ihmiset työskentelivät internetpäätteillä ja pienissä lasistudioissa istui rauhallista opiskelu- ja työtilaa tarvitsevia.

Kolmas kerros oli kuin viihtyisä keidas. Keskustakirjaston hyllyissä oli todella runsaasti mielenkiintoista kirjallisuutta, mm. upeita luonto- ja arkkitehtuurikuvateoksia, joita ei pikkukaupunkimme kirjastossa näe. Valtava tila on jaettu erilaisiin alueisiin kahviloineen, lukuryhmineen ja kävelyalueineen. Lastentori on ilmeisen kotoisa paikka, jossa äidit ja isät pikkuisineen näkyivät viihtyvän. Vauvoja imetettiin, pienten kanssa luettiin kuvakirjoja.  Keskeltä laskeutui upea musta kierreportaikko, seinille kirjattuna keille kaikille paikka on ajateltu. Niitä lukiessa erilaiset, tavalliset, poikkeavat ja samanlaiset voivat tuntea olevansa tervetulleita. Hieno ajatus, jota kannattaa mietiskellä enemmänkin.

On vain niin tosi, että naisohjaaja tekee elokuvasta erilaisen kuin mies. Brittiohjaaja Sally Potter käsikirjoitti mustan satiirin kutsuista, joiden neljä pariskuntaa paljastuvat omituisin tavoin toisiinsa sidoksissa oleviksi. Mustavalkoinen kuvaus ja lyhyeksi leikattu (1t 10min) tarina vuodelta 2017 paljastaa ihmisistään sekä herkät että kyyniset puolet. Upeat näyttelijät tekevät rooleissaan loistavat tulkinnat. Alku ja loppu ovat erityisen hienot. Vaikka kamarielokuva (dialogiin perustuva, rajatussa tilassa tapahtuva) ei ole lempilajiani, Potter kykenee pitämään keskiluokan brittikarikatyyrihahmoillaan katsojan mielenkiinnon kutakuinkin hereillä, onnistuu jopa lopussa yllättämään. 

Keravan keskustan kupeessa on lastenpuisto, jota suojelee vanha jättikuusi. Kuusen iäksi on arveltu noin 200 vuotta, tarkkaa tietoa ei taida kellään olla. Me muutimme kaupunkiin neljäkymmentä vuotta sitten Helsingistä. Huomasin heti kohta tuon uljaan puun, joka on viereisiä 8-kerroksisia taloja huomattavasti korkeampi.  Kuusi on tiheäoksainen ja sopusuhtaiseksi kasvanut avaralla paikallaan. Runko on jykevä ja juuristo vahva. Onnekseen kuusi on korkeiden kerrostalojen ympäröimä, niin myrskytuulet eivät pääse pahasti uhkaamaan.

”Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut…”