Istuimme pitkästä aikaa viettämään hämärän hyssyä barokkimusiikkia kuunnellen. Pyhäinpäivän tienoo on mitä otollisinta aikaa asettua aloilleen, sytytellä kynttilöitä edesmenneen sukupolven kuvien äärelle ja katsella liekkien liikahtelua huoneisiin laskeutuvassa syvenevässä hämärässä. Beethoovenin sinfonioiden raskas pauhu hiljaisiin valoviiruihin haipuvine välijaksoineen jos mikä sopii tähän vuodenaikaan, missä kotikadun koivut ovat luovuttaneet viimeiset lehtensä puuskaisten tuulien matkaan, ja oksien karu paljaus kertoo, mitä vuodenaikaa me pohjoisen ihmiset elämme.

Vähän ennen pimeää tulen ajatelleeksi, miten juuri tänä syksynä olen toistuvasti nähnyt unia, joissa elämäni eri vaiheisiin liittyneet, nyt jo tuonpuoleiseen siirtyneet ihmiset häilähtelevät hiljaisina, mutta tunnistettavina taustahahmoina. Eivät he puhu, eivät osoita tunteita, mutta mitä unissa tapahtuukin, ovat siinä ikään kuin todistajina. Vaikka unissa itsellä olisi vaikea tilanne, jota en osaisi ratkaista, he eivät puutu tapahtumiin, mutta heidän läsnäolonsa luo turvaa. – Tajuan, että musiikki toimii samalla tavoin. Se ikään kuin osallistuu kuulijan meneillään oleviin alitajuisiin prosesseihin, keventää raskautta, rikastaa hiljaisuutta, valostaa pimeää, luo turvassa olon kokemuksen.

Helmi Kekkonen   Vieraat   Siltala 2016

Uudelleen luettuna voimakkain elämys on kirjailijan tapa kertoa kunkin alussa mainitun näkökulmasta ja elämäntilanteesta erikseen. Tarina on myös eräänlainen vierauden dokumentti ihmissuhteissa.

*

Hanna Brotherus   Henkeni edestä   WSOY 2022

Brotherus on 1968 syntynyt kirjailija ja tanssitaiteen ammattilainen. Esikoisteos Ainoa kotini (WSOY 2021) herätti huomiota ja siitä tuli menestys. Henkeni edestä on rehellinen tilinteko keski-ikäisen naisen suhteesta itseensä ja menneisyyteensä vanhenemisen vuosina.  – Kirjailijan tyyli on jutustelevaa, runsasta ajatusvirtaa, jota elävöittää yksityiskohtien havainnointi. Oman tarinan tarkastelu ja sen kehityskulkujen tulkinta on tekstin ydintä. Äitiys ja erityisesti äitien jatkumo suvussa ja suhde tyttäreen on keskeinen teema. Antoisa romaani!

*

Kaija Lehmuskallio   Nokkosmadonna   Kvaliti 2017

Kaija Lehmuskallio, ”Hattulan runoilevaksi dosentiksikin” nimetty kasvatustieteen tohtori (1932-2022) kirjoitti kirjan erään kartanon elämänpiiriin kuuluvista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan haastattelumuistelmien pohjalta.  – Näiden ihmisten tarinat herättivät minussa lukijana tunteen: tiedän, mistä hän puhuu, tunnen nuo laulut, tuon musiikin, nuo lapsen kokemukset maailmasta tuntuvat tutuilta. Kerrottu tapa elää kyläyhteisössä kutsui mieleen kaukaisia lapsuusmuistoja, vaikka en aateliskartanon elämänpiirissä ole kasvanutkaan. Elävästi kerrottua mennyttä elämää.   

*

Harry Salmenniemi   Varjotajunta   Siltala 2023

Kirjailija on syntynyt 1983 Jyväskylässä. Hän on julkaissut kuusi runoteosta, useita novellikokoelmia ja muuta kokeellista proosaa. En osaisi määritellä tätä uusinta teosta, ei ole osannut kustantajakaan. Runoa Varjotajunta ei ole eikä oikein romaanikaan. Olisiko tajunnanvirtaproosaa lähinnä.  – Olen joskus aika päiviä sitten tutustunut Salmenkiven runouteen ja nimi kyllä jäi mieleen. Lukukokemus oli sikäli erikoinen, että sivulla 153 eräänä aamuna varhain sain kirkkaan oivalluksen, mistä tässä on kysymys. Siihen asti tuntui kuin haahuilisi kirjailijan mukana päämäärättömän, pitkäpiimäisen odotuksen ja salamoivan kauhun välisessä epämääräisessä hämärässä. Kunnioituksesta muinaista runokokemusta kohtaan en onneksi jättänyt kirjaa kesken sivulla 100, kuten olen pitänyt tapana silloin, jos mikään ajatus ei nappaa. Lause, josta sain kopin: ”…kirjoittaminen on oravan seuraamista myrskyssä, kun se on aivan liian korkeassa puussa ja aidossa vaarassa…” – Näköjään kannattaa lukea vähintään 150 sivua, vaikka ei heti ymmärtäisi mitä kirjailija yrittää sanoa. 

*

Sari Elfving   Saattaja   TEOS 2023

Sari Elfving on 1974 Hämeenlinnassa syntynyt ja Helsingissä asuva kirjailija. Esikoisteos Taivaat jotka ansaitsemme ilmestyi 2019. Saattaja sijoittuu sotavuosiin ja kertoo omaa tietään etsivän, biologiaa opiskelevan nuoren naisen tarinan.   – Saattaja on hämmentävä sota-ajan kuvaus, joka valottaa nuoren naisen seksuaalista kasvua poikkeusoloissa ja ajautumista eräänlaiseksi kuolevien vierellä kulkijaksi. Romaani on otteeltaan nykykirjallisuutta, jossa on kiinnostavia ristiriitaisia elementtejä.   

*

Saila Susiluoto   Kehrä   Otava 2023

– Tämän ihanan laatuisan kirjan olen edellisen kerran lukenut jo helmikuussa (Lukunurkkaus: Kehrä) ja nyt otin sen uudelleen käsiini. Runoilijan päiväkirjamainen proosateksti kuljettaa lukijaa tyylillä, jota lukisin pitemmältäkin ajalta kuin muutamalta viikolta. Niin sujuvaa, niin maalauksellista, värikästä, tunnevoimaista, pienten tapahtumien ja havaintojen täplittämää tekstiä, sielua ravitsevaa tavalla, jolla vain laaturunoilija sen osaa. Sopii syksyiseen tunnelmaan erityisen hyvin. Monien runoilijoiden tavoin Susiluoto pohtii runouden ja laajemmin koko kirjallisuuden tulevaisuutta ajassa, jossa lukutaito rapistuu ja kirjallisuus digitalisoituu. Mitä muuta se herättää kuin turhautumista ja surua heissä, joiden elämän ehdot ovat luovassa työssä?

***

Peruutti sitten paikallisten ilmojen haltija talven tulon, pyyhkäisi parin päivän lumiharson maasta ja loihti auringon liekit hehkumaan puiden ja pensaiden jäljellä olevissa syysväreissä. Nollilla ja miinuksilla mennään, joten katumapäällekin ehtii haltija tulla.

Marraskuun matalat viikot ovat tulollaan ja ilahtumisen aiheet ovat nyt hakusessa. Kesän haikailu ei enää eikä vielä kannata, jospa normaaliin vuorokausirytmiin palaaminen toisi iloa. Ainakin kellon mukaan heräilevä ilahtuu aamun valoisuudesta. Joillekin nämä kevään ja syksyn eestaas-muutokset aiheuttavat viikkokausien sopeutumisryppyjä.

En aio edelleenkään meluta siitä, onko kellojen säätämisessä mieltä. Jos se aktiivisinta kansanosaa helpottaa tai tuottavuutta parantaa, siitä vain. Seniorisukupolven elämään vuodenajat muutenkin vaikuttavat eri lailla kuin nuorempien. Unet ovat herkässä milloin mistäkin syystä. Jos ei ole työhuolia, voi olla muita. Jos ei oman vanhuuden tila ahdista, ainakin kasvavien ja syntyvien sukupolvien elämän ehdoista kannetaan murhetta. Jos maailman vallanpitäjien toimet uhkaavat nitistää toivon paremmasta tai omien päättäjien toimet pettävät luottamuksen, aina on mahdollisuus turvata ilmojen haltijaakin väkevämpään Taivaalliseen Voimaan.

…kun ihan uutisiin pääsi joku viisas kertomaan kaikelle kansalle, että ilmastonmuutos aiheuttaa masennusta ja unettomuutta. Mehän ei siis näillä pohjoisilla vyöhykkeillä ole kuultukaan ilmastonmuutoksesta. Ei tiedetty sitäkään, että jokatalvinen kaamosaikakin masentaa, kun aurinkoa ei näy kuukausimääriin.  Ihan luultiin, että suomalaisten onneton geeniperimä on kansallisen ainaismelankolian ja liika kännyköinti huonounisuuden syy. No nyt tiedetään, että ei ole.

Kuka vielä kertoisi sen, mistä erottaa, mikä masennus on normaalia syyspuolen vuodenkiertoa sateineen, lyhenevine ja pilvihämärän täyttämine päivineen ja mikä taas ilmastonmuutoksesta johtuvaa. Kerrottiinko myös miten ilmastonmuutosmasennusta hoidetaan, se kun ei taida mennä ohi viimeistään vappuna tai juhannuksena?

Pissismummon resepti ensiavuksi: Kumisaappaat ja sateensuoja kauppareissulle – ja kotiin tultua kaikvaloppääll, mukillinen kuumaa totia ja villasukat jalkaan. Kyllä se siitä. (Ja uutisten aikaan toosa kii.)

Eilen olimme yhdessä Toisen sukuperheen sitkeimmän lotan satavuotissynttäreillä hoivakodissa. Kun tulimme paikalle Täti huiski tukastaan papiljotteja purkavan hoitajan käsiä kauemmaksi. Rullat saatiin pois, mutta lumivalkeita kiharoita ei saatu sovinnolla kammatuksi auki. Kiharat kiharoina, Täti vissiin tuumi.

Hoivakodin porukka oli aterialla ja Täti liittyi joukkoon. Toisen serkkumies tuli paikalle kauempaa ja löysi perille sillä välin. Saivat serkukset vaihtaa päällimmäiset kuulumisensa pitkästä aikaa. Hoitajat kattoivat meille neljälle oman kahvipöydän. Kaksi komeaa kinuski-kermakakkua oli tehty ja kun Täti ja me vieraat olimme osamme saaneet, jaettiin kakut kaikille tasan kahvin kera. Hoitajat lauloivat porukalla Tädille onnittelulaulun, johon yhdyimme mekin. Luin kaikki neljä korttia Tädille. Yksi niistä oli tullut postissa meidän kautta, toisen haimme tullessa Tädin kotiovien välistä – se oli Espoon Sotaveteraanien yhdistykseltä.

Reilu tunti siinä vierähti jutellessa. Täti nukahti istualleen toviksi kahvin ja kakun nautittuaan. Meidät hän on tunnistanut sukulaisikseen, mutta otti veljenpoikansa myös halaten vastaan, kun olin hänet esitellyt. (Minä olen Tädille äänitorvena, miesten matalista äänistä hän ei saa selvää.) Kiittelimme hoitajia Tädin puolesta. Tädin huoneen lipastolle jäivät muistoksi kortit, orkidea ruukussaan ja elämäniloinen kukkakimppu maljakossa sekä hoitajien tuomat pehmolelut.

Heippa lähimmäiset! P.Mummo on omakohtaisesta hyvinvoinnistaan kiinnostuneena kansalaisena tänään perustanut uuden Hyvinvointialueen, jonka piiriin kuuluu hänen itsensä lisäksi P.Kaveri, joka asuu samassa osoitteessa. IHHVA:n postiosoite ja kotipaikka on salainen syystä, että Mummon terveydentila ja sen itsehoito on tästedes omalla vastuulla eikä rasita Yhteiskunnan uppoamaisillaan olevan velkalaivan syväkyntöisiä resursseja, mikäli Mummosta riippuu. Hän itse ilmoittaa täten, että syvästi pettyneenä Yhteiskunnan tarjoamiin niin kutsuttuihin hyvinvointialuepalveluihin on hän päättänyt irtisanoutua kaikista jonoista, joihin hänet on pantu odottamaan ns. hoidon toimeenpanoa jossain tuntemattomassa tulevaisuudessa. Sisuuntunut P.Mummo päättää tykönäns olla enää häiritsemättä Yhteiskunnan hyvinvointialueen hyvinvoivia lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa, veroviranomaisia ja poliittisia päätöksentekijöitä henkilökohtaisilla murheillaan. On hän myös päättänyt olla syyllistymättä ja uhriutumatta Yhteiskunnan velkalaivan uppoamisesta, vaikka syytä kovasti eritoten mummoikäisten kansalaisten kontolle on tarjottukin. Voikaa hyvin kaikki, jotka vielä voitte hyvin! So long!

Muinoinen työtoverini sattui kerran kuulemaan, kun kerroin toiselle lukemisen lisäksi harrastaneeni päiväkirjan kirjoittelua 12-vuotiaasta asti. Hän loihe lausumaan hämmästyneenä: mitä ihmettä varten? En muista, vastasinko, mutta rekisteröin kyllä piiloivan. Toisinaan kysymys on noussut itsellekin mieleen ikävuosien pinon karttuessa kilpaa päiväkirjojen pinojen kanssa. Miksi yhä kirjoitan?

Miksi ihminen harrastaa? Ehkä en ole ainoa, jolle on käynyt niin, että luontainen helppous sanoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan, taipumus pohtia tapahtumien syitä, seurauksia ja merkitystä muistiinpanoin, johtaa elämänmittaiseen kirjoitusharrastukseen. Jonkun se voi ohjata kirjailijan uralle, jos Pegasos ja mielikuvitus laukkaavat, ja kunnianhimoa tai näkymisen halua riittää. Minulla niitä ei ole ollut, niinpä päiväkirjapohdintojen pino kasvaa ja kirjoitusapparaatin pilvimuisti täyttyy erimuotoisista teksteistä. Eläkevuosien lähestyessä medianomiksi opiskellut Kuopukseni kysäisi kerran: Äiti, oletko ajatellut, että voisit kirjoittaa blogia? En ollut edes tietoinen silloin blogeista. Vuodesta 2005 Kolmas Huone on sitten ollut täällä ’näkyvillä’, kenen tahansa luettavissa. Esikoinen huomautti kerran painokkaasti, että päiväkirjoja ei saa hävittää. Niissä on sirpaleita poikien ja lastenlastemme lapsuudesta.  

Kirjoittamiseni perusmotiiviksi olen tunnistanut itselläni toimivan tavan työstää näkyväksi ajatuksia ja pohdintoja elämästä oppimismielessä. Vuosikymmenten saaton ollessa nyt jo pitkällä, on palkitsevaa alkaa nähdä oman elämän eri vaiheista ja sykleistä hahmottuva kokonaisuus. Myös arjen tunneristiriidat tulevat näkyviksi, kerääntynyttä kuormaa voi purkaa ja avartaa niin oman sielun ja mielen tilaa. Kirjoittaminen on syvään hengitystä.  

Miten ilahduinkaan aamuvarhaisella, löytäessäni sanomalehden painotuoreena postilaatikosta! Haa, pääsen mukaan maailman tapahtumien pyörteeseen ja viisaiden pohdintoihin niiden merkityksestä maailman ihmisten arkeen. Eläkemuorin yksioikoisen, mutta värikkään elämän kohokohtiahan ovat aamukahvin ohella ehken radion aamuhartaus, päivän lehti, kirkontornikellon kahdentoista lyönnit, päivän mietelause kera lautasellisen eilisen ruuan tähteitä ja sitten ihanan pitkä hiljaisuus ennen iltateekupposta ja Ylen ykkösen lempeä-äänisen Petteri Löppösen ilmaantumista uutisruutuun.

Joo. Mutta. Se lehti, tänään. Jengirikollisuus suistamassa Ruotsin täydelliseen kaaokseen. Venäläiset ostattelemassa sadan huoneen vanhainkotirakennusta ’kesämökiksi’ puolustusvoimien alueen naapurista. Ulkoministeriö ’aikoo keskustella’ Suomeen asettuneesta murhamiehestä Irakin kanssa. Ruotsin kuolemanpartiojengi on jo täällä huumekaupoilla. Soteuudistuksen tärkein tavoite ’uhkaa romuttua’. Venäläishakkerit Kyberturvallisuuskeskuksen, Liikenne- ja viestintäviraston, Ely-keskuksen ja Väyläviraston kimpussa. Lapsiperhe pelastui tulipalosta lehdenjakajan ansiosta. 15-vuotiaat uhkailevat kouluaan netissä. Reserviläiset Nato-tehtäviin. Metalliputkella sivullisia hakannut sai kuin saikin tuomion. Päiväkodeista puuttuu 400 opettajaa. Huonokuntoisten vuokratalojen hurjat vuokrankorotukset. Ja niin edelleen.

Höperö aamuvarhaisella ilahtuu, hankkii päiväänsä ahdistusta ja murhetta vain avaamalla hesarinsa. Olisiko uutispaaston paikka?

Koululaisillemme lienee kerrottu, vähän opettajan katsomuksista riippuen, Mikkelinpäivän historiaa. Että kysymys ei ole Mikkeli-nimisestä kaupungista eteläisessä Savossa, vaikka sekin liittyy tavallaan alkuperäiseen merkitykseen enkeli Mikaelin kansankielisenä muunnoksena. Lasten ja vanhusten läsnäoloa elämässämme tänään korostamme, mm. valtakunnallisen vanhusten viikon juhlin. Kirkoissa puhutaan tänään myös enkeleistä taivaallisen läsnäolona maallisen elämän keskuudessa. Liput liehuvat nykyään myös poliitikko Miina Sillanpään kunniaksi, hän oli Suomen pitkäaikaisin naiskansanedustaja (ennen Sirkka-Liisa Anttilaa, joka varmaan viimeistään kuoltuaan liitetään tähän merkitysnimien rimpsuun).

En tiedä miksi, mutta minusta tämä päivien kuormittaminen erilaisilla merkityksillä alkaa olla jo melkein koomista. Siis ymmärrän kyllä mikä merkitys asioilla faktisesti on, mutta tavallaan monet asiat samalle päivälle lastattuna syövät toistensa merkitystä, joka sekin on eri ihmisillä omista historioista käsin jo lähtökohtaisesti vähän erilainen.

Lienee myös luvallista juhlistaa Mikkelinpäivääkin valitsemalla jokin itselle läheinen merkitys. Ajattelen tänään erityisesti lapsenlapsiamme (joista yksi täyttää huomenna viisi vuotta), parin viikon päästä hoivakodissa sata vuotta täyttävää Tätiämme. Ehkä sytytän tuohuksen enkeli Mikaelin ikonin eteen, vaikka en häntä henkilökohtaisesti ole tavannutkaan.

Runot

Eino Leino   Vuodenaikarunot   koonnut Esko Piippo   2020

Kainuun Eino Leino – seuran, Elias Lönnroth – seuran ja Paltamon kunnan perustama säätiö ylläpitää Eino Leino – taloa Kajaanin Paltaniemellä sekä tukee em. kirjailijoihin liittyvää tutkimusta ja julkaisusarjaa. Esko Piippo on tehnyt Leinoon liittyvää kulttuurityötä usein julkaisuin. Vuodenaikarunoissa on runsaasti mm. lehdissä julkaistuja erillisiä runoja.  – Tartuin tähän kirjaan mielenkiinnosta, vaikka runohyllyssäni on melko kattava kokoelma Leinoa ennestään, kunnioituksesta runoilijaa kohtaan, joka herätti rakkauteni runoihin hyvin nuorena. Leinohan on nimenomaan lukemattomien laulutekstien runoilija, mikä kertoo hänen runoilijalaadustaan: hänen runonsa helkkyvät ja soivat.

”Astelin metsässä syksyisessä, / pikkulintuja kuulin, / jotka jo ammoin vaienneiksi / viimahan, viluhun luulin. // Mitä ne miettivät pienet linnut / metsässä syksyisessä, / kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä / ja kuuset on kyynelessä? // Sitä ne miettivät pienet linnut: / ”Pois meni kevät ja kesä, / menee syksy ja mennee talvi, / tullee päivä ja pesä.” // Ja sitä ne laulavat pienet linnut: / ”Syksy kun rinnan riittää, / jää elon pieniä iloja paljon, / joista voi Luojaa kiittää”. // Vielä ne virkkavat pienet linnut: / ”Kellä on sydämen suru, / hänelle laulun on lahja kallis / kuin joka onnen muru”.

 *

Tiina Lehikoinen   Multa   Poesia 2016

Fil.maist. Tiina Lehikoinen (s. 1982) on kirjailija ja kuvataiteilija, joka on julkaissut aforismeja, novelleja ja kuusi runokokoelmaa.  – Multa on hieno kokoelma runoja kuolemasta ja elämästä, pysäyttäviä välähdyksiä, värejä, mustaa.

”Kuolema kulkee kengät kainalossa, / koit heräävät ullakolla / ja alkavat valmistua lähtöön. / Tuntosarvet ahmivat pimeää, / pölyä, hämärää seittiä, / nälän merkitsemiä reittejä. / Lyhdyissä himmeät silmät, / värisevät, moukkuiset kirjaimet / tippuvat oksilta, lumeen sammutetut / sanat, miten ne pyrkivätkään / nyt meiltä pois.”

*

Risto Ahti   Ensimmäinen rakkaus   WSOY 2018

Risto Ahti on mittavan ja persoonallisen tuotantonsa sekä pitkäaikaisen kirjoittajien ohjaajan työnsä ansiosta tunnettu. Ensimmäinen rakkaus on hänen 39. teoksensa.  –  Tuntuu siltä, että on vaikea määritellä Ahdin runouden laatua. Siihen tarvittaisiin tutkijan otteella koko tuotannon läpi käyminen. Ainakin tässä teoksessa on arkista ajatuksenjuoksua ja terävästi nähtyjä kuvia todellisuudesta, mutta myös filosofista tai leikittelevää tekstivirtaa.

”Seisoin ja näin mikä ihminen on: // Ilo on iloittava, oli se kenen tahansa, / suru on kannettava, oli se kenen tahansa. // Työ on tehtävä, intohimo on tunnistettava, / oli se kenen tahansa, millainen tahansa… // Totuus, vapaus ja kauneus / eivät ole sinun vaan jokaisen. // Niin ylpeä on oltava, että itsestä tulee yksi kaikista / ja yksi kenestä tahansa. ”                                                                      

*

Novelleja

Alice Munro   Julkisia salaisuuksia   suom. Kristiina Rikman   Tammi 2011 (1994) 2.p.

Kanadalainen 1931 syntynyt Alice Munro mainitaan arvostetuimpana pohjoisamerikkalaisena kirjailijana, jonka koko tuotanto on myös suomennettu. Hän on runsaasti palkittu ja sai mm. v. 2009 elämäntyöstään Man Booker International – palkinnon. Novellikokoelma on mainio tapa tutustua hänen verrattomaan tyyliinsä ja taitoonsa kertoa oivaltavia tarinoita, jotka panevat lukijassa jotain liikkeelle.   – Olin innoissani päästyäni viimein Munron novellien äärelle. Aiemmin olen lukenut pari hänen romaaniaan ja niiden sulattelu kyllä oli alkuun työlästä. Novellitaide on luku sinänsä, mutta usein hedelmällistä kirjailijan ajatusmaailmaan tutustumisen kannalta. Nautin näistä omalaatuisista merten takaista elämänmuotoa hahmottavista tarinoista, jotka alkavat kuin hyppäisi liikkuvaan junaan ja päättyvät pudottamalla lukijan lempeästi oudolle pysäkille. 

*

Proosaa

Elisabeth Strout   Lucy meren rannalla   Tammi 2023 (2022)

Suosikkikirjailijani viimeisin suomennettu teos jatkaa kirjailija Lucy Bartonin tarinaa. Tarina ajoittuu koronaviruspandemian alkuun ja antaa kuvaa, miten pandemia vaikutti ja hoidettiin Yhdysvalloissa ja myös miten valveutuneita ihmiset siellä olivat poikkeusolojen määräysten suhteen. Myös tarinan päähenkilö heräsi varsin hitaasti tajuamaan mistä oikeastaan on kysymys.  – Lucyn tarina tuntui etenevän tahmeasti opuksen puoliväliin, kunnes alkaa tapahtua. Loppuosa on tuttua herkullista Stroutia, kun päähenkilöiden mielenliikkeiden aaltoilu ja perhesuhteiden muuttuvat kuviot tuovat esiin syvällisiä oivalluksia elämästä.

*

Raili Pelttari   Ainon ja Reijon vuosikymmenet   BoD 2022

Omakustanteena julkaistu tyttären kirjoittama ’rehellisyyttä tavoitteleva kertomus’ vanhempiensa 63:n yhteisen vuoden elämänpolusta. Sotavuosina toisiinsa tutustuneiden Ainon ja Reijon arkitodellisuus ei paljon poikennut muiden ajankohdan rakastuneiden parien yhteiselämän kovista ehdoista. Kertomus jättää kunnioittavan, ehkä myös tietoisen (periytyneen) positiivisen kuvan kaikesta tapahtuneesta heidän elämässään.   – Kirjoittajan tekstin yhdyssana- ym virheet olisi voinut tietysti korjata, mutta tavallaan nekin luovat todentuntua ja autenttisuutta tarinaan. Lukukokemus oli valoisa ja koskettava, sillä samastumispintaa omien vanhempien samaan ajankohtaan sijoittuneeseen tarinaan kyllä oli kosolti. Myös vanhempien suru nuorimman pojan tapaturmaisen  kuoleman jälkeen on erityisen todentuntuisesti ja vaikuttavasti kuvattu. 

*

Roy Jacobsen   Näkymättömät   – Borroy 1. suom. Pirkko Talvio – Jaatinen   Sitruuna 2022 (2013)

Jacobsenia (s. 1954) pidetään yhtenä Norjan vaikuttavimmista nykykirjailijoista. Näkymättömät on hänen saaristolaissarjansa 1. osa. Kirjailija on palkittu useilla palkinnoilla, yhtenä Man Booker International Prize. Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut kirjan suomentamista.  – ”Syvällinen vapauden ja kohtalon vuoropuhelu sekä kiehtova muotokuva kadonneesta ajasta. Selkeä ja puhdas kuin maailma myrskyn jälkeen.”    – Pitkästä aikaa aitoa norjalaista romaanitaidetta, joka on aivan eri maailmasta kuin K.O. Knausgårdin itsekeskeiset ja omavaloiset tiiliskiviromaanit tai loputtomat dekkarisarjat. Kirjailijan minimalistisen väkevä saaristolaiskuvaus antaa elämän karuuden hehkua äärimmäisessä loistossaan; luonnon puhua ja ihmisten vaieta. Lukija kokee päässeensä kosketuksiin aidon elämän ytimen kanssa näiden ihmisten kohtaloiden äärellä. Suosittelen!

*

Merete Mazzarella   Alma   – edelläkävijän tarina   suom. Raija Rintamäki    Tammi 2018

Taidokkaasti ja tyylillä kerrottu elämänkertaromaani v. 1870 syntyneen Alma Söderhjelmin poikkeuksellisesta elämästä. Alma oli Viipurissa syntynyt ja aikakautensa ensimmäisiä suomalaisia naisylioppilaita ja tutkijan uralle päätynyt nainen, joka joutui aikakauden tapaan anomaan ’vapautusta sukupuolestaan’ päästäkseen opiskelemaan yliopistoon.   – Koin lukijana sielujen sympatiaa Almaan henkilönä, joka halusi kehittyä ja kasvaa yksilöksi ja vapautua sivistyneistön tyttärien perheinstituutioon perustuvasta elämänsuunnitelmasta elämään haluamansa tasoista elämää itsenäisenä naisena.  

*

Helinä Siikala   Metsässäkulkijan päiväkirja   Otava 1982 (2.p.)

Lääkäri ja runoilija Helinä Siikala oli 1970- ja 80 -luvun mielipidevaikuttaja lukuisien vaihtoehtojoitoja käsittelevien artikkelien kirjoittajana. Tähän teemaan sekä arkielämän filosofointiin liittyy myös päiväkirjateksti yhdeksän metsässä vietetyn päivän ajalta.  – Kiinnostuin Siikalan runoista ja laajemmasta lääketieteellisten sekä vaihtoehtoisten hoitojen pohdinnoista mainittuun aikaan oman elämän muutosvaiheessa. Sittemmin Siikala on jäänyt julkisuudesta sivuun. Lukiessa tätä päiväkirjaa tulee vahvasti mieleen sen aikaiset omatkin pohdinnat. Kirjailijalla on syvä luontosuhde, jonka vuoksi kirja tuntuu 40:n vuotta myöhemminkin ajankohtaiselta vahvoine luontokuvauksineen. Sana on hallussa ja sanottavaa riittää.

*

Tunnetko nimesi? – Kiehtova matka nimien maailmaan  toim. Marianne Kiskola  Kirjapaja 2022

Monipuolisesti ja lämpimästi nimiperinteistä, nimien alkuperästä, nimistä muoti-ilmiönä läpi vuosisatojen, idolien nimien houkutuksesta, nimistä enteenä ja nimipäivien historiasta, nimenmuutoksesta identiteettimuutoksen ilmentäjänä ym. kertova opus. – Monen tutun nimen merkitys ja juuret löytyivät, omanikin. Ellinor merkitsee arabiaksi: Jumala on valoni.

*

Linda Boström Knausgård  Lokakuun lapsi  suom. Petri Stenman  LIKE 2021

1972 syntynyt kirjailija Linda Boström on kirjoittanut runoja, novelleja, romaaneja ja radiokuunnelmia. Lokakuun lapsi kertoo hänen omaa historiaansa lapsuuden muistoja ja psykiatristen hoitojaksojen kokemuksia.  – Surullista tarinaa on paikoin vaikea lukea ammattimaisin silminkin, sillä se paljastaa Ruotsin psykiatrisessa hoidossa (kuten Suomessakin) aikoinaan käytetyn kyseenalaisen sähköhoidon vaikutuksen erään lahjakkaan ihmisen kokemana. Kirjailijan lahjat eivät kadonneet, vaikka muistoja katosi.

*

Richard Powers  Hämmästys  suom. Antero Tiittula  Gummerus 2022

Palkittu yhdysvaltalaiskirjailija Richard Powers (s. 1957) on kolmentoista bestselleriromaanin mies, Pulitzerinkin noteeraama. Uusin romaani kertoo erityislapsesta, joka menettää äitinsä ja jää kasvukipujensa kanssa astrobiologi-isän kanssa kahden. Romaani vyöryttää amerikkalaisen tiede-elämän maailmoja syleileviä teorioita hämmästyneen lukijan läkähdyksiin asti. – Osittain vaikeatajuinenkin, mutta samalla kiehtova seikkailu neurotieteen syövereissä. Odotin uteliaana, miten monikäänteinen tarina saadaan saatettua päätökseen. Hämmästyttävän uskottavasti.

*

Pirkko Soininen   Kipulintu   WSOY 2023

Pirkko Soininen on 1969 syntynyt turkulainen kirjailija ja toimittaja, myös runoteoksen ja elämäkertaromaaneja julkaissut. Kipulintu kertoo runoilija MailaPylkkösen elämästä ja runoteoksista romaanin muodossa. ’Hauraankaunis romaani’ alkaa Nikkilän mielisairaalassa vietetystä jaksosta, jossa runoilija tapaa sielunsisarensa L. Onervan ja käy keskusteluja hänen kanssaan.  – Soininen kuvaa väkevästi aikanaan kulttimainettakin saaneen Pylkkösen rakkaustarinoita, lasten kohtaloita ja viimein alkoholiin sortuvaa loppuvaihetta. Muistan lukeneeni Pylkkösen runoteoksia nuoruudessani, en kuitenkaan ole niitä omaan runokirjastooni hankkinut. En myöskään tiennyt runoilijan mielisairaalavaiheesta, joka oli yli kymmenen vuotta myöhemmin kuin olin itse sairaanhoitajakoulutuksen psykiatrisen hoidon harjoittelujaksolla kuusi viikkoa Nikkilän sairaalassa. Kiinnostava kohtalo, yhteyksineen itselleni tunnetumpaan runoilija L. Onervaan.

***