Pissismummo on lukenut asiaintuntija-aviisit viime viikkoina kannesta kanteen, jostain syystä. Ja haahuillut vähän siellä sun täällä someryteikössäkin. Nääs aikaa on ollu, yli tarpeenkin. Havaittu on, että monella tapaa voi virustilanteeseen suhtautua ja monenlaista aktiviteettia tämä synnyttää ihmispopulaatiossa. 

                           Teemaorientoituneet ovat jo kaivaneet historian hämäriköistä esiin kaikki muinaiset ja tilastoidut epi- ja pandemiat, villiintyneet viruksista, niihin sairastuneiden ja ennen kaikkea kuolleiden määristä. Tiedeorientoituneet herkuttelevat viruseliön oveluudella, joka on ihmistä nokkelampaa sorttia. Rokote- ja lääkekokeilut ovat aina auttamattoman jälkijunaisia, nääs eliö kehittää muunnoksia sellaista tahtia, että kun viimeiseen epidemian aiheuttajaan on töin ja tuskin saatu kehitettyä lääke ja rokote, muunnos on jo leviämisvauhdissa eikä siihen enää edelliseen sorvattu lääke tepsi. 

                           Poliittisesti orientoituneet ovat näkevinään tässä taas oivan tilaisuuden arvostella vastuullisten viranomaisten ja hallitusvuoroisten kansaa edustavien tovereiden toimia. Takuuvarmasti on otettu käyttöön liian järeät toimet / ei ole tehty tarpeeksi / tulkittu tilanne väärin / kuultu vääriä asiantuntijoita / toimittu aivan liian hitaasti / toimittu hätiköiden jne jne.

                           Tämähän tilanne antaa myös oivan syyn muistella itsekseen sekä sukulaisten ja naapurien kesken kaikki henkilökohtaisesti koetut kamaluudet, joista on jääty nippa nappa henkiin. Kukapa ei haluaisi kehua sairastaneensa ne kaikki – no ehkä espanjantautia lukuunottamatta – ja tsadaa! tääll’ollaan aina vain!              

Istuin tuoliini, avasin television ja pääsin osalliseksi kauniista ja koskettavasta musiikista, psalmin ja evankeliumin sanoista sekä piispa Teemun oikea-aikaisista ajatuksista, jotka valuivat meidän kansalaisten koronatodellisuuteen vuolaina ja modernein sanakääntein. Oman väkevän koskettavuutensa atmosfääriin toi paikka, jossa tämä tapahtui: vanha, kauniisti modernisoitu kirkko Oulunkylässä. Pieni kirkko tuli rakkaaksi kotikirkokseni 1970-luvulla, kun asuimme tuossa kaupunginosassa ja työskentelin seurakunnassa. Monet kirkkoon liittyvät muistot nousivat mieleen kirkkaana kuin eilinen.

Iltauutisissa viisas nainen, professori Laura Kolbe totesi, että Uudenmaan maakunnan eristäminen varotoimena muusta valtakunnasta on nostanut monen mieleen maakuntarajoihin liittyviä identiteettikysymyksiä. Keskustelimme tästä puolipäivän puuroaterialla. Olemme molemmat asettuneet opiskeluaikojen jatkoksi pääkaupunkiseudulle ja kotikaupungeista ensimmäinen on kummallekin yhä Helsinki.

Ajattelen identiteettiäni puuna, jonka juuret ovat isän sekä äidin suvun puolesta vahvasti Etelä-Karjalassa, sitä seutua kutsun yhä näissäkin kirjoituksissani Lapsuusmaaksi. Puun vahva runko on täällä, missä työmme on tehty, yhteisöllisesti osallistuttu ja perheen varhaiset vuodet eletty. Latvus ottaa vastaan tuulet ja tuiskut milloin mistäkin suunnasta, antautuu unelmiin, joiden kotina on koko maailma. Me emme miellä itseämme maakuntarajojen sisään. Rajanveto on kuitenkin nyt perusteltu ja tarpeen.

                           Antaudun ajatuksiin. Ne valuvat sinne tänne, ensin vähän levottomasti arkisiin pikku asioihin, sitten siihen mitä olen tässä riskiryhmäläisen eristyneessä epidemia-arjessa tehnyt toisin kuin eläkeläisen vapaudessani. Yllättäen se ei olekaan lista siitä, mikä nyt ei käy päinsä, vaan mille nyt on tilaa ja aikaa. Ja mikä tuntuu tärkeältä juuri nyt.

                           Olen soittanut ystäville, jotka tavallisesti ovat lyhyen tekstiviestiyhteyden päässä. Olen myös ottanut yhteyttä ja antautunut puhelinkeskusteluihin yksin asuvien ikäihmisten kanssa, jotka tunnen, mutta joiden kanssa emme tavallisessa arjessa tapaa emmekä soittele. Nyt tuntuu ihan luontevalta soittaa ja kysyä, miten kukakin poikkeusarjessaan pärjää. Poikkeuksetta ihmiset ovat ilahtuneet yhteydenotosta. On ollut itselleni hyvin voimaannuttavaa havaita, että kukaan ei ole ollut millään tavalla pulassa. Jos ei ole omaisia lähellä, naapurit tarjoavat apuaan. Erilaisia ruoka- ja kauppapalveluita on löytynyt, jos ei itse ole päässyt kauppaan. Pieniä kausiaskareita tehdään, ikkunain pesua, vaatehuoltoa, komeroiden järjestelyä, kaappien nuohousta. Ja käsityöihmiset ovat palanneet keskeneräisten töidensä pariin!

                           Mitä pärjäämisen keinoja itsellä on? Rajoitan osaltani uutisvirtaa ja YLEn toimittajien loputonta tilanteen märehdintää. Koska meitä on täällä kotona kaksi, tavanomaiset, arkiset keskustelut ja toinen toisensa mielenliikkeiden kuulostelu on tärkeää. Vetäytymiseenkin on tilaa, eikä tarve ole lisääntynyt, vaikka päivät jatkuvat tiiviin läsnäolon merkeissä. Yhteiset metsäkävelyt ovat tulleet tärkeäksi osaksi päivärytmiä. Mietin, että vaikka olisin yksin, kävisin metsässä, puhuisin puille, kuuntelisin tuulen ja metsän laulua. Se on niin hoitavaa. Eilen toimme kävelyltä tuulen irti ravistelemia havupuiden oksia. Pihka tuoksuu ihanasti.

                           Asiantuntijatahot kertovat päivittäin, että epidemian huippu on vasta edessä päin. Kaiken kaikkiaan poikkeustila saattaa jatkua kesän puolelle. Satumme asumaan Uudellamaalla, mutta meillä ei ole mitään välttämättömyyksiä maakuntarajan ylittämiseen. Emme tarvitse erityisiä pääsiäisen tai kesän vieton suunnitelmia, meillä on mahdollisuus ja vapaus elää tilanteen mukaan, kellua käsillä olevassa hetkessä.  

Sitä ei ikinä ennakkoon tiedä mitä tapahtuu, kun ihmispopulaatio määrätään kotikaranteeniin pahimman pelossa. Pahaa tapahtuu kaikesta huolimatta, eivätkä silti koskaan ihan kaikki usko, mitä sanotaan, vaikka millä faktoilla perustellaan ja vedotaan. Oma apu kun tunnetusti on monen mielestä paras apu, ja jänöjussin turva on pää pensaassa. 

Kuulutaan riskiryhmään, selvä se. Ikää on päässyt kertymään ja muutama diagnoosikin asiaan kuuluvine pillereineen. Ihan kamalaksi äityisi muksu-ikävä kotikolossa, jos ei Kuopuksen porukka pistäisi kehiin hurmaavia kännykkävideoklippejä puolitoistavuotiaan Pikkufriidun edesottamuksista ja Esikoisen kotiorkesteri musisoinneistaan.

Vaan niinkin on, että myös hyvää tapahtuu. Sosiaalisen seisokin vallitessa aurinko houkuttelee luontopolulle. Ihmiset Italiassa ja vähän muuallakin kerääntyvät iltaisin parvekkeilleen laulamaan toiveikkaita ja hyvää tekeviä lauluja. Kaivetaan esiin unohduksissa olleita yhteyksiä entisiin työtovereihin ja ystäviin. Puhelimet soivat mummoloissa, tekstiviestit ja hymiöt viuhuvat suuntaan ja toiseen. Apua tarjotaan ja saadaan naapurilta ja tuttavilta, jos ei omaisia ole lähimain tai ollenkaan. Tämähän kuulostaa jo siltä kuuluisalta talvisodan hengeltä!

Keskipäivän kävelylenkistä tuli itsestään kahdeksikon muotoinen. Ensin kotikadun yli pikkukaduille ja sitten metsään. Ennen lähtöä pilvet viskoivat lumiryynejä maisemaan. Talojen pensasaidat ja pihapuut olivat hauskasti koristeltuja. Kotipihalla askarteli mustis, liekö maistellut lumiryynejä.

Kovin on hiljaista. Normaalisti ihmiset hyörivät lauantaina kauppa-asioillaan ja ulkoilemassa. Kun autot seisovat pihoilla, katoksissa ja kadun varsilla, pörinä puuttuu. Ei ollut kävelijöitäkään kuin muutama. Tuli mieleen juhannusaatto, kun kaikki kaupunkilaiset ovat lähteneet mökeilleen, kellä semmoinen on, tai festareille.

Tunnustelin ilmapiiriä kadulla ja metsässä. Rauhallista, ei paniikkia eikä uhkaa. Kyllä tästä selvitään.

En ole havainnut kerrotun miten sodanaikainen poikkeustila toteutettiin, oliko valmiuslaki voimassa kaikkine liikkumisen rajoituksineen ja rajojen sulkemisineen. Ymmärrän, että sotien aikana olot olivat eri tavalla poikkeukselliset ja vaikeat, mutta kun olen rauhan ajan ja suurten ikäluokkien lapsi, omia mielikuvia ei ole. Reilun seitsemänkymmenen elinvuoteni ajalta minulla ei ole havaintoa eikä kokemusta tällaisesta. Minulle tämä on uusi kokemus. Ajattelen lapsenlapsiamme, ainakin koululaisillemme jää muistikuvia.

Eniten on yllättänyt keski-ikäisen aikuisväestön panikointi ja joidenkin nuorten ihmisten piittaamattomuus. Virustartuntoja oli vasta muutama kymmenen, kun kaupoissa alkoi hamstraus. Ensin luulin, että vessapaperia ja purkkiruokaa hamstraavat sota-ajan eläneet vanhukset, jotka ovat nähneet nälän ja puutteen aikoja. Mutta ei se niin ollut. Vanhukset, joiden kanssa juttelin, kertoivat että hämmästyivät itsekin, eivät he aikoneet hamstrata mitään. Hyllyt tyhjenivät lapsiperheiden vanhempien ostoskärryihin.  

Kotikaranteenien laajetessa yhä useampi joutuu koetukselle ns. neljän seinän syndrooman kanssa. On jaettu selviytymisohjeita ja kehotettu käyttämään luovuutta. Yksineläjillä ja kotiin etätöihin komennetuilla saattaa nousta ahdistusta eristyksestä. Ikäihmisten ja riskiryhmiin kuuluvien elämä suppiloituu, kun sosiaaliset kontaktit toimintaryhmineen ovat tauolla. Puhelimessa ei virus tartu, joten soitellaan, puhutaan ja osallistutaan. Ulkoilla voi yksin, kaksin tai perheen kesken. Lukemista riittää ja uutisvirtaa.  

Laulajista puuttui puolet, minikuoro selvisi esityksistään miten kuten. Messun liturgi ja avustava pappi olivat sairaana, heitä tuurasivat vapaavuorolaiset. Kanttori oli sentään työkuntoinen ja kirkkoväärtiryhmä (maallikkoavustajat) hoiti tehtävänsä mallikkaasti. Rippikoululaisia oli alun toistakymmentä pakollisella messukäynnillä, vaisuna penkissään. Tavanomaisesta seurakuntaväestä noin puolet oli jäänyt kotiin.

Virsikirjat oli korjattu pois, laulunsanat heijastettiin seinälle. Osa väestä käytti kännykän virsikirja.fi sovellusta. Kolehtia ei kerätty kädestä käteen kiertävillä haaveilla ja ehtoollisen toimittajat sekä alttarin ääreen tulijat aloittivat käsidesillä. Rauhantoivotuskättelyn sijaan tarjottiin mahdollisuus huomioida lähimmäistä lämpimällä katseella ja hymyllä, mikä tuntui vähän väkinäiseltä. Kuulimme, että kaikki seurakunnan viikko-ohjelman kokoontumiset on peruttu toistaiseksi, vain messu toimitetaan joka sunnuntai.

Kirkkovuosi kyntää syvällä paastonajassa. Tuleeko pääsiäisjuhlaa, ja jos, niin milloin.

Coronaviruspandemia on tosiasia. Kyllä se meilläkin tiedetään, vaikka ei ole pantu koko maata kiinni sen takia. Onneksi meillä on hallitus, joka pohtii asiantuntijoiden kanssa mitä mikäkin toimenpide maassa vaikuttaa ja mitkä ovat hyödyt ja haitat. Löytyy myös omavastuuta kansalaisten arjessa sekä muistutettuna että omaa järkeä käyttämällä.

Eilinen A-Studio oli taas tosi piinallista katsottavaa. Pääministeri hoiti vastaamisen mallikkaasti, mutta toimittaja AD jankkasi samaa asiaa enimmän aikaa, eikä ollut tietääkseenkään pääministerin vastauksista. Mistä toimittajakoulusta näitä jankkaajia oikein haalitaan katsojan kiusaksi? Toimittaja unohti täysin tehtävänsä valottaa kysymyksillään asian eri puolia ja syventää haastateltavan tuomaa näkökulmaa. Tarrauduttiin vain kiinni omaan ajatukseen siitä, miten asiat olisi pitänyt hoitaa ja hoettiin: mutta kun Ruotsi ja Tanska ja Saksa ja miksi ei, miksi ei. Toimittajallahan ei ole vastuuta siitä, miten asioiden hoito vaikuttaa kokonaistilanteeseen maassa. Ja sitä vastuuta hallitus parhaansa mukaan kantaa. Jotain rajaa!

Enpä tiedä mitä mieltä olisi ison naapurimaan touhusta. Toisaalta suuri osa heikäläisistä on kaikesta päätellen tyytyväisiä – tai vähät välittävät poliittisen ja taloudellisen eliitin itselleen järjestämistä eduista. Kun samanmoinen meno on jatkunut iän kaiken eikä länsimainen demokratia ole maassa kovin korkeassa kurssissa, kansalainen voi ajatella, että meininki sujuu kuten tähänkin asti.

Mielenkiintoista on tämä nollauspuhe. Ei tainnut tulla kekkosen aikaankaan meillä kenenkään mieleen nollata perustuslakia ja laatia uusiksi yhdessä yössä, vaikka presidentin hallinta-aikaa kerran poikkeustoimin jatkettiinkin. Toki kekkosestakin yritettiin keisaria tehdä, mutta horinaefekti kaatoi sen hankkeen. Naapurissa nykyistä presidenttiä haikaillaan elinikäiseksi tsaariksi. Niin troikka kiitää, ja vallankumousoraat tallataan.  

Pissismummo täälä, moikka sulle. En niin tiedä, mitä ajatella tästä mainitusta päivästä, kun se tuntui valuvan monenlaisiin tarkoituksiin. Kuka ikinä keksikin, että naisilla pitää olla oma päivä kalenterissa, kiitos ja kunnia vain hälle, mutta alan henkilönä Mummolla lienee oikeus olla omaa mieltään sekä päivästä, että sen tarkoitusperistä.

On jo pantu merkille, että sukupuolten tasa-arvo on yksi tarkoitusperä, johon naistenpäivää käytetään. Nyt vain on niin, että monessa asiassa miehet ovat nykyään alakynnessä ja tarvitsisivat tasa-arvomielessä kannustusta. Paljon puhutut ’lasikatot’ murtuvat sekä ylöspyrkivien naisten että alas rymähtävien miesten toimesta. #me too, #he too.

Huomioimalla erityisesti naisia ei tueta tasa-arvoa, siinä on lähtökohtainen oletus, että naisihminen tarvitsee pönkitystä. Yksilö saattaa tarvita itsetunnolleen tukea, mutta sukupuoli tuskin. Sitä paitsi sukupuolten tasa-arvokeskustelu sisältää nykyään perusoletuksen, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Ajat muuttuvat.

Toisaalta, Pissismummo ilahtuu kaikesta, mikä rohkaisee naisihmistä olemaan sellainen nainen ja sellainen ihminen, joksi hän itsensä aidosti tuntee – ja muistamaan antaa ihmisarvon muillekin.