Tänään kirkossa vietetään Mikkelinpäivää, jolla ei ole samannimisen kaupungin kanssa tekemistä muuten kuin että senkin kirkoissa tätä päivää vietetään lasten ja enkeleiden merkeissä. Raamatussa mainituista arkkienkeleistä Mikaelia pidetään vanhastaan erityisesti lasten suojelijana. Kotiseurakunnassamme Mikkelinpäivä on usein ollut myös vanhusten kirkkopyhä, koska se aloittaa vanhuksille omistetun viikon. Tästä nimenomaisesta syystä kaupunginjohtaja toi henkilökohtaisesti tervehdyksensä Mikkelinpäivän messun alkuun kirkossamme tänään.

Me sukeltauduimme nojatuolikirkossamme randomilla Savon sydämeen, Kristuksen tulemisen kirkkoon  Siilijärvellä kokoontuneen seurakunnan mukaan. Kirkko on paikallisen Peko Väänäsen suunnittelema, valmistui v. 1923. Kirkon koristelu seinä- ja lasimaalauksineen on taiteilija Bruno Tuukkasen käsialaa. Alttaritaulun Kristus ristillä maalasivat taiteilijat Sulo Honkanen ja Santeri Salokivi v. 1934. Kuorikalusteita ja kirkkotekstiilejä uusittiin v. 2015. Kirkko on tyyliltään ulkoa ja sisältä vaikuttavasti suomalainen. Jumalanpalveluksen toimittivat seurakunnan miespapit, kirkkoherra ja kappalainen sekä kanttori.

Kirkkoherra puhui saarnassaan enkeleistä ja lapsista, raamatun tekstien pohjalta. Saarna oli perinteisintä kirkoissa kuulemaani pitkään aikaan. Teksti olisi antanut eväitä nykyaikaankin tuomiseen, nyt jäätiin raamatun maisemaan ja perinteisen kirkollisen kuplan sisälle.

Palveluksen jälkeen tutkin Siilinjärven seurakunnan sivuja ja herkistyin musiikkityön toimittamasta äitienpäiväkonsertista, jossa lapset lauloivat ihanan puhtaasti ja kirkkain äänin. Eihän näitä lapsuuteni lauluja täällä pääkaupungin kyljessä enää missään kuule.    

Saihan tuo ovela viruspeijakas kiinni mahtavankin huseeraajan kesken vaalikiireiden ja palautti hänet tavallisten kuolevaisten joukkoon. Nyt ei puutu kuin se, että vastapelurikin olisi altistunut tartunnalle saman tien. Ajattelin jo, että nyt media antaisi trmpn sairastaa ja toipua hissukseen ja samalla saisimme me muutkin olla sen tekemisistä ja sanomisista vähän aikaa rauhassa. Vaan mitä vielä! Nyt säpistään ja aanaillaan joka puolella, että entä, jos vaalit pitäisi siirtää. Ja onko tässä jotain tahallista takana. Voi että.

Auringonsäteiden raoteltua pilvilauttoja läksin hyvillä mielin värikkääseen ja suotuisaan syyssäähän kävelysauvoineni. Olin jumpannut varovasti aamulla, siten tiedustellen selkä- ja lonkkatilannetta. Piti oleman hyvin ja kivuttomasti asiain laita. Vaan entäs kun lenkkarinnauhat aukesivat ja kumarruin niitä solmimaan, eikö rävähtänyt kipu päälle taas. Kun en ymmärrä niin en. Mikä siellä on koko ajan niin hilkulla, että yksikin vääränlainen liike murtaa tasapainon.

No, lenkki sujui lingertäen, ja sisään päin irvistellen. Monta pysähdystä ja venytystä tarvittiin kilometrin matkalla enkä enempää jaksanut. Ei sattunut yhtään tuttua olemaan liikkeellä, sen sijaan omituinen ajaja kiinnitti huomion. Parhaat päivänsä nähneen auton ratissa istui tummanaamainen kuski, auto näkyi olevan täynnä mainoslehtinippuja. Tämä se tuli vastaan kevytväylää ajaen, hätävilkut päällä. Kun jäin katsomaan pitkään, kuski pysähtyi ja peruutti vauhdikkaasti kolmen kadun risteykseen. (Huh..) Kohta sama auto seikkaili jokaisella sivukadulla ja pysähtyi lopulta kotikadun varteen. Ainuttakaan mainosta ei kuski jakanut, mutta hätävalot paloi koko ajan.

Iltapäivän tv-hupia löytyi Ylen ja BBC:n uutisvälähdyksistä, joissa arvioitiin yöllistä merentakaisen presidenttiaineksen toistensa päälle puhuvaa väittelyä, missä parhaimmillaan oli kolme yhtä aikaa äänessä.

Yksi vaivainen yrittää suorittaa kävelylenkkiään, toinen vajaataitoinen tienata leipäänsä mainosjakeluilla. Yksi ja Toinen kiinnostunut koettaa saada saada tolkkua kotoisen parlamentin kansaa edustavien opportunistien maskeihin uppoavasta mussutuksesta, jota välikysymyskeskusteluksi myös kutsutaan. Pääasia, että kukin yrittää parastaan.

Viime sunnuntaina osuimme katselemaan rippikoulun aloitusmessua Kauhajoen kirkosta. Kirkko on jykevän oloinen ulkoa ja alttaritaulun taide on erikoista, traditionaalisten veistosten ja modernin kaakelipintaisen taustan yhteisvaikutelmana. – Ensin ajattelin, että kas, jossain on vielä mies papin virassa, saammekohan kuulla jykevää körttisaarnaa. Erehdyinpä pahan kerran. Seurakunnan kappalainen oli ylen ystävällisen oloinen henkilö, joka yritti parhaansa mukaan lähestyä kuulijoitaan huomioiden erityisesti rippikoululaiset. Tapa jolla pappi puhui, muistutti paremminkin tiettyjen hengenuudistupiirien tai viidesläisten puheenpartta, siis mahdollisimman kaukana körttiläisyydestä. Rippikoululaiset huomioitiin jutustelemalla alttarilta miksi mitenkin toimittiin. Kappalainen toimitti palveluksen liturgioineen ja saarnoineen yksinään, vain tekstinlukijoiksi ja esirukoukseen oli värvätty isoisia. Loppua kohti jutustelu luisui jo me-passiiviin ja lipsahti papilta kerran moikin. – Kanttorina oli nainen, joka lauloi terävällä aksentilla kaikki virret kuin samasta putkilosta puristettuna, ja hyppeli uruista pianoon ja takaisin ja soittelipa hän surumusiikiksi nokkahuiluakin. – Ehtoollisen asettamisen aikana panimme merkille, että aineita ei siunattu ristinmerkillä ja mietimme, että jos tämä on jokin evankelisen liikkeen tapa, kun Kauhajoella kyseinenkin vanha herätysliike vaikuttaa.
Kyllä tässä keskiuusimaalaisella striimauskirkkojen katselijalla kirkon toimintakulttuurin kuva avartuu joka sunnuntai.

RUNOT

Anna Ahmatova  Olen äänenne  Kootut runot 1904-1966  suom. Anneli Heliö  Kirjokansi 2020

Olen todella vaikuttunut Ahmatovan runoudesta. Hieno on käännöskin. Kootut runot olisi hyvä olla itsellä, en ehtinyt kunnolla paneutua kaikkiin osioihin. Toinen toistaan uljaampia runokuvia, tiheitä ja painavia, kaikkien tunteiden äärimmäisyyttä. Yhteiskunnallisesti vahva tendenssi lienee luonut hänen kulttimaineensa, mutta minua viehättivät eniten sisäisten tunnelmien ja tunteiden intohimoinen vahvuus. 

Pudonneiden lehtien, asfaltilla / ei tarvitse kauan odottaa. / Kanssasi Vivaldin Adagiossa / tapaamme uudestaan. / Jälleen kynttilät muuttuvat himmeän keltaisiksi / ja uneen vajoavat, / viulunjousi ei kysy, miten olet tullut / keskiöiseen talooni. / Äänettömyys vierähtää kuolinvalituksessa / nämä puoli tuntia, / luet minun kädestäni / samat ihmeet. / Ja vaikka sinulle huolesi / on käynyt kohtaloksi, / vie pois se minun kynnykseltäni / jäiseen tyrskyyn.

*

Sirpa Kyyrönen  Nimesi on Marjatta  Otava 2020

Palkitun runoilijan neljäs kokoelma jo, enkä ole tutustunut hänen aiempiinsakaan. No, kannatti nyt tutustua. On kyllä painavaa runoa, elämän syntytarinoita, Maria-myyttiä, lintu naiseuden vertauskuvana, elämän kehtona.

Pehmeästi kuin taistelevat linnut, linnut / tulevat ja helkkyvät, rönsyilevät / köynnökset kuin hybridiolennot, joiden lempeys asuisi jo täällä / vulva vulvaa vasten tulvaa, kukkia / ja kukkua, punastua ja hehkua, hengittää ja / sinusta purkautuu piikki / lankaa, kuparilankaa, hormonikierukkalankaa sinusta purkautuu / lintuhäkkilankaa ja alkusoitinten / kielisolmuja, karhunlankasolmuja / ja höyhenaiheita rystyset muodonpehmeinä / sinä purat ja kuorit, riisuunnut //

*

Kölö  Poesiavihkot  Osuuskunta Poesia 2019

”Kölö on baabelinkielen jäljitysperformanssi, jossa eri maailman kieliä yhdistäen erotetaan keskenään kaikilla mahdollisilla assosiaation keinoilla. Kölö on aina monta. Laulu, joka lainaa nuottinsa muinaisilta kiertokuluilta kuulumatta paikkaan. Tässä yhdessä performanssien jatkumossa yhdistyvät runous, kädentaidot, folklore, rituaaleja, rivi litanioita ja liturgioita. ” – näin mm. esitelty runoteos, josta en siis ymmärtänyt yhtään mitään.

*

ROMAANIT

Maarit Verronen  Kylmien saarten soturi  Tammi 2001

Kirjailija Verronen (s.1965) on filosofian lisensiaatti. Hänet luetaan nykykirjallisuuden omaperäisimpiin ja arvostetuimpiin tekijöihin ja on runsain mitoin palkittu. Kyseinen romaani kertoo sotapalveluksensa jättäneestä miehestä nimeltä Shannon, joka on asettunut eteläisen pallonpuoliskon asumattomalle saarelle, missä hänen lisäkseen on vain muutamia tiedemiehiä ja luonnontutkijanaisia. Mies kiinnostuu saarta ympäröivästä merialueesta, joka paljastuu lukuisien upotettujen laivojen hautausmaaksi. Mysteeri askarruttaa ja mies yrittää selvittää miksi.  – Verronen kirjoittaa henkilöitään vahvasti etäännyttäen, ’Kylmien saarten’ viima tekee tekstistäkin tosi viileän. En sanoisi Verrosen tekstiä koskettavaksi (kustantajan mainospuhe), niin hyvin se kuitenkin on kirjoitettu, että kannattaa lukea.     

*

Jyrki Vainonen  Yön ja päivän tarinoita  -novelleja  Aula & co 2019

Kirjailija Vainonen on Verrosen sukulaissielu siinä, että molemmat lähtevät tarinoissaan erikoisille poluille. Vainosella on tiettyä omaperäisen viistoa huumoria tarinoissaan, varsinkin nämä lyhyet novellit kutittavat lukijan huumorintajua mukavasti.  – Pidin näistä, hassuja ’iltasatuja’ aikuisille.

*

Truman Capote  Kesän taittuessa  suom. Kaijamari Sivill  Tammi 2007

Capote (1924-1984), kirjastaan Aamiainen Tiffanylla parhaiten tunnettu yhdysvaltalainen kirjailija on siinä määrin amerikkalainen ihmisenä sekä kirjailijana, että on jäänyt etäiseksi. New York leimaa ihmisensä jotenkin niin, että aiheuttaa torjuntaa. Tämä kirjailijan jäämistöstä löydetty ja postuumisti julkaistu nuoruuden teos kertoo kyllä syntyperäisestä lahjakkuudesta tarinankertojana, mutta tarinan maailma ei sytyttänyt minua.

*

Antti Holma  Järjestäjä  Otava 2014

1982 syntyneen Antti Holman olemme oppineet tietämään rooleistaan näyttelijänä sekä teatterissa että elokuvassa ja televisio-ohjelmissa. Järjestäjä on hänen esikoisromaaninsa. Tarina kertoo kolmikymppisestä Tarmosta, joka toimii kirjastonhoitajana työyhteisössä, jossa kaikki työtoverit ovat naisia. Koska Tarmolla on vaikeuksia sukupuoli-identiteettinsä kanssa, työpaikka on hänelle kiduttava kooste naistyyppien sekamelskaa, erityisesti esimiesnainen ottaa Tarmoa päähän. Tarmo saa koottua rohkeutensa ja irtisanoutuu, hän saa työpaikan teatterista järjestäjänä, missä työssä hänen aikaansaapa ja neuroottisen tarkka persoonansa pääsee oikeuksiinsa. Kuvaus teatterin tekemisestä ja näyttelijäpersoonallisuuksista on kyllä herkullista luettavaa.  – Huomasin, että Holman julkinen kuva pyrkii määrittämään hänen tekstiään häiritsevällä tavalla. On kehuttava kuvauksen elävyyttä, mutta toisaalta todettava, että jossain määrin epävakaata ja anaalivaiheen sanastoon juuttunutta teksti on. Vaikka ajattelisi, että paisuttelu kuuluu kirjoittajan tyylikeinoihin, teksti tihkuu misogyynisiä elementtejä ja herättää vastenmielisyyttä (nais)lukijassa.

*

Clare Mackintosh  Lopun jälkeen  suom. PäiviPouttu-Delière  Gummerus 2019

Brittikirjailija Mackintosh on kirjoittanut perheensä tragediasta kirjan, jossa kolmevuotias poika sairastaa aivosyöpää, joka leikataan ja hoidetaan sytostaateilla sekä sädehoidolla. Kasvainta ei voitu poistaa kokonaan, joten kyseeseen tulee enää palliatiivinen hoito. Tilanteen hyväksyminen on erityisesti isälle vaikeaa. Koska vanhemmat eivät pääse yksimielisyyteen hoitolinjauksista ajaudutaan oikeuskäsittelyyn. Kirja on kirjoitettu kahden vaihtoehdon kuvauksena, mitä kummassakin tapauksessa vanhempien suhteelle tapahtuu, lapsihan kuolee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.  – Kirjallisena ratkaisuna kahta väylää kulkeva tarina ei oikein toimi. Kun pojan kohtalo jo yksistään on raastava, ei vanhempien jääräpäinen pysyminen kannallaan ja sosiaalisen median sotkeminen kuvioihin anna toivoa lukijallekaan. Ei ihme, että kirjailija joutuu kiittämään kaikkia, jotka jaksavat lukea tarinan loppuun. Ikävä kyllä tulee mieleen, että kun tarinasta on kirjoitettu jo neljäs kirja, näyttää siltä, että itkettävällä tarinalla rahastetaan.     

*

Jutut

Irmeli Westermark  Tassunjälkiä  Sinttu-staffin muistelmat  Stresa-kustannus 2019

Koiranomistajien kirjoittamat jutut lemmikeistään ovat sinänsä hauskoja, jos eläimistä tykkää. Muille jutut jäävät köykäisiksi eivätkä anna paljon askarreltavaa ajatuksille.

***

”Minkä hän nykyajalle mahtaa. Vanhan on parasta vain katastella ja ihmetellä ja niellä närästyksensä.” – Konsta P.

’Kyl mie nyt kertakaikkiaa närästysin, jos kehtaisin’, sanoisi Pissismummon Ikimuori, jos hää eläis. Eläessään närästeli hän harva se päivä milloin mistäkin. No, Pissismummoki täälä oli sillä päällä taannoin.  – Että pitää tämmösiä vanhan selata ja kelata ja siitä vielä maksaa, ärisi Mummo aamulehteä lukiessaan. – Kaikenmaailman turhakkeiden touhuja. Oonks mie ollenkaa näitten pillipiiparien kanssa samassa maailmassa?  – No mistäs nyt tuulee ja monellako bofoorilla? kyselee Poikakaveri. Se meinaa vissiin, että pitääkö lähteä viemään roskapussia ja samalla reissulla jäädä muina miehinä puhelemaan ilmoista naapurimiehen kanssa. Nääs se on hyvä keino saada aikaan paussi ärinään.

Ai mikäkö Mummoa kiehuttaa? No, kun ei viime aikoina ole paljon muusta puhuttu, kun ison meren takaisista, ei ylellä eikä aviisissa. Trmp sitä ja Trmp tätä. Vaalit ja vaalit ja vaalit. – Nyt niiltä kuoli yksi kansakunnan kaapinpäällinen vanhuuttaan. Sivistynyt nekrologi olis riittäny, murisee Mummo, – olihan tuo kuiteskin fiksu ihminen amerikkalaiseksi. Vaan kun kuoleman seurauksia aanaillaan ja puntaroidaan sivukaupalla. Että mitä se onneton nyt meni kuolemaan, kun vaalit ja vaalit ja vaalit. Ja ketä kaveriaan se Trmp siihen tilalle työntää kiireenkaupalla.

– Kyllä on saatu Trumpin omatekoisesta viisaudesta vuosien mittaan nauttia. Puolet amerikkalaisista on ihan sen pauloissa! Miten ne kehtaa tuommoista pöljää äänestää ja kattella. Puolet muuta maailmaa nauraa, kuin parhaallekin vitsiniekalle. Toinen puoli äimäilee ja ihmettelee.   

Koronaepidemian ansiosta olemme tulleet pyhäisin bongailleeksi striimattuja messuja ympäri Suomen Siionin. Tänään istahdimme nojatuolimatkalle Nastolan kirkkoon, jossa messua toimittivat Jaana-kappalainen, Virpi-diakoniapappi ja Lauri-kanttori avustajineen. Seurakuntalaisia näkyi olevan jonoksi asti, kun ehtoollista jaettiin turvavälein.

Ulkoa vaalean, 1800-luvun alun ruoveteläisen kirkonrakentajan suunnitteleman puisen ristikirkon yleisväritys on 2001 sisäremontin jäljiltä tummahko, kuori ja jykevät penkit on maalattu keskiharmaalla. Alttaritaulu ei ole kovin onnistunut, ristiinnaulitun ylipitkät kädet ja pieni pää näyttävät oudoilta. Urkufasadi on puolestaan moderni. Kuoriosan vaalea katto on maalattu täyteen tähtiä.

Päivän tekstinä on Jeesuksen vierailu Martan ja Marian kotona. Jaana-papin saarna oli rakennettu puhutteluksi Jeesukselle, siinä puhuja kertoi loukkaantuneensa Martan puolesta, kun Jeesus häntä toruskeli hätäilystä ja huolehtimisesta. Pastorin feministisävyinen huumori käväisi paikoin kirkon totutun saarnasäännöstön rajamaillakin, mutta löysi onnistuneesti väylän, jossa Martan valitteleva marttyyriasenne ja Marian nöyrä kuunteluasenne kohtasivat. Hauska paljastus pastorin omasta lapsuudesta ’pikkumartoissa’, ja kutsu paikallisten marttojen tarjoamille kirkkokahveille, nostattivat jo hyvänmielen hyrinää katsojassakin.

”Lähdettävä tästä on, aina se on lähtemistä. Käy muuten kuin jokisimpukalle, joka sata vuotta jököttää saman kiven kupeessa.” – Tämän sinisen ajatuksen tuumaili Konsta Pylkkänen.

Perjantai. Puoli yhdeksältä kauppaan, viikon ruokaostokset mielessä, harvinaisemmat lapullakin varmuuden vuoksi. Aamu on hyvä aika käydä, parkkiruutu löytyy heti läheltä rappua ja hissiä. Kuten yleensä, juoksen raput parkkihallista ostoskerrokseen. Vielä se käy. Toinen tulee perästä omaan rauhalliseen tahtiinsa. Väkeä on vähän, enimmäkseen eläkeläisiä. Kaupan myyjä työntelee keräilykärryä suunniteltua reittiä, tutkii tablettiaan ja lappaa tavaroita laatikoihin. Tuntuu hyvältä, että voi tulla vielä itse kauppaan ja päättää lopullisesti ostoksistaan hyllyjen välissä. Oma on reitti meilläkin, tietyssä järjestyksessä yleensä edetään. Eilen poikettiin lasitavarahyllylle, josta poimittiin iittalapari, kun arkisista viinilaseista toinen hajosi joskus kesällä.

Iltapäivällä autonnokka eri suuntaan kohti kaupunkia, jonne on suunnilleen sama matka kuin Stadiin. Mielessä oli muutama hankinta, josta mainosjakelu oli esitellyt tarjousta. Eipä ole oltu liikepaikoilla, oisko ollut viime syksynä viimeksi. Mennessä muistin, ettei tullut suojusta mukaan, olisi pitänyt. Kauppakeskus kuhisi väkeä, mutta ei siellä kellään kasvomaskia ollut, ei asiakkailla eikä myyjillä. Kauppakeskus Villassa olimme käyneet vain kerran, vuosia sitten. Paikka oli laajentunut valtavasti ja muuttunut sen myötä sokkeloiseksi. Ja niinhän siinä sitten kävin kuten pelkäsin, että jouduimme etsimään tovin autoa valtavasta parkkihallista, kun emme osuneet samoille hisseille, millä olimme nousseet. Selvisimme sentään kotiin lopulta.
– Ehkä olisi viisainta simpukoitua.

Niin vähän kuin ylen ja mainoskanavien tarjonnassa meikäläiselle yleensäkään on katsottavaa, olen ilahtunut, kun kesä loputtomine uusintoineen on ohi ja jotain uutta ja kiinnostavaa ilmaantuu tuuttiin. Varmaan taas hakeudun poplaulajien Vain elämää -itkuiltojen hienojen tulkintojen pariin, kunhan ne pääsevät käyntiin. Sunnuntai-illat tanssin lumoissa ovat jo vauhdissa.

Tanssijoita on poikkeuksellisen runsaasti, kaksitoista paria. Julkkiksia ovat kaikki osallistujat, kuten asiaan kuuluu, eihän se muuten niin runsasta katsojamäärää keräisi. Kiinnostavaa on se, millaisia persoonia näistä eri tavoin ansioituneista julkishenkilöistä paljastuu, miten toimii yhteistyö tanssinopettajan ja aikuisen oppilaan välillä, ja miten tanssijat kestävät paineita ja pettymyksiä.

Juontajat, tuomarit, orkesteri solisteineen ja tanssinopettajat ovat jo tulleet tutuiksi. Sekin on yksi menestyneen ohjelmaformaatin salaisuuksista. Vappu ja Mikko ovat suvereeni juontajapari ja tuomarit ovat vuosi vuodelta luontuneet kukin rooliinsa. Katsojan silmä myös harjaantuu ajan mittaan erottamaan menestyjät jo alkumetreillä, silti tulee yllätyksiä pitkin matkaa.

Ihanaahan on nähdä, miten tanssin pyörteissä toukasta kuoriutuu perhonen, puujalka alkaa taipua ja iso mies saa siivet. Musiikki ja liike löytävät toisensa, askeleet liitävät lattiaa ja sydän sykkii rytmin tahtiin.

Herään epätavallisen varhain, hämärä on syvää, kello on vasta kuusi. Tulee taas sadepäivä ja pimeä painaa. Siispä sytytän valon ja luen jonkin aikaa, kunnes tuntuu siltä, että vielä saattaisi saada unen laidasta kiinni. Niin tapahtuukin. Puolitoista tuntia myöhemmin nousen samaan hämärään. Harvassa ovat aurinkoiset päivät, jotka hehkuttaisivat luonnon syysvärejä.

Taannoin katsomastamme sarjasta Rauhantekijä jäi mieleen repliikki etelän ihmiselle, joka ihmetteli suomalaista syyshämärää: ”Niin, me elämme puoli vuotta, ja toisen puolen vuotta talvehdimme.” Siltähän se usein tuntuu. Keväästä syksyyn eletään, sitten sopeudutaan parhaamme mukaan hämärään. Usein sataa, olemme onnekkaita jos sataa lumena, se valostaa.

Koronakevät ei unohdu, sen säikähdys, epävarmuus, pelokkuus, lopulta apatia. Kesä palautti elämän ja ilon hetkeksi. Nyt on palattu rajoituksiin, joita painaa lisäksi päivien pimeys, eikä ratkaisua pandemiatilanteeseen ole näköpiirissä. Talvehtiminen on alkanut.