Siitäkin huolimatta, että elämämme nykyisin on ihanan kiireetöntä, se on myös toisinaan melko köyhää, nimittäin jos sattuu kaipaamaan, että jotain tapahtuisi. Tapahtuminen pitää sisällään oletuksen, että se on kokijan kannalta spontaani, elämän eteen saattama, jonkun toisen ideoima ja koettavaksi tarjottu.

Voi myös pysähtyä havaitakseen hiljaiset signaalit, toisin sanoen nähdä niiden pienten tapahtumien merkitys, jotka helposti ohitetaan arjen yksitoikkoisuuden ja ennustettavuuden virrassa soljuvina ilmiöinä.

Ajamme leipomolle, kävelen pihan yli ovelle. Näen pariskunnan istumassa ulkopöydässä, kahvilla ilmeisesti. Jatkan sisälle, minusta tuntuu, että hahmo oli tutun ihmisen. Kun tulen ostospusseineni takaisin ulos, rouva nouseekin pöydästä, tulee tervehtimään. Aivan oikein, tuttuja ollaan, viimeksi tapasimme koronakeväällä tällä samalla pihalla ja hän kertoi omasta sairastumisestaan. Aistin, että hän haluaa kertoa siitä miten nyt on – ja sanon: hetki vain, laitan ostokset autoon, tulen takaisin. Samalla saan sanottua Toiselle, että viivyn vielä tuokion, kun tapasin tutun.

Istahdan heitä vastapäätä ja näen heti miehestä, mitä on tapahtunut. Tavallisestikin vähäpuheinen ja vetäytyvä mies istuu siniset silmät auki rävähtäneinä ja nyökkää vaisun tervehdyksen. Vieressä on rollaattori. Kesän kynnyksellä yllättänyt aivotapahtuma sairaalajaksoineen ja kuntoutuksineen tulee kerrotuksi. Kahden ihmisen eläkevuosien toimelias arki on muuttunut ihan kokonaan. Kummallakin on ollut oma pysähtymisen paikkansa. Niiden jälkeiseen elämään sopeutumisen polkua he nyt kulkevat toisiaan tukien.

Ajattelen mitä merkitsee, kun elämä pysäyttää. Jotkut takertuvat vimmaisesti ’meidän tapaamme elää’ ja piiskaavat itseään samaan – se on toistuvien pettymysten tie. Toiset antavat pysähdyksen määrittää uudelleen arkensa ja suostuvat etsimään sen, mikä ’meidän elämäntavastamme’ on vielä mahdollista. Se on kivikkopolku, joka aika ajoin palkitsee iloisin yllätyksin.

Vanha siksi, että aloitettiin opiskelu ja valmistuttiin jo viime vuosisadalla, tahkottiin tentteihin, käytiin harjoitusjaksoja yhdessä ja yksitellen. Miten kirkassilmäisiä ja energisiä olimmekaan, kuka mistäkin Helsinkiin rantautuneina, muutama syntyperäinen hesalainenkin joukossa. Porukka hajosi valmistuttua eri suuntiin, mistä kukin paikkansa ja leipäpuun oksan löysi. Pääkaupunkiseudullekin meitä jäi useampi, minäkin. Likipitäen valmistumisesta asti on kokoonnuttu tapaamisiin, melkein joka vuosi. Noin puolet porukasta on tavallisesti osallistunut tapaamisiin, muutama harvakseltaan. Laskin vanhoista kalentereista, että olen ollut mukana 32 kertaa ja poissa ehkä 11 kertaa. Oman poissaolon syyt näkee vuosiluvuista: häät, lasten syntymät, muutto Helsingistä, erikoistumisopinnot ja perheen ruuhkavuodet. 

Paikka on tällä kertaa Kanta-Hämeessä, oikean metsän keskellä ja ihastuttavan Liesjärven tuntumassa. Kukin tulee taholtaan omin kyydein, omin odotuksin. Kohta olemme koolla ruokapöytien ääressä koronaohjeistuksen mukaisesti väljään tyyliin. Majoitutaan, levätään tovi matkasta ja kahvit nautittuamme ja talon historiaa kuultuamme Irja esittelee keramiikkaharrastuksensa kauniita tuloksia. (Oi, Lintu sininen!) Osa haluaa saunoa, minä kävelen metsätietä ja rantaa ja hengitän syvään. Ihmeellinen on luonnon rauha, auringon leikki puiden oksilla ja kimallus vedessä, veneet ja laiturit rantoja vartioiden. Valtavan korkeat puut saavat ihmisen tuntemaan hyvällä tavalla pienuutensa.

Illan hämärässä ja takkatulen ääressä käymme kuulumiskierrosta kuten aina. Kukin kertoo mitä haluaa, ei paljon kysellä, jokainen saa olla niin avoin kuin oikealta tuntuu. Vuosi vuodelta vähemmän tarvitsee kertoa omista tai lasten saavutuksista. Lastenlapsista toki aina riittää iloista kerrottavaa. Surun ja sairauden ymmärtämiseen kouliintuneet jaksavat kuulla miten kullakin on. Elämän kokemusten paino jo tuntuu, yhtä ja toista omaan tai läheisen terveyteen liittyvää voi tässä joukossa jakaa ja niin kulkua keventää. Luottamusta ja avoimuutta on kullakin uskalluksensa verran.

Aamulla kuullaan tapaamisen teemapuheenvuorot. Viime vuonna keskusteltiin omaishoitajuudesta, tällä kertaa leskeytymisestä. Kolme kurssimme leskirouvaa tiivisti kukin kokemustaan puolison sairausajasta, siitä hiljaisesta alamäestä, kuten Kaija niin kauniisti sanoi, kuolemasta ja surusta. Useimmat meistä ovat työssään näitä tuntoja kohdanneet, mutta nyt liikutaan syvemmällä, intiimillä tasolla. Edellisen illan keskusteluissa avautuessamme teimme jo sydämessämme tilaa ottaa vastaan nämä ikätoverien herkistävät tunnot. Mieleeni jäivät kunkin kertojan kasvot ja pienet paljon puhuvat sanat ja eleet. Surunsa läpi jo kulkeneen valoisassa olemuksessa voi aistia kiitollisuuden elämästä ja uuden ajan versot.

Esitin täällä taannoin mielipiteen Hesarista, että on hyvin toimitettu ja monipuolista luettavaa sisältävä päivittäislehti. Olikin, pitkään. Vaan nyt saattaa tilauksen jatko olla harkinnassa.

Lehteä piti näet taas uudistaa. Vaihtuiko päätoimittaja, vai tuliko omistajalle hätä, ettei saa tarpeeksi voittoa. Paperitehdaskin lopetti, nyt pitää ruveta tuomaan painopaperi ties mistä.

Uusi ulkoasu näyttäytyy lukijan kannalta semmoiselta, että joka toinen sivu on koko sivun mainosta ja asiatekstiä aina sen verran vähemmän. Mainostilan määrä on reilusti tuplaantunut.

Kiittelin lehteä aiemmin tasapuolisuudesta ja  puolueettomasta sekä paneutuvasta uutisoinnista. Mistä pääkirjoituksiin on tullut aatteellista sivumakua, joka ei lukijaa miellytä?

Siri Hustvedt  Muistoja tulevaisuudesta  suom. Kristiina Rikman  Otava 2019

Taitava, 1955 Minnesotassa syntynyt ja New Yorkissa asuva kirjallisuustieteen tohtori ja kriitikko, kirjailija S.H. seuloo muistiinpanojaan ja päiväkirjamerkintöjään neljänkymmenen vuoden takaa ja panee merkille ristiriidan näiden tekstien ja mieleen tallentuneiden muistojen välillä. Siitä alkaa ja jatkuu tämän romaanin työstäminen.  – S.H:lla on ikioma tunnistettava tyylinsä kirjailijana. Tämäkään teos ei ole perinteinen juoniromaani, vaan pikemminkin kirjailijan historiaan liittyvien muistosirpaleiden ja aikakaudeltaan tallennettujen muistiinpanojen kaleidoskooppina välkkyvää ja värähtelevää tekstiä. Kirjoittajan tyyli on niin aseista riisuva, ettei se houkuta sanomaan mitään muuta kuin: lukija ihastelee älyn välkettä, hämmentyy tuon tuostakin – ja viihtyy.

*

Jussi Valtonen  Vesiseinä  LIKE 2006

Olen tykännyt Jussi Valtosen tyylistä kovasti siitä asti, kun luin 2014 julkaistun He eivät tiedä mitä tekevät. Teos voitti Finlandia-palkinnon. Tällä kertaa kirjastosta löytyi varhaisempi romaani, jossa kirjailijan omin, humanistinen ote on jo nähtävissä. Vesiseinä on neurotieteilijä-psykologin ja hammaslääkärin avioliittoromaani, jossa puolison masennuskausien ehdoilla kulkevan elämän karu todellisuus piirtyy kauniilla tavalla esiin.  – Suosittelen!

*

Sari Elfving  Taivaat jotka ansaitsemme  Teos 2019

Hämeenlinnalainen, 1974 syntynyt Sari Elfving on julkaissut esikoisromaaninsa. Perhedraama kuvaa vuoroin äidin, vuoroin tyttären näkökulmasta kokemuksia, jotka vievät hulluuden rajoille ja ylikin.  – Sen verran ahdistavia kokemuksia ja synkkää tarinaa, että teki mieli jättää kesken. Esikoiset ovat usein tyylillisesti horjuvaa ja paikoin raakileelta maistuvaa, niin tämäkin. Kirjailijuus on kehitteillä, omaa sanottavaa pursuu ja tyyli hakusessa. Ehkä seuraava jo tavoittaa rauhallisemman uoman. Sopii toivoa.

***

Mummo, että – jokailtaiset puoliyhdeksän madonluvut Pian, Matin, Jussi-Pekan, Marjon tai jonkun muun sisälukutaitoisen taritsemina alkavat hiiltää taas. Eipä se ole lukijan vika, ei kuulijankaan – maailma vain ei ole oikealla mallillaan. Ja mikäs se on se oikea malli, sekö entinen? Se kun sai kukin mekastaa elämässään (ja toistenkin elämässä) vapaasti kuin taivaanlintu, lentää mihin nokka näyttää niin pitkälle kuin siivet kantaa, maistaa joka matosen mikä maassa sattui mongertamaan ja linnulle maistui. Mitä vain yllykettä mieleen sattui putkahtamaan, siitä vain ja sen perään.

P.Kaveri, – mm..?

Mummo, että – auta armias, jos ei ala löytyä jotain muuta uutisoitavaa, niin kyllä täältä tulee, sanomista, meinaan. Onko uutisjumi, mitä, häh? Eikö uutispussinpohjalta löydy järkipuhetta? Ihme spekuloinniksi on meininki menny. Maailman suurimman valtion tontilla pörhistelee mitätön kukkopoika, kiekuu heltta punaisena. Naapurin aidan takana mellastaa pikku sapeliaan kalisteleva tsingiskaani, kuurosokeana etu- ja takapihalla tungeksivalle kansalaisten joukolle, joka yrittää kertoa, mitä mieltä ovat itsevalitusta kaaniudesta.  

P.Kaveri, – öhm..öö…

Mummo, että – minä en kuulkaa suostu! Jätteetkin lajitellaan ja systeemi jauhaa kunkin sortimentin omissa jätemyllyissään. Tämän nykymaailman uutiset ovat alusta loppuun yhtä ja samaa ongelmajätettä, jolle ei loppusijoituspaikkaa löydy. Toosa kii! Nyt riitti!

P.Kaveri, – noh, nih, että silleen..

Jokainen tuntee jonkun, joka muuttaa yhtenään – ja joitakin, jotka ovat uskollisia asumasijoilleen pitkiäkin aikoja, jopa läpi elämän. Kaupunkimainen elämäntyyli sisältää yleensä useita muuttoja, enimmäkseen perhetilanteiden tai työpaikkojen muuttuessa. Syynä voi olla myös ikävä naapuri, epäviihtyisä ympäristö, tai ärsyttävä haitta asunnossa. Jatkuvan muuttamisen taustalla voi olla myös jokin viihtymättömyys omassa elämässä, jota ei osaa paikallistaa.

Täydellistä asuntoa tuskin onkaan, niin paljon asumiseen liittyviä erilaisia muuttujia tunnistetaan. Asujan tottumukset ja mieltymykset vaikuttavat ratkaisuihin asuntoa hankkiessa. Yksi tarvitsee paljon tilaa, toinen tasokasta ympäristöä ja varustetasoa, kolmas hyviä yhteyksiä, neljäs haluaa palvelujen lähituntumaan, viides arvostaa rauhallista ja arvokasta sijaintia. Jollekin on tärkeää saada tehdä tai teettää asuntonsa yksityiskohtia myöten persoonalliseksi, toiselle käyttömukavuus ja kohtuullinen kunto riittävät.

Ajan ilmiö ovat tyhjenevät vanhat kerrostalot ja hiljalleen autioituva maaseutu. Syrjäkylien mökit jäävät nököttämään yksikseen keskustan palvelutaloihin muuttajien jäljiltä. Kaupungeissa vanhukset myyvät omakotitalonsa ja hakeutuvat keskustan kerrostaloihin. Trendit elävät aikansa, sen huomaa helposti katsellessaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisia asuntomessualueita tänään.   

Istun tuolissani ja keskityn kotiseurakuntani kirkosta striimattuun messuun. Iloitsen havaitessani kuvauksen laadun kohentuneen keväällisistä katsomistani. Janne-kanttori esilaulaa virret komeasti, Samuli-pappi toimittaa liturgiset osuudet lempeästi kantiloiden tapansa mukaan. Saarna on selkeä, fokus pysyy pakon ja suositusten merkityksen tarkastelussa liittyen evankeliumitekstinä olevaan Jeesuksen vertaukseen. ”Kumpi teki isänsä tahdon?” Kaikenlainen aiemmin palveluksen striimausta häirinnyt hermostunut lepatus puuttuu, vaimeana taustalta kuuluvat lasten äänetkin tuntuvat kuuluvan asiaan.

Panen merkille, että esirukous ja siihen liittyvä kynttilöiden sytytys kastetuille, avioliittoon kuulutetuille ja kuolleille on asemoitu alkuliturgian yhteyteen. Hyvin se siihen istuu. Mutta mistä tähän nyt tunkeutuu vanhatestamentillinen mielikuva vanhasta valkopartaukosta, joka istuu valtaistuimellaan? Hänen eteensä kannetaan korillinen toisensa jälkeen huolta ja murhetta omasta ja toisten puolesta, vauvoja vanhempineen ja kummeineen, pariskuntia käsi kädessä, itkeviä omaisia, koko maailman hätä ja tuska sekä hyvää tarkoittava kirkollinen puuhamaa. ”Kannamme eteesi…”

Kun puhutaan raamatun käännöksen uudistamisesta nykyihmiselle ymmärrettävämpään muotoon, voisiko joku katsoa myös rukousten kielen perään?

Tätä on suitsutettu kirkollisissa medioissa: kirkko on kuulemma tehnyt oman digiloikkansa karanteeniaikojen seurauksena. On alettu striimata jumalanpalveluksia, tosin jälki on ollut melko kirjavaa. Olen tosissani yrittänyt etsiä onnistuneita ja hyvin tehtyjä striimauksia. Voin vakuuttaa, että se on osoittautunut työlääksi – toistaiseksi olen löytänyt kaksi.  Eniten tökkii monin paikoin huono kuvauskalusto, äänityksen ja kuvan ajantasaisuus onnahtelee, miksaus on unohdettu herranhaltuun, kuvakulmia ei ole  huolellisesti mietitty,  jumalanpalveluksen toimittajat kuljeskelevat sinne tänne  miten sattuu.  On käynyt ilmi, että harvalla teologillakaan on käsitystä digiviestinnästä. Luotetaan, että kunhan tässä toimittelen näitä askareita, se riittää.

Tänään odotimme yli viisi minuuttia milloin lähetys Myyrmäen kirkosta alkaisi. Ei alkanut. Lopulta etsimme taas Helsingin Tuomiokirkosta striimatun palveluksen, joka oli jo vauhdissa. Sielläkin suntio vaelteli sinne tänne kuorissa. Käsidesipullo oli ylennetty hopeisen ehtoolliskalkin viereen alttarille. Nuori miesteologi kiipesi kohtsillään saarnatuoliin, luki viiden minuutin puheensa teinitytön lausenuotilla kuulijoitaan vilkaisematta. Saarnatekstin kontekstia selviteltiin huolella, mutta en tavoittanut yhtäkään ajatusta, joka olisi puhutellut ihmistä tässä ajassa. 

Kirkon digiloikaksi riittää näämmä se, että kuvaus käynnistetään, jos muistetaan, ja jumalanpalvelusrattaat lähtevät vierimään tuttua rataansa.

Siitä, kun viimeksi olen mennyt junalla Stadiin, tuntuu olevan kerrassaan iäisyys. Se kertoo ajan kulun tahmeudesta koronakeväänä. Jokin on muuttunut sisäisessä paikannuksessa, ajoituksissa ja käytännöissä. Kaupunkireissuja on ollut muutama kuluneena vuonna, mutta omalla autolla liikkuen. Aprikoin, onko syytä ottaa kasvosuojus käyttöön kahdenkymmenen minuutin junamatkaa varten, vaikka on keskipäivällä liikenteessä ja aikeissa palata ennen ns. neljän ruuhkaa.  

Kotiasemalla meitä oli täsmälleen kaksi parinkymmenen junaan nousijan joukossa, joilla oli suojus. Perillä isolla asemalla samaten pari yksilöä oli suojaimineen sadan ihmisen seassa. Aikaisemmin olen katsonut kasvosuojuksen tarpeettomaksi niillä reiteillä, joilla keväällä ja kesälläkin kuljimme. Viime aikojen huolestuttavien uutisten inspiroimana otin nyt käyttöön tavallisen laskostetun, sinisen. Viimeksi lienen käyttänyt moista 1970 luvun alussa leikkaussalitöissä.

Ihmisen hengitys on lämmin, siinä 36:n tai 37 asteen tienoilla. Koska suojaimen idea olla päästämättä läpi hengityksessä ja puheentuottamisessa syntyviä pisaroita, seuraa siitä väistämättä se, että suojaimen kera kulkija hengittää tähän vuodenaikaan ulkoilmaa huomattavasti lämpimämpää, kosteaa seosta. Tuo ’saunaefekti’ ei tunnu miellyttävältä eikä se, että kovin hapekastakaan tuo seos ei ole. Junassa oli tullen mennen runsaasti tilaa hakea paikka, jossa ei vieressä eikä vastapäätä ollut ketään.

Ihmettelin myös mielessäni fiilistä, oli kuin stadi olisi muuttunut vieraaksi, hiukan vihamieliseksi ja uhkaavaksi paikaksi. Päällisin puolin kaikki on kuin ennenkin, mutta kuitenkin jokin määrittelemätön muutos on tekeillä. Ja se tapahtuu meissä ihmisissä.     

Aurinko paistelee, ja pilvet pilveilee, vuoronperään, sopivin välein, ja sade pitää ansaittua vapaata. Mummon kalenterissa ei ole menoja merkittynä, missä lie koko kalenteri, taitaa olla jo muun männeenvuotisen tarpeettomaksi käyneen kaman muassa poissiivottu. Mummo könyää ihanan arjen inspiroimana pihavajassa etsiskellen tiettyä häkkyrää, tiettyyn tarpeeseen.

No eipä löydy häkkyrää, mutta löytyy yhtä ja toista muuta, ja sen muun muassa muuan muovimatto, joka muinoin hankittiin terassin pihakeinun eteen. Mummon mielestä matto on ystävällisempi keinussa istujan paljaalle  jalalle kuin terassin betonilaatta. Muutamankin kerran on hän jo ihmetellyt mihin se matto. Poikakaveri on ollut monen muun asian muassa tästä kovin hiljaa. Sen sijaan hän on ylistellyt betonilaattaterassin mukavaa viileyttä jalalle hellepäivänä.

Kaikki pihavajan sisältöä koskeva aprikointi johtuu muun muassa siitä, että P.Kaveri on päätään Mummoa pitempi, niin että pystyy hallinnoimaan vajan ylintä tasoa, jonne päätyville tavaroille Mummo ei mahda mitään. Ei edes tiedä mitä kaikkea siellä on. Vaan kuinkas ollakaan, maton kulma oli lipsahtanut näkyviin reunan yli. – Haa! sainpas sinut, kimmahti Mummo ja kiskoi maton esiin. Onneksi ei tullut sen mukana ylläreitä niskaan, tulipa mieleen jälkikäteen.

Ai niin se häkkyrä. Ei ollut vajassa sitä. Mutta koska samanmoisia on isompien perennojen tukena siellä sun täällä, asia järjestyi siirto-operaatiolla yhden kukkapuskan juurelta toiselle. Samalla sai syyn raivata liian rehvakkaaksi levittäytynyttä raunioyrttipehkoa pienemmäksi. Joten Mummo pääsi kuin pääsikin viimein tarkoituksiensa perille.