Peltoaukealla kävellessä seurasin tiiviisti varjoani. Sen sai esiin takaa himmeästi paistava aurinko. Kauempana taivas oli sinisenmustien, sateenraskaiden pilvien peitossa.
Hetkessä oikealta lensi aukean poikki etelään satojen lintujen saattue, pieniä auramuodostelmia ja pitkää, hulmuavaa riviä. Aivan yläpuolellani kuulin äänet. Pysähdyin, voimakas tunne nousi lävitseni, siinä oli haikeutta ja juhlavaa iloa. Teki mieli vilkuttaa: hyvää matkaa ja tulkaa takaisin, tuokaa kevät!
kuuntelen
sateen musiikkia
koko iloisen katonpesupäivän
– illalla poikani soittaa…
Kun synnyin, minulta ei kysytty tahdonko tulla siihen aikaan, paikkaan ja perheeseen. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin alkaa ihmetellä kuka olen ja missä. Kasvutaival kulki pitkään täysin perheen elämänarvojen ja realismin ehdoilla.
Opiskelupaikan valikoituminen tapahtui toisaalta mahdollisuuksien rajoissa, toisaalta kiinnostuksen siivittämien yritysten tietä. Kun yksi ovi sulkeutui, löytyi toinen, joka oli raollaan. En ole niitä, joille kaikki ovet olisivat olleet auki ilman muuta. Olen joutunut etsimään, ponnistelemaan, pettymäänkin.
Oppikoulun jälkeen ammattiin valmistuttuani sain ensimmäisen sijaistyöpaikan melko helposti. Kovempaa oli jo hakea vakinaisia virkoja. Sattui niin, että tulin valituksi kahteen paikkaan yhtä aikaa. Lupauduin sinne, mistä ensin tuli tieto. Se merkitsi, että elämä alkoi rakentua pääkaupunkiseudulle.
Perhe ei kuulunut suunnitelmiini tuolloin, ei vakavasti otettava seurustelukaan. Seikkailunomaisia suhde-episodeja oli, vapaat kuviot tuntuivat sopivan. Sitten kävi vähän yllättäen, että pimeimmässä marraskuussa tapasinToisen, kevättalvella kihlauduttiin ja kesällä vietettiin häitä.
Rakastuminen ja sitoutuminen ? hämmentävän nopeassa tahdissa olin ihan eri uralla kuin olin ajatellut. Se oli huumaa, josta heräsin hitaasti. Muutamassa vuodessa olinkin kahden pienen äiti ja aviovaimo, joka yritti hoitaa sekä virkaa että kotia. Tein tietoisen valinnan: jätin työni Kuopuksen syntymän myötä.
Kotiäitinä vierähti viitisen vuotta. Sinä aikana muutettiin isosta kaupungista pienempään. Toinen oli edennyt isossa yhtiössä, johon oli valmistuttuaan mennyt. Parina kesänä palasin sijaishommiin kuukaudeksi tai pariksi. Lasten hoito järjestyi mummolan ja naapurin lukiolaistytön avulla.
Esikoinen oli ollut päivähoidossa lyhyen aikaa toiseen äitiyslomaani asti. Kuopus oli perhehoidossa ja päiväkerhossa, Esikoinen jo koulussa, kun sain vakituisen viran. Kun lapset kävivät molemmat alakoulua, otin virkavapaata ammattini erikoistumisopintoihin. Oli tarve toteuttaa keskeytynyt urasuunnitelma.
Ei turhaan sanota, että lasten murrosikä on koko perheen murrosvaihe. Itsenäistymisvaiheemme ravisteli parisuhdetta. Oli raastavaa, etäännyimme toisistamme. Minä löysin psykodraamat. Kurssit olivat yhtä aikaa ammatillista lisäoppia ja valtava henkilökohtaisen muuttumisen haaste.
Toinen kävi omaa kamppailuaan. Hänen turvalliseksi luultu työuransa katkesi lamaan. Ensimasennuksen jälkeen hänestä löytyi taitojensa uudelleen arvioinnin kautta sisua ja nöyryyttä etsiytyä uudelle uralle. Samalla kumpikin nuorimiehemme vuorollaan ponnistelivat löytääkseen lukion jälkeen opiskelupaikan.
Lapset muuttivat kotoa ajallaan. Koti rauhoittui, Toisen kanssa alkoi hiljalleen uusi lähestymisen aika. Pitkän ihmissuhteen arvo on paljastunut routavuosissa ja odottamattomissa elämänkäänteissä. Kummankin on ollut suostuttava itse muuttumaan ja opittava hyväksymään toisensa.
Toisella on vielä muutama vuosi työelämää, kun minä sain jo työurani tehdyksi. Nuorimiehet ovat omissa kuvioissaan kumpikin: Esikoisen häät on juhlittu ja työelämä pyörittää, Kuopus rakentaa omaa polkuaan. On jälleen uusi elämänvaihe, joka on tuova ilonsa ja surunsa, koko rikkautensa.
Kuljettua polkua katsoessani, löydän ne paikat, joissa toisenlainen valinta olisi ollut mahdollinen ja johtanut toisenlaiseen elämäntiehen. Huomaan myös ne asiat, jotka ovat olleet väistämättömiä. Tunnustaudun valintoihini, elämääni ja kiitän johdatuksesta. Näin on hyvin.
Väliin riepoo. Esimerkiksi se, että kun tää kohtaa sattumoisin tuttavan, joutuu yleensä aina ensteks tekemään selkoa, että miten se on sujunut eläkkeellä olo. Tätäpä kysymystä ei voita muu kuin se, että voivoi, mitenkä se sinun silmäsi jaksaa. Siis ihan kuin otsassa olisi lappu: Vasta Eläkkeelle Jäänyt. Tai ihan kuin meikäläinen olisi pelkkä Silmä Kipeä. Joka sitä paitsi enää ei ole kipeäkään, se silmä, kunhan on.
Että milloin mahdan olla taas tavallinen, kokonainen itseni muiden silmissä? Ei millään pahalla. Saanee tätä kysyä niin kuin tuotakin. Heh.
Hesarissa puututtiin sunnuntaina kuolevan hoidosta nousseeseen keskusteluun Terhokodin ylilääkärin, Juha Hännisen toimesta, lehden pääkirjoitussivulla sekä maanantaina vielä toimittaja-artikkelissa. Myös TV-ykkösen Aamutorilla oltiin aiheen ympärillä.
Saattohoitoasia ei sinänsä ole uusi, mutta periaatteellista keskustelua käydään aika ajoin. Asia puhuttaa hoitohenkilöstöä ja potilaan omaisia eniten, harva asianomainen itse kykenee ottamaan kantaa. Myös vapaaehtoisia saattohoitajia asia askarruttaa. Kysymys on kuolevan hoidosta on yleiseettinen.
Termillä palliatiivinen sedaatio tarkoitetaan kuolevan potilaan lääkityksellä nukuttamista tilanteessa, jossa hallitsematon kipu aiheuttaa vaikeaa ahdistusta ja sekavuutta eikä potilaan tilaa voida muuten helpottaa. Se ei tarkoita eutanasiaa, armokuolemaa. Sedaatiosta voidaan herättää, eutanasia on lopullinen.
Vahvimmat kipulääkkeet lamaavat hengitystä, siksi niiden käytössä on tietyt ajalliset ja määrälliset maksimirajat. Rajoitukset tuottavat joskus sietämättömän tilanteen potilaalle. Kun on kerrankin ollut hallitsematonta kipua kärsivän potilaan vierellä voimatta auttaa, tietää mistä on kysymys.
Mitä tarkoittaa oikeus ihmisarvoiseen kuolemaan? On todettua, että moni meistä ei pelkää niinkään itse kuolemaa kuin siihen mahdollisesti liittyvää kipua. Kuolema voi olla rauhallinen, kauniskin tapahtuma. Monet ovat saattohoitokodin asiakkaina nimenomaan vakavan sairauden loppuvaiheen kipujen hallitsemiseksi.
Sedaatio näyttäytyy keskustelussa myös eutanasian vaihtoehtona. On hyvä tietää, että kaikki voimakas kivun lievitys nopeuttaa kuoleman prosessia jossain määrin. Eettinen kysymys on tässäkin se, kuka päättää sedaatiosta, jos potilas ei itse kykene siihen. Onko omaisella tai lääkärillä oikeus päättää potilaan puolesta?
Sedaatio ei ole mörkö, jos ei ole eutanasiakaan. Kummassakin on pyrkimys toimia siten, että ihmisen elämä voisi päättyä arvokkaasti. Eutanasia ei ole meillä laillinen hoitoratkaisu. Onko sitten nukutuksessa kuoleminen arvokkaampi kuin kivulias? Monelle kuolema on se mörkö, mutta on myös ihmisiä, jotka eivät halua kuolla itseltään salaa.
Aina ei voi edes ennakoida tilanteita, jotka voivat tulla eteen. Yksiselitteisiä vastauksia ei ole. Ajattelen, että tärkeintä on kuulla potilaan tahtoa, hänen kuolemastaanhan on kysymys. Jos sitä ei ole mahdollista selvittää, lähiomaisten ja lääkärin on pyrittävä yhteisymmärrykseen hoitolinjasta. Jos yhteisymmärrystä ei löydy, perinteinen hoitolinja on varmin ratkaisu.
Se istui jo paikoillaan hiljaa tummissa puvuissaan, saattoväki. Kappeli oli täynnä, miesvoittoista porukkaa. Takarivistä löytyi hiukan tiivistämällä vielä paikka. Edessä istuvan miehen kauluksella oli puistattava kerros hilsettä kuin lumisateen jäljiltä. Kello oli viittä vaille.
Etupenkissä istui lähiomaisten pieni joukko. Leskellä oli musta hattu. Ajattelin entisaikaista tapaa käyttää suruharsoa hatussa. Sitä näkee tuskin koskaan nykyään. Tavallaan harso olisi kauniskin, sen taakse voisi kätkeä kyyneleensä tai sen, ettei niitä enää hautajaisissa riitä poskille asti.
Urut lähtivät soimaan verkkaan kuin miettien. Vainajaa oli saattamassa mieskuoro, kaupunginhallituksen ja ?valtuuston puheenjohtajat, kirkkovaltuuston nokkamies, paikkakunnan eläkepapit ja muuta arvokasta väkeä. Saattojoukko kertoo vainajastakin. En ollut tällä kertaa mukana viran puolesta, tunnesyistä vain.
Kirkkoherra tietysti oli siunaamassa. Puhe oli kaunis, kaikin puolin sopiva. Vainajaa ja leskeä puhuteltiin siinä etunimeltä. Näin kerrottiin, että tuttuja ollaan. Virret pihistiin niistä korkeuksista, missä yleensä putoaa puolet porukkaa pois. Kuoron tenorit pääsivät loistamaan.
Haudalle mennessä jonoa riitti kymmeniksi metreiksi. Loppupäässä kulkeva joutuu aina tekemään saman ikävän havainnon: on olemassa ihmisiä, joiden on välttämättä selostettava jotain banaalia asiaa naapurilleen, saattomatkalla. Ääneen. Onneksi lähiomaiset eivät kuule.
Kukkavihot laskettiin tihkusateessa. Joka toinen oli sinivalkoinen. Takaa ei kyllä nähnyt eikä kuullut mitä sanottiin. Ruusua kantava nainen lykkäsi takkinsa ja laukkunsa vieressä seisovalle puolitutulle miehelle kukan laskemisen ajaksi. Saattoväen pääväri oli syvänmusta, pari vaaleatakkista erottui joukosta.
Muistotilaisuusväkeä oli vähemmän. Ohjelman juonsi kirkkoherra suvereenisti ja pieteetillä. Kaikesta näki, että hän osaa tämän. Lähiomaisille on helpottavaa, ettei tarvitse huolehtia tilaisuuden sujumisesta. Hyvä kun pysyvät koossa surussaan. Mieskuoron Tähtitenori lauloi Oi muistatko vielä sen virren.
Kahvipöytä pursui suolaista ja makeaa. Vapaan sanan käyttivät eläkepapit, näin seurakunnallinen puoli muisteluista korostui. Veisuu laahasi. Adressipino oli komea, lukija oli onneksi selkeäsanainen sukulaisnainen, joka oli järjestänyt pinon ennakkoon eikä lukenut jokaikistä värssyä.
Hyvästellessä leski totesi hämmennys silmissään: en ole koskaan elämässäni asunut yksin, tuntuu niin tyhjältä, kun tuki ja turva on poissa..
Keskustelu lasten kasvatuksesta on purskahtanut hätkähdyttävän tutkimustuloksen siivin mediaan ja mielipidefoorumeille. Kasvatuskysymykset ovat kullekin sukupolvelle vuorollaan ajankohtainen ja tärkeä aihe. Jos on todettu vauvabuumi, eipä kummeksuta tämänkään kysymyksen aktivoitumista.
Saako lasta kurittaa kasvatusmielessä? Missä kulkee fyysisen kurituksen ja pahoinpitelyn raja? Pitääkö puheen riittää, jos lapsi ei vielä ymmärrä perusteluja? Saako vanhemmuuden nimissä kasvattaa lapsiaan miten parhaaksi katsoo? ?Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee??
Olen varttunut kodissa, jossa vanhemmat olivat periaatteen ihmisiä ja kristittyinä tunnettuja. Omatahtoisuuteni ja kovakorvaisuuteni vuoksi äiti katsoi toisinaan aiheelliseksi käyttää tukkapöllyä tai koivunoksaa kasvatusapuna. Sen koin epäreiluna, siitä nousi minun tapauksessani vain uhmaa.
Isän kasvatuskeinoina muistan lapsena olleen jonkun kerran sanallista jyrähdystä seuranneen luunapin otsaan tai nurkassa seisottamisen. Se sai häpeämään. Murrosiän myrskyissä isä kävi kanssani kärsivällisiä keskusteluja. En muista hänen neuvojaan, mutta muistan, että hän myös kuunteli. Se tuntui välittämiseltä, rakkaudelta.
Omien lasten kanssa lienen tehnyt monia virheitä, mutta koivunoksaan en ole tarttunut. Ymmärrys omaa äitiä kohtaan kyllä lisääntyi, kun jouduin tunnistamaan kiukkuherkkyyteni. Isältä saatua keskustelumallia olen kokeillut vaihtelevalla menestyksellä murrosikäisiin nuorimiehiimme, joiden kanssa joskus ajauduttiin napit vastakkain.
Olen lain kannalla siinä, että kuritus on tuomittava kasvatuskeino. Ketään ei saa lyödä. Lasta ei saa kohdella muutenkaan niin, että hänen pitää pelätä aikuista. Toisaalta lain ylitulkinta on johtanut joskus mahdottomiin tilanteisiin päiväkodeissa ja kouluissa, kun ei ole ollut taitoja vaihtoehtoisten keinojen käyttöön.
Eri asia on, että vanhemmat joutuvat toisinaan fyysisesti rajoittamaan pientä lasta, jolle sanallinen opastus ei vielä toimi. Isommallekin täytyy voida sovittujen sääntöjen rikkomistilanteessa käyttää rajoittavia sanktioita. On opittava erottamaan rajoitus ja kuritus.
Kasvattaja, joka katsoo oikeudekseen kurittaa lasta käyttämällä nyrkkiä tai mitään kättä pitempää, potkuista puhumattakaan, käyttää aikuisen ylivaltaa väärin ja on saatettava vastuuseen. Tällainen aikuinen on avun tarpeessa.
*Aiheesta kirjoittaa myös mm. sympaattinen antisankari.
Eräs aamupäivällä käyty keskustelun pätkä kahden naapurinaisen kesken, joista toinen kuopsutti talonsa edustalla kukkapenkkiä, kun toinen meni ensin ohi sauvoineen ja tuntia myöhemmin takaisin . Aamu oli leppeä; pilvinen ja hiukan kostea, puolipäivää kohti tihkuiseksi sateeksi kääntyvä.
– Mukava sää olla ulkona!
– Niinpä on, sopivan kosteaa, on helppo hengittää..
Paljon ei tarvita, että ihminen on toiselle olemassa: hymy, nyökkäys, pari lausetta. Siinä mitä sanotaan ovat läsnä kummankin sisäiset tunnelmat. Niistä voi valita, mitä ilmaisee, jos avaa keskustelun. Voi liittyä toisen tunnelmiin omillaan tai ryhtyä vastaväittäjäksi. Jälkitunnelmat ovat sen mukaiset.
?Me tarvitsemme kaikki veljen tai sisaren, joka omasta syvyydestään käsin puhuu meidän syvyydellemme?. Ajatus tuli vastaan Wilfrid Stinissenin mietekirjasta, jota luen päivittäin.
Mietin miksi niin harvoin sellaisen ihmisen kohtaa arkielämässä.
Ihmisillä tuntuu ylimalkaan olevan kovin ohut ja pinnallinen vuorovaikutuksen tapa tuttujenkin kesken. Nyt en sinänsä väheksy suomalaista small talkia, keskustelunavauksia säästä ja mitäpä kuuluu ?liturgiaa. Niillä on paikkansa ja aikansa. Miksi vain niin usein jäädään siihen ilmeisimpään?
Syvä keskustelu näyttää usein tarkoittavan kuolemanvakavaa itsekeskeistä monologia, johon toinen ei saa sanaa väliin. Syvällisyytenä saatetaan pitää myös älyllistä kiemurointia, josta ei saa tavallinen kuolevainen mitään tolkkua. Ymmärrän Stinissenin tarkoittavan tässä muuta.
Veljeys ja sisaruus puhuu arvoasetelmien särkymisestä. Toinen ei tule toisen yläpuolelle vaan rinnalle. Keskustelu voi kulkea tapahtumatasolta oivallustasolle. Lähtökohtana oma syvyyskokemus elämästä voidaan jakaa ihmisyyttä aidoimmillaan.
Syvimmällä meissä on Jumalakin, kohdattavissa ja jaettavissa oleva hyvyys ja rakkaus.
Käytiinpä kylässä kollegan luona, joka on vauvalomalla. Minut oli ystävällisesti pyydetty mukaan. Tiimi porhalsi määräaikaan ulos viikkopalaveristaan ja survoutui evp-vahvistuksineen yhteen autoon. Kätkätys ja kälinä oli varsin kotoisan kuuloista. Kirsikka ajoi suvereeniin tyyliin mennen tullen.
Päivänsäde oli oma viileän rauhallinen itsensä selkeänkauniissa kodissaan. Tuorein vauva nukkui, esikoispoika leikki hämmästyttävän keskittyneesti huoneessaan enimmän aikaa. Esikoisella ei ilmennyt mustasukkaista esiintymishalua edes tätilauman ihastellessa kilvan päiväunilta herännyttä pikku veljeä.
Oliko se yllätyskään, että mieleeni nousivat vahvoina yli neljännesvuosisadan takaa omien kotiäitivuosien tunnelmat. Kokemus äitiydestä, se ihmeenomainen tapahtuma, jossa lapsi muovaa naisesta äidin ja sytyttää sydämeen ehdottoman, elämän mittaisen rakkauden.
Miten suuri ihme onkaan pieni ihminen, miten täydellinen miniatyyrikoossaan. Miten nopeasti hän kasvaa, kehittyy, oppii asioita. Miten ihmeellistä lapselle kaikki maailmassa ensi kertaa koettuna on. Ja miten yksilöllisiä voivat pienestä asti sisaruksetkin olla.
Ihmettelyn ja uuden oppimisen kyvyn kun voisi säilyttää.
|
|
