En malta olla pöyhimättä hieman viime sunnuntain Hesarissa esiin nostettua aihetta masennuksen hoidosta, kun alan ammattilaisena olen ollut taakse jääneen työelämäni aikana. Artikkelin otsikko kertoi Sakari Tolan pääajatuksen: Pitkä sairausloma ei ole oikea lääke masennukseen.

(Jos jonkin mielipideosaston artikkelin kirjoittaja on vakuutusyhtiön lääkäri, satunnainen lukija olkoon varuillaan, ettei ryystä aamukahvia väärään torveen. Alan ammattilaisenkin kannattaa hengittää pari kertaa syvään ja ottaa iisisti, ettei verenpaine ala nousta.)

Tola vertaa depressioita selkäsairauksiin siinä mielessä, että molemmissa aiempi hoitokäytäntö on ollut passiivista lepoa korostavaa. Selkäsairaus eroaa masennuksesta sikäli, että siinä on sekä tutkimuksin todennettavia fyysisiä vaurioita että psyykeen vaikuttavaa vaikeahoitoista särkyä. Nykyään selkävaivojen hoito perustuu tehokkaaseen kivunpoistoon, jotta liikkuminen olisi mahdollista. Selkäsairaus on usein työperäinen, joten paluuta työelämään ei ole ilman uudelleen koulutusta.

Depressiossa tuska on mielenkipua eikä ole poistettavissa särkylääkkeillä. Helpotusta tuo, jos löytyy oikea aivojen välittäjäaineiden toimintaa aktivoiva lääke. Liikunta kuuluu hoitoreseptiin, mutta ei aina onnistu aloitekyvyn lamaannuksen vuoksi. Tola väittää sairauslomia liian pitkiksi, mutta toteaa toisaalta, että työpaikoilla ei psyykkisesti puolikuntoista oikein siedetä. Työpaikat ovat erilaisia, mutta Tolan peräänkuuluttamia kevennettyjä työpäiviä ja pehmeää työhön paluuta tuskin kovin monella työnantajalla on tarjottavana.

Vakuutusyhtiön lääkärinä Tola on tietysti huolissaan työkyvyttömyyseläkkeelle ajautuvien määrästä ja sanoo sitä ponnettoman hoidon tulokseksi. Osittain hän on oikeassa. Pelkkä lääkitys ja sairausloma ei olekaan ratkaisu, tarvitaan terapiaa, kuntouttavaa hoitoa, jossa riittävän tiheässä hoitokontaktissa tuetaan aktiivisesti työelämään paluuta. Vaan tässäpä se onkin, kun kuntouttavaa hoitoa ei riitä kaikille! On myös totta, että joissakin tapauksissa masennus kroonistuu nopeasti hoidosta riippumatta.

Tänään Tolan artikkelia kommentoi ylilääkäri Antti Holopainen Järvenpään Sosiaalisairaalasta. Hän nostaa esiin toisaalta hoitohenkilökunnan uupumisen ja kyynistymisen ja toisaalta lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttöön ajautuvien depressiopotilaiden hoitovaikeudet. On kaikkien kannalta traagista, että näin on. Lyhentämällä potilaiden sairauslomia ilman hoitomahdollisuuksien parantamista joudutaan vain ojasta allikkoon.

Syy asioiden nykyjamaan ei ole sairastuneiden eikä hoitotyöläisten. Katseet on käännettävä mielenterveyshoidon resursseista päättävien puoleen. Vaalit ovat tulossa.

…niin herkkä, niin rock

Pääkaupunkipäiväni päätteeksi houkuttelin Toisen työstä päästyään katsomaan kanssani paljon puhuttua uutuusfilmiä The Queen. Pääosan esittäjä sattuu olemaan suuresti arvostamani englantilainen näyttelijä, Helen Mirren, jonka status on aina vain kohonnut viime aikoina palkintojen myötä. Katsojia oli runsaasti, ikäisiämme enimmälti.

Ristiriitaisia tunteita herättävä ja yhä roolissaan toimiva brittiläisen kuninkaallisuuden ruumiillistuma ei ole helppo rooli tehdä vakavissaan. Mirren on niin laadukas näyttelijä, että edes tahatonta komiikkaa ei lipsahda mukaan pieteetillä toteutettuun kuningatarhahmoon. Hän onnistuu tuomaan todella hienosti esiin päähenkilön inhimillisen murtumapisteen ja hitaan taipumisprosessin tilanteessa, johon protokollasta ei ole apua.

Tärkeässä roolissa on myös vasta valittua pääministeriä esittävä Michael Sheen, joka onnistuu täydellisesti välittämään esittämänsä henkilöhahmon karismaattisuuden. Elokuvan hahmot myös yllättävät. Prinssi Philip näyttäytyy elokuvassa varsin kovana ja kulmikkaana ja prinssi Charles mielikuvaa pehmeämpänä ja diplomaattisempana. Kuningataräidin esittäjä muistuttaa esikuvaansa kovin vähän. Muu kuningasperhe loistaa poissaolollaan.

Pidin elokuvasta. Tarina oli faktan ja fiktion sekoitusta; henkilöt olivat todellisia ja elokuvaan oli leikattu mukaan kohtalaisen runsaasti myös aitoa, alkuperäistä uutisfilmimateriaalia. Tarinan kulkuun eläytyessä saattoi jopa unohtaa, ettei pääosaa esittänytkään kuningatar Elisabet itse – mikä jo sinänsä kertoo jotain.

Kirkossamme järjestetään seurakuntalaisten voimin pari kertaa kaudessa Tuomasmessu. Messussa on juontaja, rytmikästä musiikkia, pappi liturgissa tehtävissä. Kirkkoon sommitellaan pieniä sivualttareita, joille voi käydä messun aikana sytyttämässä tuohuksen ja jättämässä rukousaiheita.

Työvuosina olin vuorollani Tuomasmessussa sielunhoitotehtävässä. Taannoin ajattelin, millaisen pikkualttarin rakentaisin, jos tilaisuus tulisi. Tapahtui, että samalla viikolla tuomastiimin vetäjä soitti ja kysyi pikkualttarin tekijäksi seuraavaan messuun. Hämmästyin ajoitusta.

Sunnuntain teema oli Jeesus auttaa hädässä. Pikkualttarin pöydälle vein sinisen liinan, asettelin sille Kristus-ikonin, kukka-kiviasetelman, tuikkuja sinisiin lasimaljoihin ja sinisen kynttilän. Seinälle vielä kokemuksen läpi kirkastuneen ajatuksen: Jumala on läsnä kärsimyksessäsi. Turvaa Häneen.

Rukousjakson aikana luettiin pikkualttareille jätettyjä esirukouspyyntöjä. Kaikki rukousaiheet viedään vielä viikolla kokoontuviin rukousryhmiin. Pikkualttarin hoitajana paimentelin myös tuohuksia, joita oli sytytetty hiekka-astiaan. Pieni poika palasi monta kertaa alttarin luo katselemaan tuohusliekkejä.

Messun jälkeen iltateellä ihmiset juttelivat iloisesti keskenään. Kohtasin monta seurakuntalaista. Olen yksi heistä.

Jo toiset eläkkeellelähtöjuhlat seurakunnassamme vuoden sisällä. Omistani on kahdeksan kuukautta. Sain kutsun entisenä työtoverina ja ystävänä. Tuli muistoja mieleen, saatoin asettua lähtijän asemaan, aistia hänen haikeutensa ja ilonsa.

Istahdin ent. kollegojen pöytään, siinä joukossa on vielä helppo tavoittaa aidosti läheinen fiilis. Mukava oli tavata muitakin, kun koolla oli paljon entisiä työtovereita, myös pöydällinen jo ennen minua eläkkeelle jääneitä. Kaikki tuntui yhä niin kovin tutulta, tunnelma, tapa juhlia.

Mietin, milloin alkaa vieraantuminen, milloin tulee tunne ’mitä mä täällä enää teen’. Ehkä sitten, kun vanhat työtoverit ovat poissa, eikä tunne enää ketään. Kanslisti lausahti: sinua ei ole näkynyt talossa, et ole tullut yhtään edes käymään. Enpä niin. Voihan olla, että joku päivä menenkin.

Huomasin senkin, miten tyystin kaikki työarjessa aikoinaan ärsyttäneet asiat ovat unohtuneet. Joistakin aistii väsymystä, ahdistusta, jota ei läheltä huomannut, ehkä sitä ei silloin ollutkaan. Toivoo mielessään, että löytävät selville vesille.

Niin kauan on mukava käydä, kun joku tuttu tulee halaamaan ja sanoo: kiva nähdä sinua. Kun on joku, jolle voi sanoa: niin Sinuakin.

Tämä on sitä vuodenaikaa, jolloin on saanut nauttia television urheilulähetyksistä semmoinenkin katsoja, jota pelkkään vauhtiin ja voimaan perustuvat talviurheilulajit kiinnosta. Em-taitoluistelukisoista lähetetyt ’valitut palat’ ovat olleet herkuttelijan juhlaa.

Olen miettinyt tämän urheilulajin vaativuutta ja palkitsevuutta. Miten pitkä on tie sille osaamisen tasolle, jolla menestytään kansainvälisissä kilpailuissa. Miten lyhyt on optimaalisen taidon aika ja kovaa työtä vaatii pysyä huipputasolla. Ja miten pienestä onnistuminen on joskus kiinni kisajäällä.

Kilpailujen seuraamisen nautinto on kasvanut sitä mukaa, kun omien taitotaso on noussut ja sijoitukset parantuneet. Myös pisteiden laskusysteemin tarkennus tekniseen ja objektiiviseen suuntaan tuntuu hyvältä. Enää ei jää tilaa tuomaripelille ja kilpailijain entisten meriittien vaikutukselle siinä määrin kuin vuosia sitten.

Vuosien mittaan lajikehityskin on ollut huimaa. Hypyt tulevat yhä vaativimmiksi. Jäätanssi lähestyy jo akrobatiaa. Voimaa, vauhtia ja taitoa pitää olla. Sitten on vielä ’se jokin’, persoonallinen lumo, ilmaisukyky, jota ilman ei mestariksi tulla. Ja vielä onneakin, onnistumisen tahtoa tarvitaan.

Tottahan sekin on, että Euroopan mestaruus heltiää helpommin kuin MM-mitali tai Olympiakisojen palkintosija. Kaukoitä on näyttämässä kaapin paikkaa sekä Euroopalle että amerikkalaisille. Venäjällä ei enää ole itsestään selvää ylivoimaa edes EM-kisoissa.

Kiitos upeista elämyksistä Kiira, Susanna ja Alisa! Onnea pronssimitalista, Kiira Korpi!

Ajatella, vieläpä tuli eteen palaveri, vaikka jo luuli työstä jäätyään, että ei enää ikinä. Ei samanmoisten asiain kimpussa tosiaankaan, mutta kumminkin. Kollegan kanssa oli tullut luvattua muinaisille kurssikavereille viimeksi tavatessa, että me sitten kutsutaan koolle porukka, kun ollaan eläkkeellä. No, nyt ollaan siinä.

Ei muuten olla nähtykään sen jälkeen, kun jäätiin. Piti ensin päivittää tietokanta: mitä kummallekin on tapahtunut, miltä eläkkeelle jääminen ja sittemmin oleminen on tuntunut ja sitä rataa. Minähän en päässyt hänen lähtöjuhliinsa, kun satuin jäämään auton alle edellispäivänä. Elämä se sitten jaksaa yllättää.

K.kaveri oli luvannut palata kotiinsa tekemään ruokaa itselleen ja toiselleen puolipäivän aikaan, joten aikaa oli sen verran. Tunti ja kolme varttia elämän päivitystä, vartti asian suunnittelua. Tämähän meiltä käy. Seuraava tapaaminen kuukauden päähän ja kumpi etenee mitenkin. Siinäpä se.

Se ero on entisiin, että tämä palaveri ei enää tuntunut työltä. Se oli iloa.

Pitkään samassa kaupungissa asuttuaan tulee toisinaan panneeksi merkille taloarkkitehtuurin muuttumisen vuosien saatossa. Ihastuttavien ja sopusuhtaisen näköisten, harvaan rakennettujen puutalojen sukupolvi alkaa olla raivattu pois tieltä. Mitä on tullut tilalle?

Lättänät, tasakattoiset rivitalopötkylät ja omakotilaatikot tulivat ensin. Mikä ihmeen idea pohjoisessa ilmastossa! Kattovuotoja, homeongelmia, kalliita remontteja on riittänyt. Lähes kaikkiin parinkymmenen vuoden takaisiin tasakattotaloihin on ollut pakko nostaa harja tai auma.

Sitten heilahti toiseen laitaan. Ilmaantui korttelikaupalla äärimmäisen jyrkkäkattoisia, kolhon näköisiä talorumiluksia, oikein varsinainen möykkylä. Iskikö vinttikamariromantiikka? Jokin niissä mittasuhteissa mättää, kun silmä ei totu tykkäämään. Ei ainakaan tiiviissä rykelmässä.

Viime vuosina ovat tulleet nämä ihme palikkalaatikot: kaksi- jopa kolme kerrosta, erkkeriä, syvennystä ja lisäkettä. Nyt näyttää olevan toisviisto kattotyyli. Yst. Sosiaalineuvos kävi asuntomessuilla viime kesänä. Sanoi ihmetellen, kuka niissä lähes kiinni toisiinsa ahdetuissa palikkatalorumiluksissa haluaa asua.

Ikkunoiden koko seilaa kanssa äärimmäisyydestä toiseen. Yhden vuosikerran taloissa on olohuoneissa semmoiset näyteikkunat, ettei niitä ylety pesemään ilman tikapuita. Toisissa on niin pienet luukut, että talo pimeä kuin pussi sisältä ja umpimielisen näköinen ulkoa.

Uusien tuulien pitää puhaltaa tottakai. Kun vain opittaisiin virheistä. Kuunneltaisiin asujia. Harjaannutettaisiin arkkitehtoonista silmää onnistuneiden alueiden harmoniassa. Talo ei ole holtittoman idearymistelyn paikka; omistajan on voitava asua ja naapurin katsella.