Mediassa on jäänyt toistaiseksi aika vähäiselle huomiolle uusi, valtaisa matkailuhanke Pyhätunturin alueella. Suunnitelmat ovat valmiina, rahoitusta varmistellaan, että hanke voidaan käynnistää. ’Easy Townia’ ollaan synnyttämässä lappilaiseen umpimetsään. Uutiset kertoivat, että myös vanhat matkailukeskukset laajentavat.

Kotikaupunkini asukasmäärän verran väkeä vetävä erämaarakennelma tulisi sisältämään tiivistä loma-asumista hotelleineen ja ajanvietepalveluineen, aktiivilomailijoiden tarpeisiin muotoiltuja luontoalueita, mahdollisesti kunnallisia palvelujakin. Pelkosenniemen kunta on kuulemma hyväksynyt hankkeen ja Lapin Ympäristökeskus siunannut suunnitelmat.

Tässä ojassa ei ole minkäänsortin omaa lehmää; en ole kotoisin alueelta, en ole lapinhullukaan, en ylimalkaan harrasta massaturismikohteita enkä aio kytkeä kettingeillä itseäni raiskattavan metsän puihin. Mutta ihmettelen kyllä mihin näitä toinen toistaan räyhäkkäämpiä hupilinnakkeita tarvitaan.

Positiivista toki löytyy tästäkin hankkeesta, ei kai sitä muuten olisi saatu paikallisessa kunnanvaltuustossa niin helposti läpi. Elämä vilkastuu ja työtäkin saattaa löytyä, jos löytyy enää tekijöitä. Matkailuelinkeino on lappilaisille tärkeä, sitä ei kukaan kiellä. Voi olla, että uudella alueella on jonkin aikaa vetovoimaa. Sijoittajat keräävät uutuusbuumin voitot ja kun käyrä kääntyy, vaihtavat maisemaa.

Muualta tuleva iisiväki tosin ei välitä luonnon tuhoutumisesta, maisemallisista arvoista tai paikallisesta kulttuurista. Pääasia, että palvelu pelaa. Sopii epäillä jaksaako mukavuutta rakastavaa eurooppalaista massayleisöä kiinnostaa lähteä pohjoiseen. Vaatii jonkin verran varallisuutta ja lomanpätkää, että matka kannattaa. Eksotiikkakin perillä on sitä, että talvella on pimeää ja kylmää ja kesällä sääskiä.

Lapin voisi jättää niille, jotka ovat siellä kotonaan ja niille, jotka aidosti sitä rakastavat ja haluavat palata yhä uudelleen kokemaan tunturimaan hiljaisen rauhan.

Pissismummo on epäillyt jo jonkin aikaa tanakasti, että miehisellä sukupuolella menee heikosti tässä maasssa ja maailmanajassa. Kuuleehan sen jo uuden hallituksen aiheuttamasta porusta. Naisenemmistö, totta tosiaan, sehän uhkaa jo vakavasti valtakunnan kaikkien miesenemmistöjen mielenrauhaa! – Älkääs, Pissismummo ei ole ollenkaan miesvihaaja eikä sen puoleen sarvipääfeministikään – kohtalaisen kaukana kummastakin, ainakin omasta mielestään.

Nyt on urosihmisen trendikästä olla niin äijää ettÄ. Äijät harrastaa lätkää, formulaa ja rallia – sohvalta tai livenä. Äijät tekee pitkän päivän kunnon duunia, ottaa sen päälle timakat löylyt ja sen päälle napsauttaa parit olvit ja sen päälle…(ooh, Pissismummo melkein punastuu). Äijän imagoon kuuluu esiintyä rennosti pukeutuneena, kauluspaitaväellä ylänapit auki ja alla valkoinen t-paita. Jotkut ovat sitä mieltä, että äijä ei itke, ei pussaa, eikä puhu turhia (paitsi kiroilee kyllä tarvittaessa niin maan prklsti). Äijillä on kuulemma mukava meininki, keskenään. Sen arvaa.

Mummopissis-termin taisi lanseerata NYT-lehdessä kolumneeraava Riku Siivonen, sieltä Pissismummo ainakin sen omi. Älkää kuulkaa sotkeko mummopissiksiä ollenkaan niihin keskenkasvuisiin pissistyttöihin, joilla naama on rengasta ja läpeä täynnään, reteet kuteet, keskisormi kehittynyt ja mongerruksessa (jos siitä naurunrähäkältä selvää saa) joka toinen sana alkaa veellä. Pissismummo edustaa miedosti ylimaustettua medium-anarkiaa. Ja pikkuisen kun ärhäkkäpintaa raaputtaa, alta löytyy pehmeä mummonposki.

Mitä se on tämä äijäin profiilinnosto muuta kuin alakyntisten ärhentelyä, tuumii Pissismummo tylynä. Pitäkää äijät kuulkaa trendinne. Täällä digataan tosimiestä, jonka ei tarvii äijäillä miestä ollakseen.

Kolmannen huoneen ikkunasta näkyy naapurin pihalle. Erinomaisesti näkyykin, koska naapuri niisti syksyllä tonttien rajalle aikoinaan istutetun, jo parimetrisen orapihlaja-aidan lähes maan tasalle. Onneksi naapurin monirodukas koira on viksu ja vaitelias. Olisi sentään ikävää tulla heti haukutuksi, kun nenänsä ovesta pistäisi eikä muutenkaan mukavaa kuunnella koiramaisia kommentteja kaiken päivää. Olen jopa esittäytynyt Viksulle, niinpä moikatessani saan vastaukseksi ystävällismielisen hännänheilautuksen.

*Talon omisti ennen muinoin mummo, joka asui siinä pitkään yksinään papan kuoltua. Mummon pojat rakensivat perheellistyessään rivitalon ison tontin takalaitaan niin, että joutuivat kulkemaan äitinsä ikkunoiden (ja samalla silmien) editse. Mummokin kuoli aikanaan ja talo myytiin. Sukukin muutti pois porukka kerrallaan. Mummon taloa asuu nyt Viksun Isäntä perheineen. Olen perinyt Mummon tehtävän  tahtomattani, näkösuojan kadottua tonttien väliltä. *

Kirjoitellessani olen siis sivusilmällä joutunut panemaan merkille, että naapurissa on kevään mittaan syntynyt suhdetoimintaa. Piha-alueella käy päivittäin komea harakka, joka keekoilee verkkoaidan takaa lumoutuneena tarkkailevalle Viksulle. Harakka tanssahtelee pihalla maailmanomistajan elkein. Yhtenä päivänä se antoi aimo kyytiä Kurnulle (oravanpoika), toisena päivänä jäykkäjalkaista vanhaa varista lennätettiin pois pihalta. Viksu seurailee reviiridraamoja lievästi kiinnostuneena, mutta provosoitumatta.

Harakalla näkyy olevan oma keräilyharrastus: se noukkii pihalta tupakantumpit. Ehkä se lennättää ne pesäänsä ja tempaisee siellä ilmaiset iltasauhut puuhakkaan päivän päätteeksi.

Kuuntelin kahdesti Soininvaaran haastattelun Punaisessa langassa. Tyyppi on mainion tonttumainen, ulkoiselta olemukseltaan kuin sadun kääpiöistä Viisas. Hänen odottaisi puhuvan kuivan asiallisesti, harvakseltaan, vähän oraakkelityyliin. Sitten yllättyy hänen ajatuksensa nopeudesta ja selkeydestä, huomioidensa terävyydestä ja siitä miten loistavasti ja luovasti hän yhdistelee hallitsemaansa tietoa visioihinsa.

– Julkisuus on saanut yliotteen politiikassa, on tärkeämpää miltä asiat näyttävät kuin miten ne ovat. Keskustelua leimaa älyllinen varovaisuus, sanotaan vain turvallisia lauseita. Kokouksissa jaaritellaan turhia, kovin vähän tulee tulosta. Julkisuudessa vaietaan tärkeistä asioista ja takerrutaan pinnallisiin, koska lehtimiehet eivät ymmärrä mitkä asiat ja tehdyt päätökset ovat tärkeitä. Puoluepolitiikasta katoaa sisältö, poliittinen maasto pensastuu. –

– Saalistuskapitalismi ja kaikenlainen ahneus rehottaa. Jatkuva talouskasvu ei olisi tarpeen hyvinvointivaltion ylläpitämiseen tietyn rajan jälkeen, joka Suomessa on jo ylitetty. Köyhtyminen ei ole kivaa, mutta mitään lisäarvoa jatkuva rikastuminenkaan ei elämään tuo. Suomalaiset ovat työhulluja, on aivan turha uhraus tehdä liikaa työtä jatkuvan vaurastumisen eteen. Pitäisi ottaa rennommin, tyytyä vähempään. Petetyn keskiluokan kapina voi yllättää jonakin päivänä. –

Tontut ovat jo huomanneet: tämä ei ollut se elämä, jota halusimme elää. Ja tehneet johtopäätöksensä.

Pissismummo viisastui Talouselämän kolumnista, että ”heikot signaalit ovat tässä päivässä olevia outoja juttuja, joista tulevaisuudessa voi tulla isojakin asioita”. Yksi tällainen heikko signaali on slow life -elämäntapa, jonka kolumni kertoo tulleen Suomeen Yhdysvalloista ja Britanniasta. Pissismummo täällä hirnahtaa ärhäkkäästi.

Jo vain on Ameriikassa keksitty hieno nimi ihka kotimaiselle eläkeläisen elämälle! Kaikenmoiselle hitailulle, aikailulle, huokailulle, taivastelulle ja ajelehtimiselle ei ole mitään vieraskielistä termiä vielä ollutkaan! Tiedetään, tiedetään: elämä on oikeeta slow lifeä vasta, kun se tuodaan meille meren takaa ja eri toten vasta kun sen omii nuori, työelämän ahdistama osa väestöstä.

Enää ei puhuta maallemuuttamisesta ja etätöistä, käsitöistä ja näpräämisestä, se on nyt slowlife. Enää ei sanota, että harrastetaan kokkaamista ja viihdytään pöydän ääressä keskustelemassa, se on nyt slowfood. Kun on kyllästytty asumaan maalla ja cityssä taas on liian kallista, exurbit etsiytyvät nyt pikkukaupunkien rauhaan, niissä kun on ”oma infra, ilmapiiri ja identiteetti”. Heikot signaalit sinkoilevat.

Sopivan olomuodon löytäminen on tietty vaikeaa. Maalla on syksyllä kurjaa ja pimeää. Matkat mihinkään ovat pitkiä. Kulttuurielämää ei ole tai se on nuhjuista. Pikkukaupungissa ahistaa, kun on niin pientä ja kaikki tuntee kaikki. Isossa kaupungissa asuminen on meluisaa, pölyisää, ruuhkaisaa ja vaarallista. Pahinta on lähiöissä, siellä asuu ihan liikaa kaikenlaista väkeä ja asunnot ovat kolkkoja kopperoita. Voi voi.

Pissismummo pyörittää päätään, tosi hitaasti. Ei taida ihmispolo olla ikinä tyytyväinen siihen mitä on. Taannoin oli heikkona signaalina flow – nyt se on slow.

Sellokilpailun finaalia tuli seurattua Ylen Teemalta. Kuunneltavaa riitti monena iltana. Kilpailu sinänsä ei ole minulle se juttu – musiikki ja sen tulkinta, erilaiset soittamisen tyylit ja valittu ohjelmisto ovat. Nuorten soittajien into ja tekninen taituruus on korkealla. Musiikin tulkinta ei ymmärrettävästi ole kaikilla ehtinyt kypsyä yhtä pitkälle. Kilpailujännityskin puraisee tulkintoja. En yrittänyt asettaa soittajia paremmuusjärjestykseen, niinpä ei tarvinnut ihmetellä eikä innostua tuomarien päätöksistä.

Kilpailuilla on monenlaista merkitystä musiikkielämässä. Osallistujat tulevat esitellyiksi musiikista kiinnostuneelle suurelle yleisölle ja saavat nimeä. Arvostetut pedagogit ja huippu-uran tehneet muusikot saavat tuomaritöitä. Orkesterit saavat näkyvyyttä. Voittojen myötä tulee nuorille muusikoille paitsi rahaa myös työtarjouksia, mikä lieneekin pääsyy osallistumisinnokkuuteen. Solistinen ura tarvitsee näkyväksi ja tunnetuksi tulemista. Myös kilpailun järjestävä maa profiloituu maailman musiikkielämässä.

TV-viihteen suosikkiformaattikin oli muutama ilta sitten finaalissaan. Tällä kertaa katsoin vain ensimmäisen ja viimeisen osan ohjelmasta Tanssii tähtien kanssa. Tanssi sinänsä kiinnostaa minua, 70-luvulla harrastin itsekin vakioita. Kilpailun ulkoiset puitteet olivat kimalteiset niin kuin tanssiskaboissa asiaan kuuluu. Julkkishahmoa tällainen uuteen rooliin antautuminen rassaa oivallisesti, löytyy uusia puolia, joita ei mukaan lähtiessään arvaa. Ammattilaiset saavat töitä koreografeina, ohjaajina ja tanssipartnereina. Ja katsoja nauttii, kuka mistäkin.

Tätä finaalia ei voinut seurata viileästi, loppukilpailuparien heittäytyminen esityksiin oli suorastaan henkeäsalpaavaa. Yleisö jännitti suosikkiensa onnistumista ja hurmaantui tanssin ilosta. Tuomariston konkaritkin uskalsivat paljastaa tunteensa. Hämmentyneenä kuuntelin loppuratkaisua. Tuomaristo tiesi miksi Sarin ja Mikon pisteet olivat korkeammat. Kännykkä-äänestysten tuloksia ei katsoja näe, niitä voi vain ihmetellä. Voittajaparin valinta tuntui mielivaltaiselta.

Lohdutonta ajatellakin, että piha olisi myllättävä. Edelliskerran se tehtiin silloin, kun muutettiin tähän. Oltiin parikymmentä vuotta nuorempia, mikäs oli käytellessä lapiota ja rautaharavaa. Nyt on jo kevätharavoinnin jäljiltä ranne tukisiteessä ja buranaa tarvittu. Toinen on miehisen itsevarma: kyllä mä sen voin tehdä, ei sun siihen tarvii puuttua. Joo’o. Akupunktioneuloja on tarvittu jo silläkin rintamalla.

Puuton piha on ankea piha. Syksyllä kaadetun vanhan koivun kanto itkee mahlaa, männyn pihkaa. Korkealta pudotetut rungonpätkät ovat jättäneet jälkensä, piha on kuoppainen kuin taistelutanner. Onneksi on vielä vaahtera ja nuori tammi, sireenipensas ja kataja. Olen hurahtanut haaveilemaan, että istuttaisin omenapuun. Joo’o. Kyllä jokaisella pihalla pitäisi olla kukkiva puu. Ehdottomasti.

Kesäkukkaruukut ja amppelin paikat odottavat puutarhamyymälässä käyntiä. Perennoita pitäisi uusia ja perustaa kivikkoryhmä. Tarkemmin ajatellen piha pitäisi siirtää toiseen paikkaan. Oikeastaan pitäisi muuttaa maalle ja rakentaa punainen tupa järven rantaan, hankkia laiturin kupeeseen vene ja riippukeinu kahden koivun siimekseen. Joo’o. Kumma kun ajatus ei meinaa millään pysyä aitojen sisällä.

Auringon poski on viileänlämmin. Kadun varren koivut vihertävät hennosti. Tähän vuodenaikaan tulisen pallon hehku tuntuu vielä vaimeasti. Toinen on kaivanut varaston uumenista puutarhatuolit ja pikkupöydän ja tuonut ne aurinkoiselle seinustalle. Joka kevät olemme alkaneet juoda viikonlopun päiväkahveja pihassa heti, kun vain tarkenee. Harvoin ennen vappua sentään.

Ulkovajasta näkyy löytyvän vaikka mitä. Siitäkin huolimatta, että taloyhtiön talkoopäivänä syksyin keväin tilataan siirtolava ja jokainen asukas saa halutessaan tyhjentää sinne ylimääräiset kaatopaikalle menevät rojunsa. Ehkä ulkovaraston funktio onkin olla pihakalusteiden, grillin, suksien, lätkämailojen ja takkapuiden lisäksi kaikenmoisen käytöstä poistetun tavaran kotina ennen loppusijoituspaikkaa.

Ihmettelen kolmea räsymattoa, jotka ovat unohtuneet hyllyyn vajan perukoille. Vaalean ruskeaa tummin ohuin raidoin, -70-luvun värejä. Muistankin: sinä kesänä, kun Esikoinen oli vajaa parivuotias ja Kuopus uinui alkumuodossaan kohtuni uumenissa, istuin lapsuuskodin vintissä kutomassa mattoja veljenvaimon kangaspuilla. Loimet olivat valmiina, kuteita olin leikellyt pitkin edellistä talvea.

Ulkovaja sisältää enemmän perhehistorian kerroksia kuin mikään muu paikka tässä kodissa. (Jos ei oteta lukuun valokuva-albumeita ja dioja.) Jos olisi talo, jossa on kellari tai vintti, tavara-arkistoa olisi ehkä enemmän. Onneksi vajan koko estää tekemästä siitä museota.

Riina Katajavuori; Kirjeitä Jekatenburgiin; Gummerus, 2006

Novellit ja esseet ovat olleet mieluista lukemista työvuosina, kun lähes tyystin jätin pitkän proosan lukemistostani. Tässä on kymmenen kertomusta, niminovelli viimeisenä. Kirjasta käy ilmi, että muutaman novellin varhaisempi versio on aiemmin jo julkaistu lehdissä.

Novelli on hankala laji, pitäisi osata kertoa lyhyesti, sanoa paljon ja välittää jokin viesti. Näistä en osaa oikein olla mitään mieltä. Ehkä tarinat eivät vain puhuttele minua? Jotenkin epämääräistä pettymystä tuntien mietin, että pitäisi varmaan tutustua Katajavuoren pitkään proosaan, sellaistakin näyttää olevan. Kulttuurisuvun vesana hän on sisäänkasvanut kirjalliseen ilmaisuun, mutta runoissa tuntuu ainakin toistaiseksi soinnahtavan hänen omin äänensä.

Naisen 7 elämää; toim. Sirpa Honkameri ja Ulla-Leena Alppi; WSOY 1998

Luin kirjan uudestaan nyt vuosien päästä, osittain vaalien inspiroimana mutta myös elämäntarina-mielessä. Kirjoittajiksi on haastettu kiinnostavia persoonia, ei pelkästään julkisuusarvon mukaan vaan ennen muuta sen, mitä kukin on yhteisössään merkinnyt. Niinpä mukana on kolme entistä tai nykyistä kansanedustajaa, tutkija, ympäristöaktivisti ja runoilija – poimiakseni kunkin pitkähköstä meriittilistasta jonkin määreen. Viisi heistä on myös äiti, yksi isoäitikin. Naisten vaikuttavat tarinat kertovat työ- ja tehtävätietoisuudesta, halusta vaikuttaa yhteiskunnassa arvostamiensa asioiden puolesta, mutta myös henkilökohtaisista tragedioista: lapsettomuudesta, erokriisin kipeydestä, vakavasta sairaudesta toipumisesta. Puhuttelevimpia tarinoita ovat ne, joissa on jaettu henkilökohtaisia tuntoja. Kirjan toimittajat ovat vahvimpia kirjallisessa ilmaisussaan, mutta kaikkien tarinat ovat kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa.

Kuningatar Noor, Uskomaton elämäni; suom. Leena Nivala; Otava 2003

Helposti saattaisi luulla, että kyseessä on pieneen arabikuningaskuntaan naidun amerikkalaisnaisen julkisuushakuisesta tilityksestä. Kirjan esittely kertoo, että on kyse ihan muusta. Lisa Halabylla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus sekä perehtyä arabialaisiin juuriinsa, työskennellä Iranissa ja Jordaniassa että elää ja vaikuttaa asioihin keskellä poliittisesti kuohuvaa lähi-itää. Yliopistosivistyksen saanut nuori nainen osoittautuu rohkeaksi oman tiensä kulkijaksi ratkaisuissaan kohdattuaan leskeksi jääneen Jordanian kuningas Husseinin, joka rakastuu häneen. Lisa Halabysta tulee profeetta Muhammedista polveutuvan Husseinin vaimo, Jordanian kuningatar, jolle hänen miehensä antaa nimen Noor al-Hussein, mikä merkitsee Husseinin valoa.

Tottakai kirjassa kerrotaan romanttisesta tutustumisesta, häämatkasta hullunkurisine ja traagisine sattumuksineen ja alkuaikojen sopeutumisvaikeuksista. Antoisinta luettavaa on kuitenkin asioihin syvällisesti perehtyneen rehellisentuntuinen näkökulma lähi-idän poliittisiin levottomuuksiin, sitkeään sovinnon ja rauhan etsimiseen räjähdysalttiissa palestiinalaiskysymyksessä ja toistuviin pettymyksiin sopimusten rauetessa. Jordanian rauhantahtoinen ja sovitteleva kuningas on ottanut tehtävänsä vakavasti ja suurella sydämellä.

Kirjoittaja käsittelee taustoja ja vaikutuksia Camp Davidin sopimuksesta, kuvaa poliittista tempoilua kulloisenkin vallassaolijan mukaan, Saddamin nousua valtaan Irakissa ja Irakin hyökkäystä Kuwaitiin sekä Israelin miehitystaktiikan ruokkimaa koston kierrettä, mikä tapahtuu Yhdysvaltojen hiljaisella tuella. Tästä kaikesta on ollut länsimaisessa mediassa melko yksipuolista, jopa harhaanjohtavaa tietoa.  Lopullista totuutta ei liene kenelläkään, mutta osapuolien erilaisia näkemyksiä on terveellistä kuulla. Mielenkiintoista oli myös tutustua kirjan kautta aitoon islaminuskoon ja sen vaikutukseen hallitsijaperheen elämässä ja arabikulttuurissa laajemminkin. Kuningatar Noor turvautuu miehensä sairauden ja kuoleman aikoina islamille tunnusomaiseen kohtalonuskoon: insha’allah, niin tapahtuu kuin Jumala tahtoo.

”On opittava keräämään totuutta, nähtävä totuus myös muiden kannalta. Sillä tavoin voi muuttaa maailmaa.”

Joskus on mainioita päiviä, jolloin sattuu vaikka mitä mukavia juttuja kaiken päivää. Toisinaan taas ei tapahdu mitään sellaista, mistä voisi Toiselle sanoa, kun se tulee töistään, että tiätkö mitä, tänään tapahtui.. Jos ei tapahdu muille kerrottavaa, se ei silti todellakaan tarkoita, ettei tapahdu mitään, päinvastoin oikeastaan. Eläkeläisen elämä se on hienosyistä, moni ei arvaakaan.

Puhelin soi perjantaiaamulla. – En kai herättänyt? – No et kai, ainakin tietääkseni olen juonut jo aamukahvin ja lukenut puolet hesarista. – Juttu jatkuu siinä tunnin, toista. Tämän soittajan kanssa se on rentoa, mutta syvällistä vuoropuhelua. Tekee iloiseksi ja tuntuu hyvältä koko päivän.

Kurnu tulee pitkästä aikaa pihaan. Ensin se viilettää toiseksi ainoaa, syksyisessä murhaoperaatiossa tuhoamatta jätettyä puuta ylös alas. Sitten se tutkii lehtikasaan kumotun lintulaudan eväsrippeet. Kotvan istuu korkealla oksalla häntä sirosti mutruillen ja killistelee alas. Huomautan sille, että meillä on jo aikaa poistettu talviturkit käytöstä ja siirrytty keväisempiin, niin että sopisi jo vaihtaa tuo harmaa punaruskeaan. Kurnu kuuntelee pää kallellaan, muttei kommentoi.

Puhelimet ovat muuten siitä mukavia, että ne yhdistelevät ihmisten äänet ja kertovat kuka soittaa, mutta eivät kerro sitä, onko vastaajalla tossu lintallaan tai tössöttääkö soittajan otsatukka hassusti. Voi siis vastata vaikka soittajana olisi Tuntematon Numero, joka raastaisi keskeltä muka tärkeääkin puuhaa ilmoittaakseen, että vastaajan numero on väärä eikä jäisi kuuntelemaan, kun haluaisin tietää, mistä kohtaa se nyt niin väärä on.

Myöhemmällä istutaan Toisen kanssa yhdessä katsomaaan eilisiltaista elokuvaa boxista. *Tilulii, tilulii.* Soittaja on Esikuvarouva, jonka ääntä en ole kuullut pitkään aikaan näillä main, hän kun asuu talvet etelässä ja kesät maalla. Uppoudun nojatuoliin. Hän kertoo tervehtymisestään niin positiivisia uutisia, että oikein ilostun. Toinen on poistunut muihin puuhiin välillä ja tulee takaisin, kun kuulee heiheit.

Päästään juuri elokuvan juoneen takaisin, kun kuuluu taas *tilulii*. Nyt se on Toiselle, huomisista talkoista. Alkaa jo naurattaa. Onneksi miesten asiapuhelut ovat lyhyitä. Filmikin alkaa tuntua sen verran yhdentekevältä elävän elämän rinnalla, että siirrytään katsomaan uutislähetystä. Sen ääressä ei enää tiedäkään nauraisiko vai itkisi, mutta yleensä puhelimet ovat hiljaa sen aikaa, kun uutiset kestävät.

Talkoopäivän sää muuten oli perinteinen: kylmää ja märkää sadetta. Olin oikein tyytyväinen itseeni, kun olin älynnyt alkuviikolla haravoida; maa oli kuivaa. Nyt korjasin kasoja Toisen kanssa, muut puuhasivat muuta. Töiden päätteeksi joku toi grillin, makkara ja olut kuuluu aina talkoisiin. Oli mukava fiilis säästä huolimatta.