Arkinen maanantai on hyvä päivä monelle asialle. Voi panna pesukoneeseen valkoisen liinan, jolle eilen oli kauniisti katettu Kuopuksen ja Neidon kanssa nautittu herkullinen uunikala-ateria. Voi rakennella lounasannoksensa aterian tähteistä, kattaa senkin kauniisti ja muistella käytyjä keskusteluja. Voi lukea uudestaan ja tarkemmin sunnuntain lehden. Voi soittaa äidille palvelutaloon ja kuunnella millä mielellä siellä ollaan. Voi lähettää tekstiviestin ystävälle. Voi jatkaa illalla aloittamaansa mielenkiintoista kirjaa. Voi kirjata hoitotahtonsa ja post mortem-toiveensa. Voi itkeä ja nauraa niitä kirjatessaan. Voi hurmaantua siitä, että on elossa.
”Oivallus on hiljaisuuden lapsi.
On joskus hyvä pitää suunsa kiinni.
Rauhallisesti meidän on riisuttava
kaikki äänet uusien lehtien vuoksi.
Minulle on kai tapahtunut jotain
luotan vain hiljaisuuteen
jossa lehdet toistensa päälle putoillen
äänettömästi muuttuvat mullaksi.
Ja näet kaiken niin kuin kukkulalta
kun osaat heittää lehdet aikanaan
kun sisäinen syksy kiihkottomasti
painaa otsallesi ilmavat sormensa.”
-Jevgeni Jevtusenko
Ihmisten mielessä on stereotypioita värien suhteen. Kun nuorena diakonissana ilmaannuin kokopunaisessa asussa seurakunnan joulujuhlaan, silloinen esimies kommentoi yllättäen: oletpa seksikäs. Energisessä ja iloisessa punaisessa voidaan nähdä myös kevytmielisyyttä ja intohimon lieskoja.
Huomioväriin ei voi piiloutua. Olen miettinyt miksi jotkut mummoikäiset rakastavat punaista. Nuorempi voi ajatella, että onpa säälittävä yritys näyttää nuorekkaalta. Värin valinta saattaa kuitenkin olla myös yritys lisätä hiipuvaa energiaa ja nostaa masentuvaa mielialaa. Punatakkinen mummo erottuu liikenteessäkin harmaata paremmin.
Vahvoihin ja tummiin sävyihin liitetään vahvoja tunteita ja ominaisuuksia. Kirkkaat sävyt saattavat ärsyttää, vaaleat taas tuntua latteilta ja sovinnaisilta. Kuulin kerran asiakkaiden sanovan johdonmukaisesti mustaan asuun pukeutuvaa työtoveria ’mustaksi surmaksi’. Nuori goottityylinen erottuu joukosta. Mustakin on huomioväri.
Ne, joille on tärkeää pukeutua trendien mukaan, tulevat samalla antaneeksi ristiriitaisia viestejä. Vertaisryhmänsä hyväksyntää hakeva saa samalla paheksuntaa joltain toiselta. Sota-ajan morsiamet ihmettelevät nykyistä paljasolkaista morsiusmuotia, keski-ikäiset taas päivittelevät napapaitoja ja lökäpöksyjä. Takkutukkamuoti, lävistykset ja tatuoinnit pöyristyttävät tätikansaa kaikkialla, mikä epäilemättä on tarkoituskin.
Yksi on varmaa: kauden muotiasut suunnitellaan aina nuorille ja hoikille, muut saavat kaapia vintagea kaappiensa perukoilta. Viesti sekin.
No niin, ensimmäinen aamu projektivapaaehtoisena on sitten takana. Kauniissa syyssäässä oli mukava pyöräillä keskustaan samaan aikaan, kun pienet taapersivat tai isommat rynnistivät kouluaan kohti. Kypärä päähän ja sekaan vain.
Vapaaehtoistyön keskukseen haettiin kotoa kaupungin vanhustyöntekijöiden ehdottamat ja projektia varten haastatellut ikäihmiset. Ensimmäisellä kertaa oli mukana neljä mummelia, kun Kalle teki tenän eikä lähtenytkään.
Kahvit juotiin aluksi, tottakai. Projektivastaavat kertoilivat mitä on odotettavissa. Meitä vapaaehtoisia oli kaksi ja keskuksen kuvaustaituri Mikko kolmantena. Monenmoista innostavaa ideaa maalailtiin tulevaisuuden taivaalle.
Kuulumisten kierros oli parasta kaikesta. Mummelit kertoivat elämästään sen verran kuin kukakin rohkeni. Oi niitä tarinoita! Kuka mistäkin päin maata alunperin syntyisin ja miten olivat tänne joutuneet, mitä elämässään tehneet ja miten nyt on.
Helpolla me vapaaehtoiset pääsimme tänään. Ensi kerralla onkin tosi kyseessä, kun porukan sanottiin tuplaantuvan ja varsinaiset projektiohjelmat alkavat pyöriä. Olkoonpa niin tai näin jatkossa, ainakin alku tuntui ihan rattoisalta.
Asetuin myötäkärsimään eilen illalla syyskuun yhdennentoista muisto-ohjelmaa. Käsittämättömän kova päivä se oli, paikalliselle pelastushenkilöstölle, uhreille sekä pelastuneille, omaisille, koko yhteisölle.
Muistan oman hämmennykseni kun osuin katsomaan reaaliaikaista uutiskuvaa tuona päivänä 2001. Ymmärrys tuli viiveellä, ensin ei millään halunnut tajuta, että on tosi kyseessä. Amerikkalaisten tyrmistyksen ymmärtää, haavoittumattomuuden illuusiossahan täällä eletään, kunnes kohtalon sormi osoittaa kohti.
Tänään ihmettelen, että niin vähän puhutaan pilvenpiirtäjien rakentamisen mielekkyydestä. Toimistoissa työskentelevien tuhansien surmanloukkujahan ne ovat poikkeustilanteessa. Miksi kaikkien pitää mahtua samalle neliökilometrille metropoleihin?
Miksi ei opita jälkihoitamaan niitä, jotka jäävät henkiin? Miksi amerikkalaiset unohtivat Vietnamin veteraanit ja Irakin sodassa vammautuneet saavat selviytyä miten taitavat? Näissä ohjelmissa pelastushenkilöistä ja uhreista tehdään sankareita, mutta kuka huolehtii henkiin jääneiden traumojen hoitamisesta?
on jo kuudes syksy, en
ole unohtanut vaikka
yksityisempääkin surua
on ollut
luhistuvien tornien kumu
kiertää yhä maata, yhä
kantautuu idästä
silvottujen lasten kivunhuuto
ja äitien silmissä asuu
väsynyt murhe, kaikkien
äitien kaikkialla
on jo kuudes syksy, en
ole unohtanut
Nimimerkin keksaisi muuan yleisönosaston kirjoittaja. Pissismummo vallan riehaantui ilmeikkäästä ilmaisusta. Että mieltäolija ei ole varovaisesti anteeksipyydellen ikääntyvä, pyöristelevän nöyristelevästi ikääntynyt eikä tanakan toteavasti ikäihminen, ei varsinkaan vanhus eikä ilkeänsävyisesti ikäloppu! Ei edes aktiivinen seniori, ei, vaan reilusti iäkkö ja vielä puuha-sellainen. Siinä on luonnetta!
Mitä aanailee siis tämä luonnikas iäkkötoveri tahollaan? Mitäpä muuta kuin tätä halki aikainsaaton ikivihreänä sinnittelevää kysymystä: milloin on ihmislapsi vanha? Tämähän kysymys painaa raskaasti jokaista kymmeniä vuosiaan täyttävää kuin hamlettia muinoin taas tämä ollako vai ei. Paljon on tympeää mielistelyä ikämarkkinoilla ja moni sortuu itsepetoksen tielle, Pissismummo heristelee keskisormea joka suuntaan.
On uskalikkoja, jotka nauravat tekohammastarha välkkyen, etteivät kuunaan aio vanhoiksi tulla, mikäli se heistä riippuu. No, sehän ei riipu, se suorastaan roikkuu, räkättää Pissismummo. Ovat jo aikaa unohtaneet ikävuosiensa määrän, mutta jalka nousee ja kouhotusta piisaa. Nuorekas olla pitää, ahtautua farkkuihin ja punaisiin lenkkitossuihin ja keikkua tekopirteänä siellä sun täällä.
Papparaiset juoksevat polvet lonksuen maratonia ja puuhastelevat keskenään iäkköyhdistyksissä. Mummot valavat punaista väriä harmajapäähän ja kiristyttävät naamanahkaansa. Kosmelotogit ja muut petigyristit panevat parastaan, että iäkkönainen voisi huijata itseään peilin tykönä. Kallis purnukkavarasto kasvaa: yöksi yhtä, päiväksi toista sorttia, illalla tehotippaa ja aamulla hivenainekapseleita. Kauppa käy ja usko on luja.
Minkä kannan ottaa asiassa Pissismummo? ’Ikinuorekas’ ei hän ole eikä ’pirteäksi’ ainakaan aio heretä. Puuhamummoa hänestä ei enää saa eikä julkisivuaan kannata ruveta remontoimaan. Semmoisenans meinaa hän olla kummoisens on. Ans ollakin.
Syksy huomauttelee kirpeästi tulostaan. Ikkunoilla kesän iloisesti kukkineet kasvit lojuvat rähmäisinä ruukuissaan ja valittavat, etteivät jaksa enää puristaa uusia kukkia, ei millään. Turha valaa lannoitevettä niskaan – kun kesä on ohi, niin se on.
Kotikulmiemme pikkukatuja reunustavat pihlajat. Tulenpunaiset marjatertut painavat raskaina oksia. Kun pakkasyöt tulevat, saattaa nähdä tilhiparven pelmahtavan aamulla pihlajista. Kauniita, harmaanpunaisia lintuja hassuine töyhtöineen.
Keskustasta kotiin päin tullessa, näkyy pihavaahteramme jo kaukaa. Oksa kerrallaan se pukeutuu punertavan keltaiseen syksyn tullen. Miten ihmeellisesti puun syysväri voi valostaa pihan, loimuta kuin auringon kehrä sinistä avaruutta vasten.
Rakastan syksyä: maan vahvaa tuoksua metsässä, värien hehkua, aurinkoisen päivän viileää selkeyttä, sateen himmeää hämärää. Elämä humisee kiihkeänä taustalla. Voi valita hetken, jolloin sukeltaa mukaan. Voi palata kotiin kylliksi saatuaan.
Menneinä vuosina syksy merkitsi uuden vaiheen kihelmöiviä energiavirtoja. Tänään syksy hymyilee lempeästi, tarjoaa parastaan: aikaa nauttia elämästä.
”Annetaan olla. Otetaan vastaan. Koetetaan pärjätä. ”
*Ajatus Bo Carpelanin.
Äiti on asunut nyt kaksi kuukautta palvelutalossa. Eläke riittää asumiseen, ruokaan ja yleishuolenpitoon. Lääkkeet annetaan ajallaan, ruokailuista ja pesuista huolehditaan ja hoitaja poikkeaa katsomassa vielä illalla ja yöllä. Osa palveluista maksaisi erikseen; veli haluaa käydä itse hoitamassa kauppa- ja apteekkiasiat, miniä huolehtii puhtaudesta.
Muuton aikaan sovimme puhelinlinjan avaamisesta äidille, joka ei ymmärrä kännykän käyttöä. Linjan avaus tilattiin äidin osoitteeseen ja laskutus veljen osoitteeseen, koska veli hoitaa äidin raha-asiat. Kuinka ollakaan, puhelinta tultiin asentamaan ensin veljen naapuriin! Sieltä asentaja ohjattiin veljen luo. Piti vääntää homma rautalangasta uusiksi.
Kului kuukausi. Tiedusteltiin, milloin linja saadaan auki oikeaan osoitteeseen. Homma oli merkitty hoidetuksi! Olisi pitänyt tehdä Soneralle uusi tilaus, kun väärinkäsitys selvisi. No, tehtiin sitten. Kului toinen kuukausi. Sitten tuli lasku, veljen osoitteeseen. Linja oli avattu kaksi viikkoa sitten, mutta tiedotus asiasta oli unohtunut.
Tällä välin olen kysellyt veljeltä sekä palvelutalon hoitajilta äidin vointia. Eilen veli soitti äidin luota ja kertoi yhteyden olevan vihdoin kunnossa. Puhuin äidinkin kanssa. Hän sanoi, että häntä pelottaa yksin oleminen, kun hän ei muista missä on ja milloin joku tulee auttamaan. Tuntui kornilta sanoa siihen, että soitan niin usein kuin voin.
Tänä aamuna jo soitin. Äiti vastasi nopeasti, oli ollut puhelimen vieressä. Hän kuulosti selkeältä ja kertoi nukkuneensa hyvin ja saaneensa aamupuuron, kahvin ja lääkkeet. Kysyin miltä olo muuten tuntuu. – Ulkon on vissiin pakkasta, ko nii viluttaa. Millos miut viijjää kottii tiältä, minnuu pelottaa yksinää. Joka päivä mie itken..
Perheen kyljessä ikänsä asunut äiti kaipaa omiensa läsnäoloa. Palvelutalo ei ole koti. Voi kun olisi pieni kodinomainen hoitopaikka muistamattomalle. Tytärtäkin viluttaa.