Yst. Sosiaalineuvoksen kanssa oli sovittu aikaa sitten, että joku keskiviikko mennään tutustumaan tiedekeskukseen. Hän on miehekseen erittäinkin kaikenmoiseen knoppologiaan päin kallellaan ja minun muinaiskäynnistäni saattaa olla hyvinkin kulunut jo parikymmentä vuotta.
Tiedekeskusta on kuulemma uusittu ihan viime vuosina, joten molemmille riitti katsottavaa yllin kyllin. Siellä palloilimme innostuneina koululaisten seassa, jos ei nyt ihan huimapäiden temppuradalla korkeuksissa niin lattiatasossa kumminkin.
Hyödyllistä nähtävää ja kokeiltavaa oli runsaasti ja tiedonjyviä karttui vanhemmankin laariin. Kävin toteamassa oman ainutlaatuisuuteni parissakin kyselyssä. Mukava oli todeta myös, ettei näkömuistissa edelleenkään ole mitään häikkää, nimien muistamista kun ei testattu.
Poikkesimme nauttimaan edullisen ja maittavan lounaan Café Einsteinissa sopivasti ennen Verne-teatterin esitystä. Teatterin mukavissa tuoleissa lojuen saimme lopuksi tehdä huikean kiehtovan tutkimusmatkan syvän meren ihmeisiin. – Täyteläinen ja hauska päivä, suosittelen!
Toinen oli mielestään uutta vaatetta vailla. Olinkin jo ihmetellyt, milloin hän saa sen väistämättömän kohtauksen, joka yleensä näyttää iskevän pari kertaa vuodessa sesonkiaikaan ja tulevan kalliiksi.
Jostain syystä Toinen inhoaa alennusmyyntejä. Niistä ei kuulemma löydä mitään mieluista ja jos sattuu löytämään, ei ole sopivaa kokoa. Minä taas inhoan sesonkiaikoja, mutta läksin mukaan makutuomariksi pyydettynä.
Välttääksemme pääkaupungin keskustan hikiset lauantairuuhkat läksimme isoon kauppakeskukseen kolmoskehälle. Hulluutta! Siellä vasta ryysis olikin. Tungoksessa törmäily tunnetusti vaatii sisua ja pitkää pinnaa.
Onnistuimme saamaan avuksi myyjän sekä kenkäpuodissa että miesten vaateosastolla. Se nimittäin varmimmin tuottaa tuloksen. Sain istua ja sanoa miltä kulloinenkin asuehdokas minusta näytti. Kaupat tehtiin.
– Isänpäivälahjaksiko tulee, kysyttiin minulta kassalla. – Tavallaan; isä maksaa itse ja minun lahjani on, että suostuin mukaan.
”Ihmisten pitäisi puhua rakkaudestaan, tunteistaan.”
Mutta ehkä jotakin sanoo
pelkkä rakkauden kuulas varjo,
äänetön sana, käden harvinainen kosketus
sille jolla on korvat kuulla, iho tuntea.
*
Lassi Nummi
Järkyttävä tapahtuma on yhteisön kannalta eräällä tavalla kuin veteen pudonnut pommi. Ensin vesi syöksähtää äkisti korkealle ja ryöppyää alas. Jokainen pudonnut pisara synnyttää laajenevat renkaat, joissa kaiku etenee. Paineaallot nousevat rantaan saavuttuaan korkealle vielä kerran.
Olen seurannut Jokelan tapahtumien uutisointia lähinnä television uutis- ja ajankohtaisohjelmista, Helsingin Sanomista ja HS.fi -sivuilta, Tuusulan kunnan ja seurakunnan nettisivuilta sekä paikallisesta sanomalehdestä. Pääosin uutisointi on ollut mielestäni asiallista.
Nettiin, radioon ja televisioonkin verraten päivän sanomalehti tuo tiedon pienellä viiveellä. Etuna on punnitumpi ja paremmin olennaisen tavoittava viesti. Meilläkin on menty amerikkalaismalliseen asianosaisten ja paikallisten ihmisten tunnelmien metsästykseen mediassa. Se ei ole pelkästään hyvä asia.
Ilahdutti asiallinen, tunteita korostamaton, mutta lämmin tapa, jolla A-studion sympaattinen miestoimittaja tarttui aiheeseen tuoreeltaan tapahtumailtana. Hän antoi vieraidensa puhua eikä sortunut tenttaamaan. Siinä ei hosuttu muistilappujen kanssa. Kerrassaan tyylikkäästi hoidettu.
Kirkon tehtäväksi näyttää jääneen tunnepuolen hoito. On tärkeää, että kipu ja suru saa yhteisöllisesti sekä yksilöllisesti luvan tuntua ja näkyä. Kirkon työntekijöillä on kriisiavun ammatillista osaamista ja uskon tuoman lohdutuksen ja toivon sanoma. Kriisikeskuksessa oli tuttuja kollegoita töissä.
On tärkeää palata tietoisesti normaaliin arkeen ja jatkaa elämää. Tragediassa surmansa saaneiden kodeissa tuska ja suru on läsnä pitkään. Koulussa etsitään henkisiä turvallisuuskoordinaatteja senkin jälkeen, kun rakennus on korjattu. Vastuu yhteisön turvallisuudesta on kaikkien yhteinen asia.
Uho ja viha, jumalaksi julistautuminen, oman ja toisten elämän tuhoamisen pohdiskeleminen on väärä polku, jota voi vielä muuttaa. Miksi kukaan ei yrittänyt, vai eikö kukaan nähnyt? Aseeseen tarttuvalla ei enää ole paluuta.
Vuosituhansia vanha eettinen koodisto, kymmenen käskyä tai se yksi kultaiseksi nimetty sääntö kertovat jo olemassaolollaan, että ihmisessä on läpi historiansa ollut mahdollisuudet ja ainekset niin hyvään kuin pahaankin.
En usko, että kukaan ihminen on läpeensä ja kokonaan paha. On liian pieninä yksin kasvamaan jääneitä, rajattomasti rakastettuja, väärinymmärrettyjä ja vaikeita. On niitä, joita on hyljeksitty ja niitä, joilla ei ole ollut turvaa tarvitessaan.
Maailma ei taida olla mustavalkoinen. Kukaan ei voi sanoa, että meillä sentään, mutta tuolla naapurissa. Tuskin mitkään olosuhteet predestinoivat ihmistä pahuuteen. Virheitä tehdään, mutta pyrkimyksen suunta ratkaisee.
Kysymyksiä on paljon, vastauksia vähän.
Jokela järkytti jälleen. Tällä rataosuudella matkaava kansa sanoo paikkaa mukanokkelasti zoukkilaksi. Eilisistä karmeista tapahtumista on vitsikkyys kaukana. Ei naurattanut silloinkaan, kun siellä edelliskerran rysähti, oliko vuonna 1996. Silloin juna suistui ratasillalta alapuolella kulkevalle tielle.
Elämme ajassa ja maailmassa, jossa todellisuudesta vieraantuneet saavat itse selvitä elämästään, suunnitella sairaita tuhotekoja, jopa ilmoittaa niistä ennakkoon ilman, että kukaan reagoi. Kuten Myyrmäen pommiturmassa tapahtui, niin nytkin. On vaikea nähdä nuoren hätää ajoissa. Nettipoliisiakin tarvittaisiin näinä aikoina.
Kamaluuksista tiedottaminen toimii myös sairaan mielen katalysaattorina. Haetaan julkisuutta yhä hurjemmilla ja kauheammilla tempauksilla. Joillekin ne merkitsevät edes hetkellisesti näkyväksi tulemista, pelon lietsomisesta saatua voimantunnetta, kuviteltua ihailua hullunrohkeista teoista.
Eilisen kaltaiset tapahtumat jättävät syvän jäljen. Tekijä tuhoaa oman elämänsä ja perheensä elämän. Uhrien elämä katkeaa kauhealla tavalla ja läheisten tuska on mittaamaton. Kouluyhteisö saa trauman, jonka parantuminen vie aikaa. Tyrmistys ja myötäsuru hiljentää kaikki.
Usko ihmisyyteen on horjunut, mutta toivoa antaa se, miten yhteisö alkaa korjata syntyneitä vaurioita ja lääkitä haavoja. Heräämmekö viimein välittämään lapsistamme ja nuoristamme?
No nythän siis on niin, että isänpäivää pukkaa ovista ja ikkunoista. Joo, onneksi kaikmolemmat ovatten kiinni näin talvisaikaan, mutta aamun lehti se leväytti miesasian esiin siihen malliin, että Pissismummolla oli mennä ja menikin, nimittäin kahvi väärään. Kamala kun säikyttelevät vanhaa ihmistä heti kohta herättyä. Oli nääs käyty oikein kuvaajan kera haastattamassa naisia työpaikoillaan ja miesihannetta kyselemässä.
Pissismummo tyrskimään näitä. Seurakunnan naiset ilmoittivat ihannoivansa Mannerheimia, Jari Sinkkosta, Jeesusta ja Antti Rokkaa. Poliisilaitokselta tarjottiin Wagneria, Robin Hoodia ja Harald Hirmuista. Kampaajattaret pistivät peliin Marco Bjurstsrömiä, omaa poikaa, puolisoa ja isää. Vanhainkodin Supernaiset pitivät järjestään oman kullan puolia, mitä nyt sekaan mausteeksi vähän Einari-setää, Kotikadun Onni Partasta ja Ihmemiestä. Kaikki nämä otantana kunkin top 3 listoilta.
Pissismummolla on ollut sama Poikakaveri viimeiset 35 vuotta, näinä aikoina likipitäen tarkkaan. Se on sillä tavalla, että lähimiestä ei oikein voi panna samaan kilpailuun muiden kanssa, sen mahikset säilyttää toi sädekehä on vähän huonot. Poikakaverinkin paras puoli on nimittäin se, ettei se ole täydellinen. Asioita tarkemmin tuntevana henkilönä Pissismummo arvostaa sitä eritoten, että Poikakaverin sisu ei ole niinsanotusti lipsahtanut kaulaan Mummon kanssa vuosien tuiskeessa.
Sopulihenkilön haastattaman naisjoukon listoilla vilisi julkkiksia, sarjakuvasankareita ja fiktiivisiä elokuvahahmoja. No näillähän mielikuvitus pörrää, äkäili Pissismummo itsekseen. Eikö nyt tavallisessa miehessä muka ole sankariainesta? Onko isäainekset ihan unohtuneet listoilta? Pissismummo oikein liikuttui, kun löysi miespuolisen toimittajahenkilön listalta Stefun ja Paven, asiantuntevat autonkorjaajat. Että miehen oma miesihanne siinä pelkistetyimmillään.
No, löytyykö sitä miesihannetta tähän hätään, Pissismummo kiristelee nuppiruuvejaan. On tainnut käydä Mummolle silleen ikävästi, että haaveet on haihtuneet ja idolit vaihtuneet vuosien saatossa tiuhakkaan. Mukava, että Poikakaveri sentään ei.
Seminaarireissulla tänään kävin tutustumassa Designmuseon keramiikka- ja tekstiilinäyttelyyn. Hesarin esittelyä Yuki Hayaman ylivertaisesta keraamisesta taiteesta tai näyttelyarvioita en lukenut, halusin mennä kokemaan itse. Museon toisen kerroksen Kirjottu Paratiisi, upeat käsinkirjotut tekstiilit, muistuttivat joskus ammoin samassa paikassa näkemästäni Silkkitie-näyttelystä.
Japanilainen Hayama on kehitellyt posliinimaljataiteen huippuunsa. On vaikea kuvitella esineelle enää täydellisempää kauneutta ja harmoniaa. Jo maljojen hienostunut muoto hivelee silmää. Taidokkaiden maalausten värisävyt ja aiheet perustuvat Japanin ja Kiinan kulttuuriin ja sisältävät länsimaalaiselle osittain mystisiksi jääviä merkityksiä.
Minua hämmästytti erikoisesti miniatyyrikukkien sulokkuus ja värien sopusointu. Maljakkoa tai maljaa läheltä katsoen voi havaita, että yhtään täysin samanlaista kukkaa tai ornamenttia ei ole. Keramiikkataiteen vaikeus on vielä siinäkin, miten monet polttovaiheet muuttavat värejä. Voi otaksua, että matka täydelliseen taideteokseen käy lukuisien epäonnisten yritysten kautta.
Ensimmäistä kertaa kävin pyhäinpäivän iltana seurakuntamme hautausmaalla. Hämmästyin haudoille sytytettyjen kynttilöiden ja lyhtyjen määrää. Se kertoo, että vainajia muistellaan. Muualle haudattujen muistomerkin kivillä häilyivät sadat kaipauksesta kertovat liekit. Siihen mekin sytytimme kynttilämme.
Lienenkö poikkeusyksilö, kun en arastele puhua kuolemasta, kuolleista tai vainajista näillä sanoilla. Kirkollisissa piireissä kuulee usein käytettävän sanontaa poisnukkunut. Muitakin kiertoilmaisuja näkee: menehtynyt, siirtynyt pois, poistunut keskuudestamme, lähtenyt, saanut rauhan.
Tulee mieleen muuan lapsi, joka pelkäsi nukkumaan menoa, koska hänen isoisänsä oli ’nukkunut pois’, mikä tarkoitti, ettei enää koskaan herännyt, vaan pantiin arkkuun ja haudattiin maahan. Menehtyneestä tulee mieleen tapaturmaisesti tai tuskalliseen sairauteen kuollut. Aivan absurdilta tuntuu puhua siirtymisestä, minne?
Kuoleman kosketus järkyttää ihmistä aina jotenkin. Se on niin lopullista ja niin tuntematonta. Usein kuolema myös yllättää, vaikka sitä edeltäisi pitkällinen ja fataali sairaus. Ihminen tietää kuoleman lähestyvän vääjäämättä, mutta kun se sitten tapahtuu, se tuntuu tulevan liian äkkiä ja sopimattomaan aikaan.
Kuoleman järkyttämät omaiset saattavat lohduttaa itseään ja toisiaan vainajan muuttumisella enkeliksi tai osaksi luontoa: tähdeksi, linnuksi, kukaksi. Kristityt luottavat pääsevänsä kuoltuaan Jumalan luo ja puhuvat lapsilleen taivaan kodista. Muslimi uskoo, että hänelle on varattu paikka paratiisissa.
Surua ei voi millään pyyhkiä pois, sillä on aikansa. Suru valmistaa ihmistä omaa kuolemaa varten. Lohdutuskuvat ovat tarpeellisia, ei niitä pitäisi ryhtyä murskaamaan raamatulla tai tieteellisillä argumenteilla. Sureva maalaa kuoleman jättämää tyhjää arkkia toiveidensa kuvin.
Kuolemaan sinänsä ei liity mitään maagista eikä pelättävää. Se on elämän luonnollinen päätös. Kuolemaa edeltävät tapahtumat saattavat pelottaa. Mitä kuoleman tuolla puolen on tai ei ole, kenelläpä siitä olisi varmuutta. Tällä puolella rajaa surraan, kaivataan ja muistellaan. Niin elämä jatkuu.
*
PS. Kiitos Esikoiselle, joka kysyi miten kuolemasta voi puhua.
|
|
