Konserttitalon aulassa tapasin tutun opettajapariskunnan. Puhe livahti Jokelan tapahtumien jälkimaininkeihin. Kyselin heiltä mitkä ovat tunnelmat heidän kouluissaan ja pelottaako. – Niin paljon on häiriintyneitä lapsia eikä ole apua tarjolla, huokasi vararehtori, itsekin äiti. – Ei tämä tapaus mikään yllätys ollut, totesi rehtori-isä, – pelätä ei auta, mutta tarkkana saa olla.

George Crumbin soolosellosonaatin dramaattiset sävelkuviot ja Beethoovenin Sonaatti pianolle ja sellolle (op. 69) soivat laatuisasti diplomiresitaaliaan esittävän sellistin ja hänen taitavan säestäjänsä yhteistyönä. Päätösnumerona oli Piazzollan Le Grand Tango. Sävelissä voi kuulla oman aikamme repivää ahdistusta, mutta myös rauhoittuvia harmonisia sointuja. Onnistunut resitaali.

Lähtiessä saatoimme vaihtaa muutaman ajatuksen tuttujen nuorten kanssa. He lähtivät siitä karonkkaansa, me ajelimme vaikutelmiamme mutustellen kaupungin halki ja moottoritietä kotiin.

Projektimummeleiden porukka on ryhmäytynyt hyvin. Auttelevat toisiaan, kyselevät poissa olevia ja kertovat tunnelmistaan avoimesti. Olen torstairyhmässä ainoa vapaaehtoinen, palkallisia projektityöläisiä on kolme, joista kaksi suunnittelee ja toteuttaa ohjelman ja yksi kuvaa.

Ryhmäkerta alkaa tunnelmakierroksella. Siitä keskustelu lähtee usein polveilemaan mikä minnekin. Musiikkiliikuntaa ja tasapainoharjoituksia on joka kerran. Ohjaajat ovat valmistelleet teeman, jonka toteutus liittyy käsin tekemiseen. Kerran kuussa tehdään pieni retki jonnekin. Tärkeitä ovat halaukset tullessa ja lähtiessä. Yksinäiseen kotiin palatessa säilyy ystävällisen kosketuksen tuntemus pitkään.

Tänään tehtiin mehiläisvahalevyistä kierrekynttilöitä. Kauniisti paloivatkin, kun kokeiltiin. Eräällä kerralla piirrettiin lapsuuskotia, sitä missä alle seitsemän vuotiaana on asunut. Juteltiin muistoista, joita heräsi ja siitäkin, miltä piirtäminen tuntui. Reaktiot yllättivät. Miten vaikea oli muistaa, jos oli monesti joutunut muuttamaan. Jos lapsuus oli oikeastaan koditon. Jos kotina oli pitkään ollut sairaala tai lastenkoti. Tai se koti jäi sodan jalkoihin rajan taa. Ei ihme, jos haluaakin unohtaa eikä muistaa.

Piirtelin itsekin, vasemmalla kädellä, jonka tarkoitus on dominanttikädellä piirtelyä paremmin avata muistikerroksia. Tulin ajatelleeksi miten paljon kotitalossa oli portaita: tikapuut katolle, ulkoa raput eteiseen ja kellariin, eteisestä yläkertaan, alas saunaan. Yhtä tärkeä kuin talo oli myös piha ja puutarha: omenapuut, pihamänty, vaahterat ja sireenit, marjapensaat, kasvimaa, leikkikivet.

Kauan sitten, kun isän suvun serkuksia oli koolla, innostuimme muistelemaan mummolaa. Se oli antoisa retki menneeseen, aikaan ja maailmaan, jota ei enää ole. Muistelusta tuli lämmin olo.

Joo. Pissismummo täällä taas, hyväpäivää. Tai mitä vain hyvää kenellekin. Pakko kertoa mihin kaikkeen sitä joutuu, kun lähtee pois kotiosoitteestaan. Ei ole varmuutta mistään, eipä. Pitäisi olla aina varasitä ja varatätä mukana, voi sattua ja sattuukin, jos ei ole.

Tämä nimittäin Mr. Murphy, jonka Pissismummo muuten on ennestäänkin tavannut, on innokas pistämään näppinsä erittäinkin kotoaan poistuvan ihmisen toimiin. Ettei se nyt mikään varsinainen yllätys ollut, tälläkään reissulla, että tuo liittyi seuraan.

Pakaasien minimoimiseksi erehtyi Pissismummo lähtemään reissullen vähin vaihtovaattehin. Niin että kun vetskarin vetonäpötin sitten jäi kätöseen, eipä ollut paljon tehtävissä. Mummon mieli oli tovin mustana. Housuasun piti oleman laatukamaa, joopa. Eikä edes hakaneulaa.

Onneksi oli mukaan tullut pitkä tunika, joka sai kätkeä kauhistuttavan onnettomuuden asiain laitaa tietämättömiltä. Vaan annas, tuota tuonnempana lennähti lattialle nappi. Siis se ainut, joka piti niitä vetoketjuaukisia ylhäällä. Arvatkaapas oliko neulaa ja lankaa mukana. Juu ei.

No, Pissismummo ei kylläkään ole niitä, jotka jäävät sormi suussa itkemään onnetonta kohtaloaan. Pikemminkin päin vastoin. Satunnainen matkaseura suhtautui onneksi myötätuntoisesti. Erinäisten järjestelyjen turvin saatiin kuin saatiinkin pöksyt pysymään jalassa. Ensimmäinen erä oli voitettu.

Matkan toisessa päässä Mummo törmäsi saman tien kauppaan. Löytyi sopuhintaiset pöksykäiset, mitä nyt lahkeet hiukka viistivät maata. Lyhennyskin luvattiin hoitaa suit sait. Vaan eipä malttanut Mr. Murphy vieläkään olla puuttumatta afääriin, kärkäs kun on.

Kun Mummo ilmaantui muilta kiireiltään hakemaan sovittuun aikaan housuja, niitä ei löytynyt ei niin mistään. – Jahas, sanoi Pissismummo nuivasti myyjättärelle. – Ja mitenkäs te olette aikonut ratkaista tämän pulman? Myyjätär kakisteli siinä onnettomana, kunnes keksi soittaa ompelimoon.

Mr. Murphy tunnetusti rakastaa tietokatkoksia. Ompelimossa odoteltiin, että tavara haetaan ja myymälässä taas, että tuodaan. Myyjätär siitä kipaisemaan kadun toiselle puolelle ompelimoon. Asiakashan voi odottaa vaikka pukukopissa, jos vaihtoehdot ovat vähissä.

Kun uutukaiset housut olivat viimein Pissismummon jalassa ja elämä palannut vetskarin osalta raiteilleen, Mummo huokasi kauas kuuluvan helpotushuokauksen. Mr. Murphy oli valinnut uudeksi uhrikseen myyjättären, jonka otsalla helmeili pari hikipisaraa juoksulenkin jäljiltä.

Kotona vielä asuessaan äiti ei halunnut syödä lääkärin suosittelemaa mielialalääkettä. Hän oli vakuuttunut, että isän kuoleman myötä radaltaan suistunut elämänhalu ei korjaannu millään lääkkeellä. – Mikkää pilleri ei tuo häntä takasii, tokaisi äiti aina taipumattomasti, kun asiasta yritettiin keskustella.

Palvelutaloon muuton jälkeen masennus paheni. Äiti halusi kuolla kokonaan pois elämästään. Muistin kiihtyvä katoaminen ja elämänmuutokseen sopeutumisen vaikeus teki hänen olonsa surkeaksi. – Mitä mie tälläsellä elämällä, ko miust ei oo minkää tekijäks enkä mie muista ennää mittää, hän vaikeroi. Kävijää vastassa oli sankea valitusmuuri ja jokainen keskustelu päätyi itkuun ja kuolemantoiveisiin. Äiti kiukutteli kuin lapsi. Mikään ei ollut hyvin.

Lopulta ehdotin veljelle, joka huolehtii lääkkeiden jaosta, että aloitetaan äidille määrätty mielialalääke uudestaan. Jospa surkea olo edes hiukan helpottuisi. Näin tehtiin. Kuukauden kuluttua äidin vointi oli havaittavasti kohentunut. Hän ei enää itkenyt alituiseen. Hän keskustelee järkevänoloisesti tunnelmistaan, päivän säästä, ruuasta, vaatteista ja hoitajien edesottamuksista. Kun soitan joka toinen aamu, äiti saattaa kysäistä pojistamme ja lähettää terveisiä kuin joskus ennen. Erään kerran hän jopa sanoi: Onha se hyvä ko sie ain soitat, ni suap jutella jonkun kanssa.

Siunattu pilleri, helpotti äidin oloa ja meidän aikuislasten, vaikka ei tuokaan isää takaisin.