Tanssi hurmaa, puhuttaa ja inspiroi intohimoja, sen varaan on maikkari laskenut satsatessaan ostettuun ohjelmaformaattiin. Kulissit ja kilpailijoiden asut ovat näyttäviä, tuomaristo asiantuntevasti rehellinen arvioinneissaan. Pareja valitessa on hyödynnetty julkimoiden tarjoamaa mediaseksikkyyttä.

Kivahan tuota on katsoa kotisohvalta. Säihkettä ja menoa riittää. Tosin Marco B:n huiskiva ja itseään toistava juonto jo ärsyttää ja äänestysvillintä on ylittänyt suhteellisuudentajun rajat. Onko kysymys puhelinoperaattoreiden piilotuesta, vai mistä ihmeestä tämä soittakaa, soittakaa -kailotus kumpuaa?

Parien keskinäiset kemiat välittyvät sekä tanssin kautta että erittäinkin kiinnostavissa tunnelmapaloissa harjoitusessioista. Tanssijoiden ulkoinen olemus vaikuttaa tässä lajissa yllättävän paljon, onneksi tuomaristo keskittyy arvioimaan sitäkin tanssillisin perustein vaikka juontajapari limboilee.

Tanssista kiinnostunut katsoja ei kyllä tiedä mitä ajatella tästä pudotussysteemistä. Onko oikeinkaan, että yksi kansanedustajista voi vapaasti hakea medianäkyvyyttä ja säälipisteitä onnettomalla taidollaan tanssikisassa? Ja mitä on ajateltava kansanedustajan itsearviointikyvystä – tai kännyköitään räpläävien yllytyshupsujen äänestäjien?

PS. No juu, kenkä puristaa ja pipo kiristää – viihdettähän tämä vain. Ja katsoja maksaa vaikka välillisestikin.

Paikallislehtemme on Veetinpäivänä esitellyt uutteraa nimipäiväsankaria. Kaksivuotias taapero on esimerkillinen ympäristöaktiivi: äiti joutuu ottamaan pussin mukaan aina Veetin kanssa ulos lähtiessään, sillä pikkumies poimii huomaamansa roskat ja haluaa toimittaa ne roskikseen.

Kaupunki on palkinnut Veetin muovisella polkutraktorilla, jossa on lava roskia varten. Samalla lehti kertoo kaupunkilaisille talkoopäivistä eri kaupunginosissa ja kutsuu perheitä mukaan ympäristön kevätsiivoukseen.

Tätä voisi kutsua jo harvinaisen positiiviseksi viestinnäksi.

p1012714.jpg

kevätaamun ihme: ilo puhkeaa kohmeesta

Sunnuntain (30.3.-08) Hesarin Vieraskynässä Anja Lehtonen arvioi sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemaa uutta ikäihmisten palvelujen laatusuositusta. Lehtonen tarkastelee työkseen kuntien palveluja lääninhallitustasolta. Hän tuntee poliittisten suositusten ja kuntien niukkojen resurssien ristiriidan. Laatusuositukset ovat teoriaa, tarvitaan myös realiteetit huomioivaa näkökulmaa.

Lääninsosiaalitarkastaja Lehtonen moittii kuntien vanhustenhoitoa sairaus- ja laitoshoitokeskeiseksi. Toivomukset ja suositukset jäävät poliittisen puhearsenaalin höysteeksi ja tosielämä monissa kurjistuvissa kunnissa on karua. ”Vanhustenhuollon reaalitodellisuus on muovaamassa neljännestä iästä pelottavan elämänvaiheen”, sanoo Lehtonen.

Nykysuositusten mukaan ikäihmisten kuuluu huolehtia terveydestään ja toimintakyvystään ja ehkäistä tapaturmia ja kansantauteihin sairastumista itse aktiivisesti. Voimavaralähtöisyys toimiikin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kyvykkään väestönosan kohdalla. Unohtuivatko suosittelijoilta ne, joiden voimavarat ovat vähäiset?

Äitini eteläkarjalaisessa kotikunnassa tilanne on monelle maalaiskunnalle tyypillinen: väki vähenee nuoremmasta päästä ja ikäpyramidi huojahtelee pelottavan yläpainotteisena. Vanhusten palvelutalot, vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosastot käyvät ylikierroksilla. Kotona selviämisen tukemiseen ei ole henkilökuntaa, kaikki tarvitaan laitosten pyörittämiseen.

Palvelutalon asukas saa kyllä välttämättömän: syömiseen, puhtauteen ja lääkintään liittyvän avun. Henkilökunta on mitoitettu tämän mukaan. Vanhusten ulkoilu ja yhteys muihin on omaisten varassa, jos heitä on. Entä jos omaisia ei ole tai asuvat kaukana? Vanhusten hupenevat voimavarat eivät riitä henkisten virikkeiden ylläpitämiseen.

Lisäresurssien huhuilu kuntiin ei ole talouspoliittista realismia. Ainoiden lasten huolitaakkaa ja lapsettomien vanhuuden autiutta lievittämään tullaan vielä tarvitsemaan meitä kaikkia.

Tiistaiaamun uutispommi, Ilkka Kanervan ero ulkoministerin tehtävästä, on ollut täydellinen herkkupala medialle. Tekstiviestijupakan kuumentama viikko on inspiroinut myös jälkiviisastelun kansalaisten kahvihuoneissa. Mitäs minäkin sanoin ja milloin jo arvasinkin: näinhän siinä käy.

Pitkin ministerin piinaviikkoa olen miettinyt median valtaa nykyisessä yhteiskunnassa. Tilaisuuden tullen tartutaan mihin tahansa mistä saadaan häly nostettua, kaikki tietysti sananvapauden nimissä. Julkisuuden sapelihampaisiin murskautuu yhden jos toisenkin poliitikon unelma merkityksellisestä urasta.

Ihmetellään miksi poliittiset puolueet eivät löydä vastuullisiin tehtäviin kyvykästä väkeä. Poliitikot eivät enää ole vapaata riistaa vain Hymyn ja Seiskan sensaatiopaljastuksiin tai iltalehdistön lööppinälkään. Veikko Vennamon lanseeraama rötösherrajahti jatkuu nyt jo valtamediassa.

Ei ole tarpeen puolustaa Kanervan, Vanhasen, Lindénin, Jäätteenmäen tai kenenkään muunkaan ministerin töpeksimistä yksityisen ja yleisen edun rajamaastossa. Mutta vallan polut ovat median miinoittamat; vaatii todellista taitoa ja itsekuria pysytellä kaidalla keskitiellä. Aina löytyy joku tyhjäpää, joka herrojen eevaksi tai eevojen herraksi heittäytyy maineen himossa tai rahan.

Ennen oli katekismuksen kymmenen käskyä ja vanha kansanviisaus, nykyään median armoton moraalioppi: ”ei ole mitään salattua, mikä ei tule paljastetuksi” ja ”mikä yön pimeydessä kuiskitaan se päivänvalossa huudetaan katoilta”.

Internet, tuttavallisemmin netti, tuo tuhannen turhuuden markkinatori tarjoaa ajantasaista asiatietoakin enemmän kuin ihminen elämänsä aikana ehtii tarvitsemaan. Linkki tästä tuonne, tuosta sinne ja sieltä ties minne, parilla kolmella näpsäyksellä voit sukeltaa kaikkialle haarautuvien tiedonpolkujen viidakkoon. Vaan viidakossa vaara vaanii pientä kulkijaa.

Uutiset tiesivät kertoa, että kymmenen tuhatta ihmistä on menettänyt rahansa sijoituksissa, joita uskottavaksi meikattu nettifirma markkinoi huipputuottavina. Tarvitsi vain operoida sijoitussumma ilmoitetulle tilille ja värvätä mukaan jokunen muu hyväuskoinen. Rahapyramidin huipulta tuotto valuisi moninkertaisena sijoittajan syliin. Vaan kuinkas kävikään.

Linkin takaa ei löytynyt kohta huomenna ketään eikä mitään. Joku istuu pyramidin huipulla jossakin ja nauraa kolkosti. Ketä syyttäisi, kenelle ilkeäisi valittaa huijatuksi tullut? Köyhemmät ja mielestään fiksummat päivittelevät ja hymähtelevät jo muutoinkin: mikä ihme saa ihmisen unohtamaan tervejärkisen epäluulon helppoa rahantuloa kohtaan.

Pyramideja syntyy kuin sateella sieniä. Pelijännitys koukuttaa, tiedetään. Miksi ihmiset muuten lottoaisivat, veikkaisivat, pelaisivat nettipokeria ja venäläistä rulettia rahoillaan, kun voiton todennäköisyys on häviävän pieni ellei olematon? Sen sijaan, että sijoitettaisiin elämän laatuun ja yhteiseksi hyväksi, halutaan aina vain lisää omaan kekoon. Nolo loppu ei ahnetta pelota.

   

Sunnuntaihesarin Kieli-ikkunassa Liisa Nuutinen tarkasteli jokunen viikko sitten pakinointisävyyn kuukkelin, Vuoden 2007 linnun, inhimillisiä ominaisuuksia. Kuukkelia luonnehditaan uteliaaksi ja sosiaaliseksi linnuksi, joka saattaa lyöttäytyä metsässä vaeltajan seuraan kuten toimistokuukkeli työtoverinsa huoneen ovipieleen juttuamaan niitä näitä.

Pienten paikkakuntien väestössä on aina kourallinen ihmisiä, jotka tapaa mihin ikinä sattuu menemäänkin. Usein tällainen joka paikan kuukkeli on myöhäisessä keski-iässä oleva henkilö, jota ei kotona odota kukaan ja joka ei oikein hyvin viihdy vain itsensä seurassa. Hänet tapaa kaupassa, torilla, kirjastossa, kävelykadulla ja ylimalkaan kaikissa paikkakunnan yleisissä riennoissa.

Kuukkeli-ilmiö on sympaattisella tavalla huvittava eikä seurallisuus rasita iäkkötovereita, mutta kiireisemmälle ihmiselle saattaa joskus tulla halu muuttua näkymättömäksi havaitessaan henkilön näkymähorisontissaan. Iäkkökuukkeli on yleensä hyväntahtoinen ja iloinen ihminen, jonka mielestä sosiaalinen näkyvyys ja kuuluvuus on elämän merkki. Ja niinhän se onkin.

p1012599.jpg

Kevät, minussakin vanhat lehdet maatuvat uuden ilon kasvaa

*

aurinkopuisto

kirsikankukkalunta

kaivattu kevät

*

näin kevyttäkö

ilman tavaroita

tulla perille

*

Tuhkimon hetki

prinssin käsivarsilla

linnan salissa

pihaportailla vihmoo

taivas kylmää sadetta

*

makkara-annos

kristallien loisteessa

lautasellani

korkeaa ja matalaa

sitähän elämä on

*

kirkon kuorissa

kullatuissa holveissa

kauneinta lapsi

ja pajunkissaoksat

*

Vasta kolmantena matkapäivänä suunnistimme Innere Stadtiin, vanhaan kaupunkiin. Sää oli vaihteeksi mitä parhain. Stefansplatzille noustessamme jouduimme lipuntarkastukseen juuri kun olin ihmetellyt, etteivät paikalliset näyttäneet koskaan ostavan lippua metroon. Wien-korttimme kirvoittivat tarkastajan yrmeälle naamalle kohteliaan hymyn.

Stephansdom, Tapaninkirkko on keskiaikainen katedraali, joka jokaisen wieninkävijän kaiketi on nähtävä. Hulppean kokoinen oli, tornikin 137 metriä. Ylhäältä olisi nähnyt tiemmä Alpeille asti ja lattian alla olisi varmaan ollut keisarillisia hautoja ihmeteltävänä. Sytytin kaksi kynttilää ja kuljeskelimme katedraalissa umpimähkäisiä havaintoja tehden. Täälläkin oli alttaritaulu verhottu violettiin paastonajan merkiksi.

Suunnistimme kohti Stadtparkia, jossa odotti tunnetuksi tullut Johann Strauss juniorin kullattu muistomerkki. Puisto oli todella viehättävä vesiaiheineen ja kukkivine puineen. Straussin lisäksi puistoon olivat muistomerkkinsä saaneet säveltäjät Schubert, Bruckner, Lehár ja Stolz sekä taidemaalareista Schindler, Makart ja von Amerling. Aurinkoisena päivänä puisto näyttäytyi parhaimmillaan: mangoldia, kultasadepensaat ja kirsikkapuut kukassa, itkupajut herkästi vihertäen.

Tuulista kanavarantaa kävelimme hitaasti takaisin keskustan ostoskatujen suuntaan. Päivän kulinaariseksi nautinnoksi muodostui Café Mozartin wienerschnitzel, ohut, rapeaksi kuorrutettu vasikanlihaleike. ’Sir ja Madame’ – täälläkin! – yltyivät herkuttelemaan tilaamalla dubbel-espresson ja palan sachertorttua suloisen kermavaahtokasan kera jälkiruoaksi. Ach, schön!

Budapestissa eräänä toisena keväänä ihastuimme operettitaiteeseen, jolla on nimenomaan Keski-Euroopassa pitkät perinteet. Wienin Volksopernissa esitettiin Franz Lehárin Hymynmaata, jota päätimme mennä katsomaan. Yleisöä naurattivat operetin alussa sanailevat papparaiset, joiden huumori ei oikein muinaisella lukiosaksallamme auennut. Sen sijaan kiinalaisprinssin ja Lisan, eurooppalaisneidon rakkaustarinan paikalliset laulajat tulkitsivat oikein viihdyttävästi ja operettia rakastava wieniläisyleisö palkitsi esityksen runsain aplodein.

Wien on ihastuttava kaupunki, jolle on helppo menettää sydämensä. Nyt oli kevät hitaalla, sää vaihteli sateisesta, tuulisesta ja kylmästä aurinkoiseen ja viileään. Paljon kiinnostavaa näkemistä jäi odottamaan toista tilaisuutta: Belvedere ja Hofburg,  Talviratsastuskoulu ja Hundertwasservillage. Puistoja, kirkkoja, kahviloita, musiikkia – parasta mitä toivoa saattaa – ja mieluiten koettuna keväällä, huhti-toukokuussa.

*PS. Eipä kotiin paluummekaan yllätyksittä sujunut: Toisen matkalaukkuun oli ilmaantunut lommo, joka jumitti numerolukon niin, että se saatiin auki vasta laukkukorjaamossa. Näitäkin sattuu, kuulemma. Taidamme olla onnekkaita, kun ’näitä’ ei ole ennen meille sattunut. Matkaajaystävä suosittelikin jälkiviisaasti kahden laukun ristiinpakkausta lentomatkoille. Tämän kokemuksen jälkeen ehkä olisimme keksineet sen itsekin.