Jos olikin sunnuntai Wienin 1,6 miljoonan asukkaan suurkaupungissa ihmeen hiljainen ja rauhallinen, maanantaiaamuna kaupungilta kuului jo ihan erilainen kuhina. Huoneemme ikkunat olivat puiston puolella ja joka aamu mustarastas, sielulintumme vihelteli meidät hereille uuteen päivään.

Hotellin pieni aamiaishuone oli tyylikkään yksinkertainen, pöydät aidoin kukin ja valkoisin liinoin katetut, tarjoilu kohteliasta ja nopeaa. – Bitte schön, kuului joka käänteessä. Asiakaskunta näytti olevan varsin kansainvälistä. Paikallinen aamiaissämpylä, semmel, osoittautui herkulliseksi ja kahvi kuuman maidon kera maistui suorastaan kotoisalta.

Harvoin ihminen ilahtuu laukkunsa näkemisestä niin kuin kerran kadotettuaan. Aamiaiselta tullessa näin tuttua punaista pilkahtavan vastaanoton puolella. Toinen tutki liuskoja ja totesi laukun matkailleen itsenäisesti Liettuan suunnalla sillä välin, kun minä odottelin sitä synkkenevin aatoksin turhaan Helsinki-Wien-lennolta tulopäivänä.

Keisarillisista palatseista valitsimme Schönbrunnin. Päivästä sukeutui pilvinen ja ajoittain sateinen. Kiertelimme omaan tahtiin linnan rokokoosaleissa selostuksista piittaamatta vain ihaillen kauneutta, jonka keisarinnat Maria Theresa ja Elisabeth (Sissi) olivat kesäpalatsiin luoneet. Eikähän me voitu vastustaa kiusausta pyörähtää pari wienervalssikiehkuraa salissa, josta Eurovision uudenvuoden konserttien balettiryhmien tanssia on monesti saatu ihailla.

Schönbrunnin puisto oli elämys. Sateenvarjottomina kastuimme hiukan, kävelimme silti ylös Gloriettelle ja takaisin metsäpolkuja ja puistokäytäviä. Voi vain kuvitella millaista siellä on toukokuisena aurinkopäivänä, kun kaikki upeat istutukset ovat kukassa, puut lehdissä ja patsaat paljastettu suojapusseistaan. Metsikössä kohtasimme pareittain liikkuvia variksia, kujertelevia kyyhkysiä, mustarastaita, peipposia ja mustaturkkisia oravia.

Päivän hauskimmat hetket koimme linnanpihan kahvilassa puistopromenadin jälkeen. Arvokkaasti mustiin pukeutunut tarjoilijaherra valkoisissa käsineissään puhutteli meitä ’Sir, Madame’, kantoi eteemme korkealla tarjottimella annokset suosittua unkarilaista Debreziner-makkaraa semmel-sämpylän, piparjuuriraasteen ja maustekurkun kera. Toinen tykästyi itävaltalaiseen vaaleaan ja pehmeään vehnäolueeseen, minä sain haluamaani kuivaa valkoviiniä. Mozart-liköörillä maustettu kahvi ja leivos kruunasivat herkutteluhetken ylellisessä ympäristössä.

Olen keräillyt matkoilta muistoksi kauniita pääsiäismunia, nytkin löytyi linnan pihan pääsiäiskojuista yksi hennon lila helmikoristeinen, joka tahtoi mukaan. Paljon kauniita käsintehtyjä pääsiäiskoristeita sekä -herkkuja oli myytävänä. Hivenen viluisina palasimme hotelliin vaihtamaan kuivaa ylle. Kävelyt tuntuivat jo jaloissa. Päivän päätteeksi pistäydyimme siis vain lähistölle makedonialaispaikkaan syömään muhevat lihavartaat.

Ateriahetkeen kilahti Esikoisen synttärionnittelu isänsä puhelimeen. Meitä nauratti oletus korkeakulttuurisesta matkapäivästä; totisesti ’Sir ja Madame’ istuivat päivällä kristallikruunujen alla ja illalla kulmakuppilassa, missä nurkissa roikkuivat hämähäkinseitit ja lampunvarjostimista puuttui paloja. Ruoka oli silti oikein maukasta ja ystävällinen isäntä tarjosi eteläeurooppalaiseen tyyliin vielä lasilliset grappaa palan painikkeeksi.

(jatkuu)

Karlplatzilla oli omenapuu puhjennut kukkaan, orvokit nostaneet mullasta ujot samettikasvonsa ja narsissien kelta hehkui. Pujahdin kirkkoon palmusunnuntain messuun siksi aikaa, kun Toinen lähti turisti-infoon lippuostoksille. Wien-kortit tulivat maksamaan itsensä nopeasti takaisin; niillä sai ajella mielin määrin kolme päivää ja vielä alennusta nähtävyyksien pääsymaksuihin.

Kaarlenkirkon barokkista prameutta pehmensi läsnä oleva seurakunta, kaikenikäisiä wieniläisiä, joilla oli pajunkissakimput käsissään juhlan kunniaksi. Katolisessa messussa aisti oman luterilaisen kirkkomme juuret: hymnit ja messun osat olivat tutunoloiset. Pappeja hyöri kuorissa kolme, heidän apunaan pari hartaasti haukottelevaa pikku tyttöä messupitseissään.

Kotikirkossani vierastan ehtoollisliturgiaan liittyvää rauhantervehdystä. Vieraassa maassa sen sijaan tuntuikin hyvältä, kun tuntemattomat ojensivat hymyillen kätensä toivottaen rauhaa. Sielu lepäsi messussa kuin kotonaan eikä siihen yltänyt mikään teologinen oppimurhe. Ennen kuin seurakunta poistui pajunoksineen, oli Toinen jo pujahtanut viereeni istumaan ja mekin saatoimme lähteä yhdessä.

Wienin taidehistoriallisen museon lukemattomat salit aarteineen käveltiin läpi kiinnostuksen kohteisiin vain valikoivasti pysähdellen. Minä halusin nähdä Rafaelin Madonna lehvistössä. Egyptologis-itämaisella osastolla ällistelimme valtavia kivisarkofageja, miten niitä on liikuteltu? Veistostaide pysäytti, tenhoava näky oli sali, jota hallitsivat jalustoille nostetut päät. Ajankohtaisnäyttelynä kesään asti näkyi olevan Arcimboldo, varsin bisarria maalaustaidetta; kasveista, hedelmistä ja eläimistä muodostuneita kasvoja kuin kummitusolentoja.

Toinen halusi ehdottomasti nähdä vielä erillisen Tutankhamun-näyttelyn, jonne jonotettiin yli puoli tuntia. Aidot muumiot, upeat kullatut naamiot ja faaraoiden hauta-aarteet olivat mykistävä näky. Näyttely oli hienosti laadittu ja esineistön arvon mukaisesti esille pantu. Toisen syntymäpäivä oli tulossa, ostin hänelle muistoksi scarabeen, egyptiläisten pyhän pillerinpyörittäjän, joka heidän luomistarunsa mukaan pyöritteli auringon taivaalle.

Palmusunnuntai-illan hämärtyessä osuimme Mozartin muistomerkille Hofburgin linnan puistossa, Burggartenissa. Säveltäjän hautapaikkahan on tuntematon ja hän syntyikin Salzburgissa, mutta vaikutti viimeiset kymmenen vuotta elämästään Wienissä. Täällä hän sävelsi tärkeimmät teoksensa, niistä viimeisenä iki-ihanan Requiemin.

Matkalla U-bahnilta majapaikkaan poikkesimme meluisan italialaisperheen pitämään pizzeriaan iltapalalle. Aamulla Toinen ilmoitti hilpeästi, että olin nukahtanut viidessä sekunnissa vuoteeseen päästyäni.

(jatkuu)

Lennähdys Wieniin tavallisella Finnairin reittilennolla ei tuntunut isolta jutulta. Toinen meistä halusi lomaviikkonsa aluksi vaihtaa maisemaa. Toiveissamme oli nähdä muutama kulttuurinen merkityspaikka, ehkä kokea jokin taide-elämyskin. Mielessäni häilähteli haavekuva kävelyistä keväisissä puistoissa.

Lentokentät ovat hektisiä paikkoja. Koneita nousee ja laskeutuu muutaman minuutin välein, tulijaa ja menijää riittää joka suuntaan. Ihmiset jonottelevat laukkuineen, passia ja lippua tarkistetaan, lentoja ja matkustajia kuulutetaan. Terminaalien uumenissa työskentelee satoja ihmisiä. Matkustajan on pakko luottaa, että kukin osaa tehtävänsä ja tekee sen huolella.

Lähtö myöhästyi puolisen tuntia, ajan saimme odotella koneessa itseksemme ihmetellen. Jossain Puolan peltojen yllä kapteeni muisti kertoa lähdön viivästymisen johtuneen ’jäänpoistosählingistä ständillä’. Pahoittelu myöhästyi tunnilla, matkustajat olivat jo nollanneet jutun, jos jatkoyhteys ei ollut vaarassa.

Perillä odottelimme matkatavaroita. Kun muut olivat menneet ja hihnalla kiersi enää yksinäinen kitara, oli pakko viimein tajuta, että punainen laukkuni ei tule. Lievän hämmennyksen vallassa siirryin luukulle tekemään ilmoitusta. Olihan siinä muitakin. – Haluatteko toilettitarvikepakkauksen, kysyi virkailija kaavakkeiden täytön päätteeksi koleasti. Näitä sattuu, jollekin kerta on silti ensimmäinen ja häivähdys myötätuntoa pelastaisi tunnelmaa.

Hotell Harmonie oli nimensä mukainen, rauhallisella sivukadulla. Toisen purkaessa laukkuaan avarassa huoneessamme yritin asennoitua asioiden saamaan käänteeseen. Lyhyen lennon takia olin oikaissut tavanomaisesta: ottanut käsimatkatavaroille tavallista pienemmän laukun ja siihen vain passin, kameran, korut ja käteisvarat. Lentoyhtiön käsitys naisihmisen välttämättömistä matkatarvikkeista oli karu: hammasharja ja -tahna, sukkahousut, valkea t-paita, Y3-pesujauhepussi, deodorantti, pari Lumenea ja side. Ilahduin innovaatiosta, joka osoittautui kokoontaittuvaksi hiusharja-peili-yhdistelmäksi.

Illan tullen virittelin yöasua Finnairin hätäapupaidasta ja Toisen luovuttamista (kookkaista!) pyjamanhousuista. Järjestely ei erityisesti ilahduttanut kumpaakaan, mutta kun vuode oli erinomainen, unta ei haitannut.

Aamulla heräsimme mustarastaan lauluun.

(jatkuu)