|
Vallaton mummeli leppeässä blogissaan on hyvästä sydämestään pannut kiertämään saamansa tunnustuksen. Olen ihaillut Vallattoman taitoa verkostoitua, rytmittää teemojaan ja kuvittaa hauskasti blogiaan. Kiitos tunnustuksesta! Sydänterveisiä puolestaan voisin jatkaa eteen päin teille kaikille, joiden blogista olen saanut voimaa, iloa ja uusia ajatuksia. Tänään haluan muistaa erityisesti Mehtäsielua, jonka sydämessä on surun kipua. Tytöt uupuvat koulussa, kertoo Hesari. Samaa vakuuteltiin televisiouutisissa. Tiedettiin myös, että pojat eivät, he sen sijaan häiriköivät ja haistattavat pitkät koko koululle. Asiantuntija tietää kertoa, että pitäisi nähdä nuoren siirtymävaiheet mahdollisuutena ja puuttua asioiden kulkuun ajoissa sopivalla tuella. Kuulostaa tutulta. Tätä ennen on puhuttu nuorten masennuksen varhaisesta tunnistamisesta ja tukitoimista. Onko tapahtunut tunnistamista, järjestetty tukea? Vaikuttaa siltä kuin oletettaisiin, että ääneen sanottu on saman tien tehty. Vanhemmat touhuavat omissa sfääreissään. Oppilashuoltohenkilöstön alasajo puree. Kuka kertoisi nuorille, että väsyäkin saa, se kuuluu elämään. Että omasta jaksamisestaan voi huolehtia itsekin aika pitkälle. Että omaa vaatimustasoa voi tarkastella kriittisesti, jos siihen on vaikea yltää tai voimat eivät riitä. Että omia vanhempia ja lähiaikuisia voi ja pitää haastaa tueksi ja pitämään huolta. Kuka kertoisi vanhemmille, että he ovat nuorilleen korvaamaton taustatuki. Että rakkaus ja rajat riittävät pitkälle. Että lapsen kasvun ohjaaminen on kiinnostava ja palkitseva tehtävä. Että vanhemmatkin saavat väsyä ja heidänkin on pidettävä huolta itsestään. Että valintoja tehdessä kannattaa miettiä perheen etua. Nuorena uupuvaa uhkaa aikuisena työelämässä uupuminen. Väsynyt aikuinen ei jaksa olla omien lastensa tukena. Kierteen voi katkaista. Juu, kiitos vaan kysymästä, Pissismummo jäi kuin jäikin henkiin inhasta kevätlunssasta, jonka kynsiin joutui vastaanharaten, mutta kaikitenkin. Mummon maatessa raporankana moni muu ehti ahkeroida projekteissaan. Ystävätär esimerkiksi oli päässyt pisteeseen hyvinkin kymmenisen vuotta vaiheessa olleessa eepoksessaan. Olipa vielä saanut luvan tingata akateemiseen tyyliin aiheesta vastaanväittäjän kanssa julkisesti. Pissismummo oli saanut kutsun väittelyn todistajaksi hyvissä ajoin, säätänyt oikein kännykän muistuttamaan asiasta. Kyseisenä aamuna heräiltiin talossa rauhalliseen tahtiin kahville, käväistiin suihkussa ja Mummo pani kaalikeiton tekeille. Poikakaveri uppoutui lehteensä. Vaan tulipa Mummolle mieleen tarkistaa kutsusta paikka missä piti oleman iltapäivällä. Joo, selvisi se ja muuten sekin, että tilaisuus onkin aamupäivällä. Vilkaisu kelloon paljasti hyytävän kirkkaasti, että aikaa oli puolitoista tuntia neljän sijasta. Ja Mummo aamutakissa. Älkääs kuulkaa mitään. Pissismummo on ennenkin selviytynyt pukemisesta, föönauksesta ja muusta restauroinnista varttitunnissa. (Siis äärimmäisessä hädässä.) Poikakaveri ponkaisi ajamaan partaa ja Mummo pisti hösseliksi. Oli ajateltu mennä rauhassa junalla pääkaupunkiin, mutta nyt oli kyllä pakko ottaa auto. Kukatkin haettava vielä. Viime tipassa muisti Mummo kääntää virran pois keittolevyltä. Kukkakaupan kynnysmatolla kyyhötti pieni lintu, ovilasiin lentänyt ja siihen pökertynyt. Pissismummo loikki yli ja mietti mennessään olikohan tuo varoitus. Hässäkkälähtö kun ei liikenteessä hyvää tiedä. Poikakaveri ajeli likipitäen rajoitusten mukaan. Laskeskeltiin siinä, että jos parkkipaikka löytyy, ehditään ajoissa, kun on se akateeminen varttikin. Vaan mistä nousikin siihen kotoinen tinka, yksi näitä Pissismummon ja Poikakaverin iänikuisia eipäs-juupas-kiistoja. Edellä ajava seisahtui valoihin, Poikakaveri selitti Mummoon päin, että eipäs. – Varo! kiljahti Mummo. Sentin päähän edellä seisovan takapuskurista sai äkkijarru kaaran pysähtymään. – Huhhuh, olipa tipalla. Tästä oltiin harvinaisen samaa mieltä. Akateeminen tinka vasta onkin mielenkiintoista seurattavaa. Juupas on tutkinut asian perin pohjin ja saanut kasaan satamäärin sivuja aiheestaan. Hän kuvailee tutkimustensa tuloksia antaumuksella. Mutta annas olla, kun Eipäs pääsee ääneen. Hän höyhentää huolellisen rakennelman sivu sivulta, tinkaa vastausta lukiessa heränneisiin kysymyksiin, tarkistaa, vertailee ja puntaroi. Juupas huokailee ja selittää, Eipäs epäilee ja pöyhii. Näiden kahden välissä nuokkuu ikävystyneenä akateeminen erotuomari Kylläpäs. Kaikki kolme ja läsnä olevat todistajat näet tietävät, että näytöksessä on onnellinen loppu tinkaamisesta huolimatta. Näin nytkin. Pissismummon ja Poikakaverin kotimatka sujui väitöskahvien jälkeen suorastaan auvoisen yksimielisyyden hengessä.
Eeva Kilpi, runossaan: ”…jonkin salaperäisen erehtymättömän biologisen lain mukaan olen ollut paras mahdollinen äiti juuri näille pojille, virheistäni huolimatta… Ei sädekehää, vain kiitollisuutta elämälle Aamuyöllä heräsin enkä päässyt rauhaan niiltä kuvilta, jotka eilinen mieleen piirsi. Kaiken katoavaisuus tuntui mielessä pimeänä, painavana. Se miten turhaa lopulta on kaikki vaivannäkö. Kun ihminen menee pois ja lakkaa tarvitsemasta tavaroitaan, niistä tulee roinaa. Eilen oli sopivan pilveilevä alkuviikon arkipäivä hoitaa asia, joka tädin kuoleman jälkeen vielä odotti. Jossakin neljän tunnin ajomatkan päässä oli mökki, jota ei kymmeneen vuoteen ollut kukaan käyttänyt. Pitäisi panna myyntiin, saada pois selvitettävien agendalta. On yksi asia arvioida viileästi asiain tila paikalla ja toinen ottaa vastaan muistojen ja tunnelmien ryöppy. En ollut varautunut kokemaan niin vahvoja ja ristiriitaisia tunteita. Olin oikeastaan statisti, Toisen mukana, aistin hänenkin hämmennyksensä.
Kauniin hirsimökin alennustila oli tuskallista nähdä. Yksi krookus ja pieni sinivuokko kukkivat villiintyneessä pihassa kuin rappion vastalauseena. Ehkä niiden sinnikkyys palkitaan. Ehkä joku jota menneen muistot eivät raasta, jaksaa raivata kaiken roinan, nähdä mielessään paikan vielä kukoistavan. Ehkä. Suljimme ovet ja lähdimme hiljaisina pois. Kun käännyin vielä katsomaan, valkea perhonen lenteli auringonläikässä.
Salaisuuden kunnioittaminen on elämän kunnioittamista. Aukenemisen aika ei ehkä ole vielä tänään. Kärsivällinen odotus palkitaan. *Sofi Oksanen; Puhdistus; WSOY 2008 (12.painos!) Kirja, joka on putsannut kirjallisten palkintojen pöydän, on ollut yllättävän hidaslukuinen. Aluksi olin pyörtää kokonaan lukemisesta, kun raatokärpänen pörisi sivukaupalla vanhan naisen huoneistossa ja ikkunasta näkyi vain pihalla lojuva mytty. Tämä ei ala hyvin, mietin, tuli jotenkin vastenmielinen olo. Mytystä löytyvä tyttö, enää kuin lepattava varjo, kohenee sivu kerrallaan, kuoriutuu likakerroksistaan ja rääsyistään. Vanha nainen on varuillaan, molemmat odottavat jotain ratkaisua omituiseen tilanteeseen ja pelkäävät toisiaan ja kaikkea koko ajan. Ilmassa on outoa uhkaa. Sitten tarina hypähtää alkuun, sukupolven taakse. Nyt alkaa jo kiinnostaa miten kertomuksen kudossäikeet punotaan lopulta yhteen. Ja se kyllä käy Sofi Oksaselta. Lopputulema lukukokemuksesta jää ristiriitaiseksi. Kieli on kyllä oivaltavaa, rikasta ja tyyli taitava. Tarinakin tempaa alun jälkeen mukaansa, mutta aihe ja juonenkäänteet ovat sen verran ahdistavia, että lukija joutuu ikään kuin vastustamaan torjuntaansa. Jos tarinassa on, kuten olen ymmärtänyt, kirjoittajan lähiomaiskohtaloita taustalla, ahdistavuus on aitoa, kirjoittajasta tekstiin valunutta. Etäännytys olisi ehkä suodattanut samentavaa ahdistusta ja teksti olisi tullut kirkkaammaksi. – Miten palkintosumaan lienee vaikuttanut kirjailijan persoonallinen habitus, voi vain arvella. *Tessa de Loo; Kaksoset, suom. Anita Odé; Karisto 2001 (1993) Eipä ole monta hollantilaiskirjailijan teosta elämässä tullut luettua, mutta lukupiirin ansiosta tänä vuonna jo kaksi. Tessa de Loo osoittautui oivalliseksi kertojaksi. Romaanin aikatasot liukuvat toisiinsa saumattomasti ja kieli on runsasta ja sujuvaa. Tarinan juonikuvio on mielenkiintoinen: lapsena vanhempansa menettäneet kaksostytöt joutuvat kasvamaan aikuisiksi kaukana toisistaan ja tapaavat vanhempina yllättäen kylpylässä. Anna tunnistaa sisarensa Lotten, mutta tämän muisti on sulkenut sodan traumatisoiman lapsuuden pois ja hän suhtautuu äkisti ilmaantuvaan kaksoissisareen torjuvasti. Kylpylähoitojen aikana siskokset tapaavat päivittäin ja Annasta tulee Lotten muistin avaaja. Kerronta vie kaksosten tarinaa enemmän Annan kautta, mutta kummallakin on kosketuspintaa Hitlerin Saksaan ja juutalaiskysymykseen. – Pidin kirjasta, josta on ehditty jo tehdä elokuvakin. *Eduardo Mendoza; Tulvan vuosi, suom. Tarja Härkönen; Tammi 1999 (alkuperäisteos 1992) Mendozan teoksista on suomeksi käännetty kolme, joten lukijoita hänellä ilmeisesti on. Minulle tämä kirja jäi hieman laimeaksi lukukokemukseksi, osoittautui, että olin sen joskus aiemmin lukenutkin. Tarina on epätavallinen rakkauskertomus, ei täysin uskottavakaan mielestäni kuvatessaan nunnan ja suurtilallisen välille leimahtavaa intohimoa. Mies jää taustalle, tarina kuvaa nunnan mielessään käymiä taisteluja ja vaikeita ratkaisuja. Espanjan falangistikapinallisten joukkoonkin nunna joutuu ryöstetyksi hoitamaan haavoittuneita. Luostari saa viimein lahjoituksen, jota nunna alunperin lähti anomaan rikkaalta maanomistajalta ja hoitokoti rakennetaan. Tarina päättyy nunnan palatessa ennen kuolemaansa vielä kerran rakastamansa miehen omistamaan hedelmätarhaan. – Enpä tiedä, kovin espanjalainen tarina kaiken kaikkiaan. *Eero Ojanen; Ajan filosofia; Kirjapaja 2007 *Risto Ahti; RunoAapinen 2; SanaSato 2005 Antoisimpia kirjoja pitkään aikaan nämä kaksi ja hitaasti luettavia! Ovat niitä, jotka jäävät esille, joihin tekee mieli palata. Ojanen filosofoi aikaa, Ahti runoilijan synnytystuskia ja suhdetta maailmaan. Tiivistä, mutta hengittävää tekstiä. – Tuntuu, että yhä huonommin jaksan lukea tyhjiä tarinoita, trendien aallokossa surffaavia tai sanoilla kikkailevia kirjailijoita. Sielu kaipaa totta, eletynmakuista, oivaltavaa ja ajatusta inspiroivaa tekstiä. Ojanen ja Ahti osaavat hienosti sanoittaa oivalluksensa ja ovat läsnä tekstissään. Nämä ovat Ytimessä. *Siri Hustvedt; Kaikki mitä rakastin, suom. Kristiina Rikman; Otava, 2007 – Loisto-pokkari, 11.p. 2009 Kirjailija on ollut paljon esillä viimeisimmän suomeksi ilmestyneen kirjansa myötä. Olen silloin tällöin tehnyt kuten nyt: aloittanut uuteen kirjailijaan tutustumisen hänen menestysteostaan aiemmasta tuotannosta, jos sitä on, jolloin nykyarvioinnit eivät ohjaa oman käsityksen muodostumista. Tarina alkaa sirpaleisena. Pitkältä tuntuneen yksityiskohtien pöpelikössä tarpomisen jälkeen alkavat tarinan puitteet ja päähenkilöt hahmottua. Ja sitten käy niin, että tarina saakin lukijasta otteen eikä kirjaa voi laskea käsistään. Tämäkin kirja on aiheeltaan ahdistava – psykopaattisen, persoonallisuushäiriöiseksi osoittautuvan pojan kasvukertomus. Nuorukainen näännyttää vanhempansa, kietoo kaikki läheiset valheisiinsa, eksyy itseltään ja katoaa lopulta elämänsä mustaan aukkoon. – Kertoja onnistuu säätelemään ahdistuksen määrää niin, että lukija ei jää sen alle vaan teksti toimii loistavasti! Tämän jälkeen Hustvedtin Amerikkalainen elegia on ihan pakko lukea.
Malja keväälle – ja Pikkuritarille, joka pinnistäytyi omin neuvoin seisomaan eka kertaa vapunaattona (6 kk 10 pv)! Aurinkoiset kevätpäivät tuntuvat valuvan hukkaan, kun ei jaksa ryhtyä mihinkään. Tauti on sitkas. Voi tätä painavaa väsymystä, joka tahmauttaa liikkeelle lähtemisen yrityksetkin. Eilen sain viimein rapsutettua pihaa. Työ ei ollut iso eikä raskaskaan, mutta voimille otti. Toinen sanoi kasoja korjatessaan, että on toivotonta yrittää hillitä naista, jota kevätpuuhat polttelevat. Huominen kääntyy toukokuuksi. Odotan kotikadun koivujen pelmahtavan ihanaan vehreyteensä milloin tahansa. Syreenin lehtisilmut paisuvat päivä päivältä. Sinivuokot, krookukset, helmilijat, scillat ja käenrieskat ovat ilakoineet jo viikon pihassa. Kohta on valkovuokkojen ja tulppaanien vuoro. Perennatkin heräilevät talviunestaan. Pihaorava nauratti meitä juoksemalla ylös vaahteraan poronsarvi suussa. Tosiaan! Siellä se istui oksanhaarukassa ja järsi saalistaan. Olemmekin ihmetelleet, miten Lapin erämaasta löytynyt sarvi kutistuu vuosi vuodelta ja putoilee maahan paikaltaan kelo-oksan viereltä tuon tuostakin. Syy selvisi. Lapinhulluus tarttuu. Jaa, vappu. Ehkä otetaan lasilliset simaa ja omatekoisia churroja kotipihan aurinkoterassilla. Ehkä Toinen soittaa nostalgisen Retuperä-levynsä. Ehkä ponnistaudumme vappulounaalle jonnekin, missä saa tuoretta parsaa. Ehkä käyskentelemme veden tuntumaan nuuhkimaan kevättä. Eleetöntä vappua, vähistä aineista. Sydämessä käy pieni pelon väre: tunteekohan äiti vielä, kun muistamattomuus on välillä niin totaalista. Äiti kulkee taas käytävää rollan kanssa, kun menemme hoivaosaston ovesta sisään. – Hei, tunnetko meitä? Äiti katsoo pitkään, sitten tuhahtaa: no, kylhä mie nyt siut tunnen (katsoo Toiseen, sanoo nimen) ja tunnen mie siun mieheiskii, enhä mie nyt nii höperö ole. Ehdin tuntea helpotuksen, ilon, mutta saman tien joudumme lohduttoman valituksen pyörteeseen, joka koskee nyt isää. – Miksei kukkaa oo miul kertont, jot hää on kuolt? Millo ne on hänet hauvanneetkii enkä mie oo tient mittää. Hää ko ol nii hyvä mies, mite hää nyt on miut tänne yksinää jättänt… Äidillä on itkupäivä eikä siihen ole lääkettä. Käymme Kummipojan kotona viemässä Tyttelin ja Pikkuveljensä tuliaiset. Siellä on lapsiperheen iloinen rätinä, joka tuntuu niin mukavalta sen hetken. Veljen luokse mennään taas yöksi. Lapsuusmaalla on kaunista, mutta kylmää. Piha on iltapäivällä kurainen ja yön jälkeen askelet rouskahtelevat kohmeisessa maassa. Kottarainen kyhjöttelee paljaassa pihakoivussa höyhenet pörröllään. Yöllä herään hiljaisuuteen, kuten usein siellä tapahtuu. Nousen istumaan vuoteen laidalle. Ikkunasta tuikahtaa muutama valopiste ja tajuan: on tähtiyö! Nopsasti hamuilen villasukat jalkaan ja aamutakin yöpaidan päälle. Hipsin raput alas, naulakosta vielä viitta hartioille. Eteisessä sujautan jalat Veljen saappaisiin ja koetan päästä ulos talonväkeä herättämättä.
Toisena päivänä Äidin kanssa on harvinaisen mukavaa. Hoitaja kertoo, että Äiti oli itkenyt koko illan, mutta tänään me kuljemme rauhallisesti vanhainkodin käytävillä ja istumme jutustelemassa keinutuoleissa. Kertoilen muistojani, isän kuolemankin ja äidin leskeysvuodet sen jälkeen. Tänään Äiti vastailee kuin muistaisi, tuskin kuitenkaan, minusta tuntuu, että olen hänen nuorempi siskonsa ja hän kuulee minun puhuvan heidän isästään enkä omastani. Minuakin väsyttää, on niin raskasta pitää yksin käsissään ajan lankoja ja kutoa siltaa sukupolvien yli. Äidin huoneessa lepäämme tutuissa lauluissa kunnes on ilta-aterian aika. Pientä iloa siitä, että tänään Äitiä ei itketä. Illalla nousemme Toisen kanssa syntymämäelleni Serkkuveljen luo kyläilemään. Emäntä kattaa pöytään herkullista iltapalaa. Rattoisaa jutustelua riittää myöhään. Serkkuveli soittelee mielellään hammondia ja hyvin soittaakin. Sitä on mukava kuunnella ja katsella, sillä soittaessaan hän näyttää onnelliselta mieheltä. Saan kurkistaa syntymäkammarini ovesta. Täältä olen lähtöisin. Miten pitkä ja polveileva onkaan tieni ollut sieltä tähän päivään. Yöllä nousee kuume, taudin kynnet raapivat kurkkua. Tajuan: on aika palata. Aamulla lähdemme kotiin poikkeamatta enää Äidin luo. Nukun koko matkan, Toinen ajaa. |
|
