”Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.” (Lauri Viita)
Äitienpäivän aikaan poimin hyllystäni Tuula Simolan Otavalle toimittaman kokoelman Äideistä parhain. Sain kirjan Esikoiselta valmistumisensa keväänä. Arvostan elettä; poika oli merkinnyt Lauri Viidan runon ja kirjoittanut kirjaan omistuksen äidilleen.
Runon ilme on valoisa. Kirjailijan ja hänen äitinsä suhteesta se kertoo oleellisen: elämän alkuhoiva ja tiukoissa paikoissa saatu tuki on ollut riittävän hyvä kasvualusta, että aikuistuva poika kykenee saavuttamaan tavoitteensa, ottamaan elämänsä haltuun ja tuntemaan syvästi. Runoilija uskoo kykyynsä luoda sanoilla maailmoita ja se tekee hänestä onnellisen miehen.
Runossa viehättää olennaiseen keskittyvä koruttomuus. Kieli on tiheää, ytimekästä. Sanat ovat yksinkertaista arkipuhetta, kuitenkin merkityksiin aukeavaa. Runoilijan tehtävä tiivistyy pariin riviin kirjaimia, joihin Viita tässä puhaltaa hulmuavan hengen. Syntyy kaunis kuva onnesta, elämästä.
Näinä aikoina haetaan onnittelukortteihin kiivaasti tekstejä. Valitseminen on aika vaikea ellei mahdoton tehtävä olipa runokirjoja saatavilla tai ei. Niinkin voi käydä, että huolella valitun runon sanoma ei saajaa tavoita tai tulee ohitetuksi juhlahumussa. Aikuisen ajatus onnesta ei aina ole nuoren maailmassa relevantti. Jotkut runotkin ovat puhki kulutettuja, toiset hassun yleviä.
Mitäpä jos kirjoittaisi ihan oman runon – loppusoinnuista piittaamatta – jotain mitä oikeasti haluaa sanoa nuorelleen, omin sanoin, suoraan sydämestä.
Onnea kaikille koulunsa päättäville, ylioppilaille ja valmistuville; luottakaa itseenne! Iloista juhlan päivää nuorten äideille, isille, sisaruksille ja isovanhemmille. Rohkeutta teille, joiden matkaan tuli mutka; vielä tulee teidänkin päivänne.
* Juhani Peltosen Kevätelegiassa tuuli hulmuaa..
Mustarastas, rastaista mustin / suruaniko minulle ylistät / ylhäältä maailman puista / Tuuli hulmuaa, ristitön lippu / illan aukeamalle taittuvat ahtaat varjot / yö ilmestyy säännöllisesti, / kevät, mahla ja silmut / lehtien suonien lyriikka / sahalaitainen havina / En minä ikävöi täältä, täällä on poissa, täällä / moninverroin enemmän läsnä
* Arvo Turtiainen kuuntelee kaupungin kevättä..
On kaupungin kohina mustan kiven ympärillä. / Viisi tornia muita korkeampina. / Meri etelässä, junat metsiin pohjoisessa, salmia selkiä, saaria. / Mene yöllä mustan kiven luo, toukokuussa / kun lehdet tekevät tuloaan, syyskuussa / kun lehdet väsyvät ja putoavat, / kahdesta neljään on oikea hetki, kuunnella / miten kaupunki nousee merestä, kuunnella / miten se kuuntelee omaa hengitystään, tuntea / suolan tuoksu sieraimissa.
* Kukkaan tiivistyy Helena Anhavan tunne..
Hämyisen nukan / sinisen suoniston takana / se nukkuu / vastasyntynyt / pulsatilla, kylmänkukka.
* Ja Maila Pylkkösen sydän keinahtaa..
Metsä on joka suuntaan. / Kaatuneen kuusen runko sammaloituu. / Siinä nousee aivan pieni / vaaleanvihreä ketunleivän lehti. / Niin nuori. / Kun orava kimpoaa oksalta / heilahtaa sydämeni niinkuin olisin sen keinu.
*
…ystävältä hurmioitunut tekstiviesti / – joutsenet! / vastaan heti / – perhonen! / tätä vauhtia huomenna on juhannus / ja ylihuomenna lokakuu
Kävimme eilen illalla Toisen kanssa lumoutumassa taas laulutaiteesta. Mezzosopraano Cecilia Bartoli (s.1966) lienee nyt taiteilijana parhaissa vuosissaan. Laulajattaren italialainen temperamentti valloittaa. Ääni on huiman notkea ja saanut sitten ensi kuuleman mehevyyttä ja sointivärejä. Aarioiden intensiivinen tulkinta ja henkäyksenohuina kimaltavat pianissimot hurmasivat. Ken laulutekniikkaa tuntee, tietää, ettei trillien ja korukuvioiden laulaminen jokaiselta onnistu. Bartolia kuunnellessa tulee mieleen satakielen liverrys, niin vaivatta ääni toimii.
Saimme kuulla Bartolia myös hänen ensi vierailullaan Suomessa. Kulttuuritalon konsertissa 1993 hänen taiturimainen liverryksensä ja räiskyvä temperamenttinsa jo häikäisi kuulijat ja nimi jäi mieleen. 2000-luvulla Suomessa on saatu nauttia Bartolin loisteliaasta taiteesta muutaman vuoden välein, mistä voi olla vain kiitollinen. Maailmanluokan laulajia kun kuullaan näillä main usein vasta siinä vaiheessa, kun äänen kultaiset vuodet ovat jo takana – jos silloinkaan.
La Scintilla, barokkiorkesteri Sveitsistä, oli konsertin tasaveroinen musiikillinen osapuoli, ei vain säestävä elementti. Orkesterilla oli omaakin sanottavaa; erityisesti viulun ja klarinetin taiturisoolot soivat nautittavasti.
Toisella ja minulla on ollut onni päästä kuulemaan upeita klassisen musiikin solisteja yhteisten vuosiemme aikana. Kumpikin on tuonut oman favoriittinsa, minä laulajat, Toinen sellotaiteilijat. Olemme kohdanneetkin toisemme musiikin merkeissä 1970-luvun alussa ja pääkaupunkiseudulla asuvina on ollut mahdollisuus poimia mieluisia helmiä runsaasta tarjonnasta. – Elämän rikkautta!
Jo hangilla kylvin mieleeni kevään siemenet, odotuksen. Huhtikuu toi linnut ja silmut, toukokuu lehdet ja kukat. Odotus on toivon sisar, yhdessä ne katsovat taivaanrantaan, kutsuvat huomista. Kevät odottaa kesää, kesä syksyä, ilta yötä, yö aamua. Talven pimeässä hengittää valon toivo. Kuulethan, Jumala, miten odotan.
Viikkopyhänä tuli mieleen: käynpä katsomassa torstaimummoa, joka on ollut pitkään poissa, sairaalassa, kotona ja viimeisen tiedon mukaan taas sairaalassa. Mummolan porukalla laitetaan aina kortti poissaolijalle, mutta ei se ihan sama ole kuin kohtaaminen. Läksin kävellen metsikön poikki ja poimin pienen kimpun valkovuokkoja matkalla.
Terveyskeskuksen vuodeosastolla oli vuoro vaihtumassa. Erehdyin kysymään poislähtevältä hoitajalta. Ei tunnistanut nimeä eikä ollut aikaa paneutua asiaan. Iltavuorolainen saatteli siinä vanhaa rouvaa huoneeseensa, ei muistanut onko täällä sennimistä, mutta lupasi ottaa selvää, kunhan ehtii. Potilas reagoi kukkakimppuuni. – Miten kauniita, ovatko ne tosiaan vuokkoja, ihasteli hän. Ohi kulkeva miespotilaskin puuttui puheeseen. – Tiesitkö, että valkovuokolta vie viisi vuotta juurtumisen jälkeen ennen kuin se kukkii, kysyi hän minulta. – Niinkö, en tiennyt.
Odottelin käytävällä. Kuulin, miten toimistossa arvuuteltiin, onko kysytty henkilö täällä vai missä. Kukaan ei tuntunut tietävän. Vastaava hoitaja istui päätteen ääressä ja yritti selvittää asiaa. Viimein minulle tultiin kertomaan, ettei hän ole täällä. Ei ollut tietoa (tai ei kerrottu) onko potilas kotiutettu vai siirtynyt toiselle osastolle. Ei tarvinne ihmetellä, miksi taloa myös ’arvauskeskukseksi’ kutsutaan, tulin ajatelleeksi.
Jätin valkovuokot vanhan rouvan pöydälle. Oli liikuttavaa nähdä, miten kokonaan hän ilahtui kukista. Ulkona soitin torstaimummon kotinumeroon. Sielläpä hän. Ja vuokkometsäpolkua sinnekin.
Ole edelläni kirkas liekki, Herra, ole ylläni opastava valo, ole perillä lämmin tervetulotoivotus tänään, huomenna, ikuisesti
(Kelttiläisestä tulensytytysrukouksesta)
– Tulehan tänne, kuuluu Toisen ääni pihalta. Hän on tyhjentänyt pihavajaa, koonnut haravoidut kasat kuljetusastiaan ja vienyt talkoopäivän jäljiltä yhteisessä pihassa vielä odottelevalle siirtolavalle. Nyt hän osoittelee kahta puista trallia. – Voisikohan nämä jo -? Ovat lahoamassa alta päin…
Nyökkään, samassa silmät kyyneltyvät. Isä teki nuo trallit omin käsin Lapsuusmaan puista kolmekymmentä vuotta sitten silloisen kotimme saunaan. Muutossa halusin ne mukaan, vaikka saunaan niitä ei enää tarvittu. Niitä on käytetty puutarhakeinun ja pihaportaiden edessä.
Aika lahottaa puun, tarpeeellinen käy tarpeettomaksi. Isä on ollut kokonaan poissa jo kahdeksan kevättä. Onko meillä enää isän käsien tekemää, kun näistä luovumme, mietin. Kummallista, miten paljon tunneseikkoja tavaroihin sitoutuu. Ihan kuin ihminen olisi läsnä tekemissään ja heitettäisiin niiden mukana pois. Ehkä siinä onkin tavarasta luopumisen vaikeus?
Sitten muistan. Annoin kerran isälle tyhjän kirjan, jonka hän toi takaisin vuosien päästä täynnä lapsuudestaan ja nuoruudestaan kertovia muistoja ja kuvia. Isän käsin minulle ja lapsilleni kirjoitettu.
Klaus Härö, tuo lahjakas, katsojaan uskova elokuvan tekijä, on jälleen luonut jykevistä aineksista pienieleisen, puhuttelevan taideteoksen. Hän luo rappiosta kauneutta, antaa tyhjyyden ja niukkuuden puhua ja puhutella. Hän malttaa antaa kameran viipyä päähenkilöidensä kasvoilla niin, että ilmeiden pienet, paljon puhuvat vivahteet tulevat esiin. Asettamalla rikoksestaan armahdetun naisen ja kutsumustaan loppuun asti täyttävän vanhan sokeutuneen papin vastapooleiksi, elokuva paljastaa kärsimyksen, rikoksen, sovituksen ja armon teemoja.
Osuvampaa roolitusta tuskin voi kuvitella. Heikki Nousiainen antaa pappi Jaakobille armon inhimilliset kasvot, hienovaraisen lähimmäisenrakkauden ja palvelutehtävälleen omistautuneen, oikeastaan siitä elävän vanhuksen hahmossa. Kaarina Hazard on suorastaan täydellinen valinta kohtalonsa kovettaman ja itseltään armahduksen kieltäneen Leilan rooliin. Hän luo sulkeutuneen ja toivottoman naisen hitaasta avautumisesta uskottavan ja riipaisevan monumentaalisen kaaren. Postinkantajan osuus tarinassa tuntuu olevan edustaa yhteisön pelokasta, torjuvaa suhtautumista armahdettuun elinkautisvankiin.
Mietin teemojen risteilyä. Tässä elokuvassa katsoja voi löytää kaikista henkilöistä samaistumispintaa. Jokaisessa meissä on jotain rikkinäistä, kipukohdan ympärille lukkiutunutta, jota ulkopuolelta tullut armahdus ei tavoita, ellemme itse anna anteeksi itsellemme. Jokaisessa on pelokasta kauhistelijaa, joka on valmis tuomitsemaan menneen perusteella toisen. Jokaisessa on myös myötätunnon säie, joka haluaa hyvää kanssaihmisille. Elokuva haastaa katsojan, toimii sielun peilinä. – Suosittelen.
Surussa ja ilossa, neuvottomana ja valinnan edessä, katuvana ja rohkeutta vailla – voin kääntää kasvoni Jumalan valoa kohti. Huokaus riittää, se kuullaan.
Saatan nykyään liikkua joskus kaupungilla aamupäivällä. Olen pannut merkille, että silloin näkee originelleja kanssakulkijoita. Heidät havaitsee, koska väkeä on ylimalkaan vähemmän. Neljän jälkeen, jolloin standardityöaika (8-16) päättyy, kaupungin kaduille, liikennevälineisiin ja kauppoihin tulvahtavat asiallisesti pukeutuneet, ostokykyiset ja kiireiset työikäiset salkkuineen, läppäreineen ja kasseineen.
Taannoin tallustelin leppäkerttureppu olalla pääkaupungin rautatieasemalta Kampin keskuksen ohi Tennispalatsin suuntaan ennen yhtätoista. Näin kerjääviä romanialaisia polvillaan, ikääntyneen naisen minihameessa lepattavat legginsit luisten säärten suojana, miehen nahkaisessa täyspitkässä mustassa takissa ja lierihatussa, 4XL-kokoiseen aniliininpunaiseen takkiin ja kireisiin farkkuihin ahtautuneen naisen ja jonkun opettajan luokasta eksyneet kalkkikasvoiset goottitytöt. Katujen vakiokalustoon varmaan kuuluvat yksin tai porukassa liikkuvat sänkileukaiset resupekat epämääräinen lippalakki tahmaisen kuontalon peittona ja eväskassi kilisten. Niin – ja ne elämästään eksyneet vanhat naiset nyssäköineen, omaisuus mukana varkaiden pelosta.
Voi sanoa, että satunnaiset reitille osuneet vastaantulijat eivät kaiken kaikkiaan olleet mikään standardijoukko, mutta mainitut erottuivat siitäkin. Olisiko kukaan huomannut minua, mietin nyt. Pienehkö nainen tummansinisessä hupparissa, vaaleanharmaissa farkuissa? Jos ei reppua olisi ollut, taitaisin olla siniharmaata massaa…
Näkymä Aleksilla, Espalla tai Stockmannilla, satamassa laivojen tuloaikaan tai lähiöiden ostareilla olisi ollut toisenlainen. Kaupunki elää ihmisissään, ihmiset kaupungissaan.
|
|
