Lokakuun viimeisenä iltana kone laskeutuu Lissabonin valoihin. Lämmin tuuli tuntuu niin hyvältä pohjoisesta tulijan iholla, kuin olisi kesässä taas. Aikaero antaa kaksi elettyä iltapäivän tuntia takaisin. Lyhyen matkan kentältä hotelliin bussi kiepauttaa meidät kymmenessä minuutissa. Äidillisenoloinen opas esittäytyy Anjaksi ja sanoo asuneensa yli kolmekymmentä vuotta maassa. Majoituttua syömme illallista ja sitten voikin jo mennä levolle. Kuudennen kerroksen huoneen ikkunasta näkyy hotellia vastapäätä viikonlopuksi rauhoittunut rakennustyömaa, oikealle jää puisto.
Olen ollut Portugalissa viisitoista vuotta sitten ystävättären kanssa yhden keväisen lomaviiikon. Se oli monella tavalla unohtumaton matka. Nyt olen Toisen kanssa kolmenkymmenen hengen ryhmän mukana ihmettelemässä tämän kauniin maan syksyä. Mietin, mikä on muuttunut. Ainakin matkailijalla on helpompaa nyt, kun euroilla maksetaan ja englannilla tulee toimeen. EU:n yhtenäistävä vaikutus näkyy ja tuntuu positiivisesti elintasossa, kuten meilläkin.
Lissabon on vuosisatojen kerrostumia täynnä. Kaupunki herättää tunteita, sillä sen historiassa on koko maailman uutiskynnyksen ylittänyt tuhoisa maanjäristys v. 1755 nimenomaan marraskuun 1. päivänä, jolloin suuri väkimäärä oli kokoontunut kirkkoihin pyhäinpäivän messuun. Katastrofi tuhosi koko silloisen keskustan. Jälleenrakennustöitä johti Pombalin markiisi, joka tarttui toimeen periaatteenaan: haudatkaa kuolleet ja auttakaa eläviä. Periaate pätee yhä, pyhäinpäivänä 2009.
appelsiinipuu vanhan tuomiokirkon seinustalla
Hieronymuksen hipaisu
Matkamme teema on Portugalin Seitsemän Ihmettä. Anja kertoo, että Ihmeet on kansa saanut aikoinaan äänestämällä valita. Ohjelma on suunniteltu niin, että lähdemme liikkeelle joka päivä samaan aikaan, yhdeksältä. Se rauhoittaa aamut, mitään kiirettä ei ole, aamiaiset porrastuvat itsestään eikä hisseihin tarvitse jonotella. Lissabonin sunnuntaiaamu on pilvilämmin. Kohta kierroksemme ensimmäisellä pysähdyspaikalla näemme mustarastaan, joka kertoo meille, että olemme oikeassa paikassa.
Tejo-joen takaa komean riippusillan kupeesta korkealta jalustaltaan katselee kaupunkia Kristus-patsas levitetyin käsin. Katolisessa maassa kristillisiä symboleja ei hävetä eikä kirkkoja pidetä kiinni. Vanhan kaupungin kävelykierros alkaa kaupungin vanhimmasta kirkosta, jonka alttaria vastapäätä oven yllä on erikoisen kaunis ruusuikkuna. Vaeltelemme talojen välisiä kujia kissat ja koirat jaloissamme, ikkunoista roikkuvien pyykkien alla ja ihmettelemme kauniita azulejoja, kaakeleita vanhojen talojen seinissä. Keppiin nojaavia vanhuksia kuljeskelee kujilla ja istuskelee rapuillaan. Ystävällinen hymy paljastaa vajaita hammasrivejä.
azulejos
Kujakierroksen jälkeen ajamme seitsemästä ihmeestä ensimmäiseen, Jerónimos-luostariin. Manuelistiseen, maurilaisvaikutteiseen tyyliin rakennetussa valtavassa luostarissa on loputtomasti kiinnostavia yksityiskohtia. Sisäänkäynnin oven pielessä näemme matkan ensimmäiset kerjäläiset: maassa istuvan jalattoman naisen ja miehen, jolla on toisena kätenä vain tynkä. Luostarin kirkossa on messu meneillään ja sisään päästetään vain parikymmentä turistia kerrallaan. Jono matelee, Anja yrittää neuvotella koko ryhmämme pääsystä yhtä aikaa. Luostarin kauniilta sisäpihalta poistuvia matelee vastavirtaan. Katselen mietteissäni seinien korkokuvia ja porttikaaria, muistelen edellistä käyntiä täällä. Toinen on jossakin sivummalla kuvaamassa. Äkkiä tunnen vasemmassa olkavarressani hyvin miellyttävän ja hyvin lempeän kosketuksen, joka erottuu tungoksesta. Se saa aikaan mielihyvän värähdyksen, hipaisu jää ihomuistiin. En ehdi nähdä, vain tunnen, että siitä kulki mustakiharainen mies.
 yksityiskohta luostarin seinässä
Portugalin maineikas menneisyys löytöretkeilijöiden maana on tuottanut lukuisia muistomerkkejä, joilla on suuri kansallinen symboliarvo. Uusimpia lienee 1960 pystytetty mahtava Löytöretkeilijäin muistomerkki. Se on purjelaivan keulan muotoinen ja siihen on kuvattu 32 hahmoa, joiden etunenässä seisoo Henrik Purjehtija kädessään löytöretkilaivan pienoismalli. Kotimaassamme tuskin on yhtään noin valtavaa muistomerkkiä. Iberian niemimaan kulttuureissa patsaat, muistomerkit, kirkot ja katedraalit kertovat mahtavalla koolla merkityksestään kansalle. Jerónimos-luostarin lähistöllä sijaitsevaa Belémin tornia alettiin rakentaa jo 1515, tuolloin keskelle Tejo-jokea, mutta maanjäristys siirsi joen virtausta niin paljon, että torni on nykyään melkein rannassa. Belémin torni kuuluu Seitsemän Ihmeen joukkoon, muistaakseni kaikkein eniten ääniä saaneena. Sitä ympäröivät terassit ja puisto palmuineen, oleanderpensaineen ja vanhoine oliivipuineen. Rantaan rakennetaan isoa paviljonkia, jossa tullaan esittämään ohjelmaa joulun aikaan. Puistossa on nuoria miehiä joogaamassa ja meditoimassa, perheitä piknikillä ja rauhallisia turisteja. Joku soittaa pan-huilulla lumoavaa sävelmää vanhan puun katveessa samaan aikaan kun kauempana kolme huiveja kaupustelevaa naista kehittää oikein kunnon reviiritappelun, joka rikkoo hetkeksi rauhaisan tunnelman. Vaeltelen joen rannassa purjeveneitä ja rantautuvia aaltoja katsellen, kun toiset kiipeävät torniin ihailemaan näkymiä.
Belemin linnoituksen pienoismalli
Hurmaava linnojen ja kuninkaiden Sintra
Belémistä ajamme Sintraan, jota sanotaan Portugalin kauneimmaksi kaupungiksi. Linnojensa vuoksi se kuuluu myös yhteiseen maailmanperintöömme. Kolme kaunista kukkulaa rinnekylineen, palatsit ja puutarhat sekä mikroilmastossa viihtyvä trooppinen kasvusto tekevät Sintrasta paikan, josta kävijä ei koskaan saa kyllikseen. Täällä kukkivat yhä jakarandat, joiden kukinta muualla on jo ohi. Kolmas Ihmeistämme, Palacio National da Pena, sijaitsee niin korkealla, että pilvet peittävät sen. Ajomatka käy serpentiinitietä hitaasti kiemurrellen pikkubussilla ja lopuksi vielä kolisevalla paikallisbussilla vuoren viimeiset jyrkänteet. Olen tyytyväinen, että saamme kyydin melkein portille asti, sillä tämä nousu olisi ollut kenkkukoivelleni todennäköisesti liikaa.
Kun astun portista Pena-palatsin sisäpihalle muistot tulvahtavat mieleen. Olen onnellinen, että Toinenkin meistä saa nyt nähdä tämän, hurmaantua ensi kertaa uskomattomasta tyylien sekoituksesta, josta syntyy ainutlaatuisen viehättävä kokonaisuus terasseja, sipulihuippuisia torneja, sisäpihoja, portaikkoja. Palatsin huoneiden upeat dekoratiivit, astiastot ja huonekalut mykistävät kerrassaan uudelleenkin nähtynä. Nyt huomaan myös huoneen, jonka stukkoseinät ja -katto ovat kauttaaltaan kullalla kirjottu. Ajattelen pohjoismaista viileän yksinkertaista modernia arkkitehtuuria. Miten kaukana kaunis ja kaunis voivat toisistaan olla.
Palaco National da Pena
Palaamme hotelliin. Myöhemmin kahdenkeskisellä iltakävelyllä poikkeamme kahvilassa maistelemassa doces conventuais, luostareissa kehiteltyjä pieniä äkkimakeita leivonnaisia, joissa on sokeria, keltuaista ja hiukan päärynää tai omenaa täytteenä. Ja matkalaisten yhteistä esittelyiltaa odotellessa nautimme pienet lasilliset hyvin vanhaa portviiniä.
~jatkuu
Monenlaisten uhkakuvien maailmassa luottamus omaan kaikkivoipaisuuteen on harhaa. Ihmisen viisaus ja kyky selviytyä riittää pitkälle, mutta epävarmuustekijöitä on paljon. Jumalaan luottava on turvassa mitä tapahtuukin.
Sata vuotta vanha huvila on hurmaava ilmestys merenlahden poukamassa. Puiston vanhat mustarunkoiset lehtipuut loistavat keltaisina iltataivasta vasten. Taloon johtava polku kaartelee rinnettä ylös. Kohmeinen tuuli käy kasvoihin. Tilaisuuden alkuun on vielä kaksi tuntia. Huvilan ikkunat ovat pimeinä, vain eteisessä kajastaa valoa.
Lempeänoloinen mies tulee vastaan, tervehtii ja pyytää odottamaan, että käy avaamassa puomin. Soittajat pääsevät siitä ajamaan instrumentteineen lähemmäksi. Kierrämme sillä välin talon, siinä on ulokkeita ja tornikulmauksia, ikkunoissa sirosti viistottu yläkarmi. Ulkomaalaus on tyylikkäästi raidoitettu. Väritys on kuin syksyiseen puistoon soinnutettu. Merenlahden takana loistavat kaupungin valot.
Mies näyttää talon huoneet, kertoo tarinaa rakennuksen vaiheista, omistajien elämästä ja jättämistä jäljistä. Huvilan kukoistuksen aika oli 1904-44, jolloin menneiden aikojen suurin diivamme Aino Acté omisti paikan ja vietti siellä kesiään. Hänen kuolemansa jälkeen seurasivat rappion vuodet, jolloin upea rakennus oli hylättynä romuvarastona, kunnes Helsingin kaupunki yksityisten aloitteesta kunnosti paikan ja alkoi huvilan uusi elämä, ensin kaupunkilaislasten kesäsiirtolana, sitten vuodesta 1989 pienimuotoisten kulttuuritilaisuuksien ja juhlien näyttämönä. Ihastelemme lankkulattioita ja aitoja mattoja, pieteetillä maalattuja seiniä ja kattoja, uniikkeja verhoja ja kimaltevia antiikkikruunuja. Charmantisti harmaantunut keittiömestari tarjoaa kahvia ja maukkaita leivonnaisia, joita nautiskelemme yläkerran kamarissa odotellessamme kesäkauden toiseksi viimeisen konsertin alkua.
Kolme miestä soittaa mainiosti yhteen: primabalalaikka helskyy, altto- ja kontrabassobalalaikka soinnahtelevat muhevammin. Soittajat ovat Helsingin Työväenopiston balalaikkaorkesterista. Konsertin instrumentaaliosio on mukavaa kuultavaa, ainakin kerran elämässä. Laulajakin yrittää parhaansa, mutta sortuu liian vaativiin numeroihin. Äänen syvänkauniit, piafmaiset sävyt alkavat soida vasta viimeisissä lauluissa.
Yleisö lähtee lämmenneenä, jotain jokainen on saanut. Huvila hiljenee pian talveksi, mutta lempeänoloinen mies sanoo, että toiminta jatkuu entiseen tapaan tulevana kesänä. Talo tulee elämään ihmisten juhlissa ja sävelissä kuten Ainon aikaan.
Kuu lipuu esiin pilvien lomasta. Puiden rungot ja oksat piirtyvät mustina dramaattisina kuvioina kuuvalomaisemassa.
Lars Sund; Onnellinen pieni saari; suom. Katriina Savolainen; WSOY 2007
Kiinnostuin kirjasta Hav – Haavetar -blogissa lainattujen katkelmien ansiosta. Kirja kuvaa pieteetillä saaristolaiselämää pienellä saarella asuvien henkilöiden kautta. Tarinassa on groteskiksi äityvä juoni, jossain mielessä kumminkin täysin mahdollinen. Sund ei lankea liiallisiin selittelyihin absurdien tapahtumien kulusta. Onnellinen pieni saari on eräällä tavalla Suomi pienoiskoossa: syrjäinen sijainti, luonnonolosuhteiden määrittämä vuodenkierto ja arkinen elämänmeno, jossa jokainen tuntee jollain tavalla toisensa eikä henkilökohtaisille salaisuuksille jää tilaa. Kirjaa voi lukea myös jännityskertomuksena, jossa tapausten selvittely jää sivuasiaksi, pääosassa ovat saaren ihmiset ja heidän elämänsä. Sund osaa kirjoittaa pehmeästi ja lämpimästi omituisimmistakin asukkaista. Hän käyttää myös hauskalla tavalla kirjoittajaminää osana tarinaa.
Pidin kirjasta. Miellyttävä lukukokemus saa jatkossa tarttumaan muihinkin Lars Sundin teoksiin.
Santoka; Vastapäätä kapakka, suom. Kai Nieminen; Basam Books 2002
Tässäpä syksyisen alakulon täsmäkirja; haikuja levottoman runoilijasielun vaelluksen varrelta. Itsemurhasta pelastettu, kodittomana lopun elämäänsä kulkenut kerjäläismunkki on merkinnyt muistiin yksinkertaisuudessaan nerokkaita haikuja, joissa yksinäisyys ja kuolema, syksyn ja talven maisema puhuvat. Vuoret, ruoho, tuuli, kaskaat – samat kuvat toistuvat, mutta runoilija Kai Niemisen suomennos löytää ytimeen.
Antti Hyry; Uuni; Otava 2009
Ennen kirjan lukemista satuin näkemään Helsingin Sanomista Matti Mäkelän ironisen kritiikin Uunista. Se nauratti minua kovasti. Tavallaan kiinnostuinkin kirjasta paljolti siksi. Hyryn pohjoispohjalainen lakonisuus on omalaatuisuudessaan kiehtovaa. Kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen ilmestyvä teos kiinnostanee hyvän proosan ystäviä. Moni oli varmaan jo luullut Hyryn vaienneen kirjailijana.
Kirjassa siis muurataan uunia. Ensimmäiset sata sivua päähenkilö enimmäkseen miettii, aikoo, suunnittelee ja valmistelee uunin tekoa, muuraamista kestää seuraavat kaksi ja puolisataa sivua. Selvästikin kirjailija tietää mistä puhuu. Jo uunin tarpeisto kuulostaa sen verran eksoottiselta, että satunnainen naislukija tajuaa pääsevänsä nyt täysin neitseelliselle elämänalueelle, josta hänellä ei ole ollut kuunaan harmainta aavistusta. Tämähän ei voi olla kuin äärimmäisen kiinnostavaa.
Vaikka tarina etenee verkkaisesti, päähenkilö ei ole mikään oblomov. Ryhtyessään toimeen, hän saa myös aikaan. Toimehdinta on myös äärimmäisen keskittynyttä, uunin muuraamisen keskeyttää vain tarpeiden hankkiminen peräkärryllinen kerrallaan ja työtauot, jotka asianomainen yleisimmin viettää sängyssä selällään. Valujen kuivumista odotellessa päähenkilö käy lapsuuskodissaan toisaalla, poikkeaa hillasuolle ja tekee porukan mukana matkan Ruotsin puolelle tutkimaan vanhojen kirkkojen urkuja. Tuumiskelua on sopivasti ja pari kolme vitsiäkin kerrotaan. Romaanin sivuhenkilöitä on niukasti, jokunen avuksi poikkeava sukulaismies tai naapuri. Päähenkilön puoliso toimii siinä sivussa omalla rajatulla sektorillaan: tekee ruokaa, leipoo ja säilöö. Puolisoiden ja miesten keskeinen kommunikointi kuvataan harvasanaiseksi, mutta asiat tulevat selväksi ja tunnelma on tasainen. Tekstissä ei ole murtumakohtia, uunin muuraus etenee pahemmitta haavereitta ja tulee kirjan viime sivuilla valmiiksi. ? Kumma juttu, vaikka en ymmärrä tuon taivaallista uunin muurauksesta, vanhoista uruista tai vanhojen pohjalaistalojen entisöinnistä, minua viehätti kirjan tunnelma ja kaikesta välittyvä alleviivaamaton elämänviisaus. Kannattaahan tämä lukea.
Hissuttelen keittiöön harmaassa lokakuun aamussa. Aika on paikoillaan taas, muutaman kuukauden niin. Sytytän pöydälle punertavan kynttilän, nostan sälekaihtimen. Piha on siinä; tammi, ruskeine käpertyneine lehtineen, vaahtera melkein paljain oksin, ruoho, vihreä yhä, kukat menneet. Katson hajamielisesti, unta silmissä. Aita katsoo takaisin. Jokaisen lautarivin alareunassa sadepisararivi.
Eilen illalla istuimme yhdessä katsomaan tositarinaa intialaisesta kylästä. Miten omassa rauhallisessa maailmassaan eläneet ihmiset muuttuivat ja kyläyhteisö hajosi vähitellen, kun länsimaalaiset elämäntapareissaajat löysivät ihanan rannan ikuiseen kesään. Mies, jonka kasvot olivat avoimet kuin lapsen ja katse kertoi puhtaan sielun ilosta, muuttui kylän mukana hiljalleen. Katse himmeni, kasvot sulkeutuivat surullisiksi kahdessakymmenessä vuodessa. Ihanat rannat roskaantuivat, länsimaisen musiikin melu tunki paratiisin hiljaiseen rauhaan. Lapset pääsivät kouluun, mutta tietoisuuden kasvaessa he muuttuivat varuillaan oleviksi ja katseeseen hiipi levottomuus.
Avaan oven pihaan ja hengitän syvään kynnyksellä. Viileys virtaa huoneeseen. Näitä aamuja en vaihtaisi mihinkään. Ajatuksissa käy tulossa oleva matka. Ehkä siellä toisaalla ovat täältä menneet lämpimät aurinkoaamut, mutta ei matka sen vuoksi ole suunniteltu. En tarvitse paratiisirantaa ollakseni onnellinen, mutta lähdön, näkemisen ja kokemisen kaipuu on ihmisessä ikuinen.
Tänään rukoillaan rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun puolesta. Elämme Suomessa rauhassa ja oikeuksiakin on riittävästi. Millä muulla tavalla voisimme kantaa vastuuta kuin rukoilla, iloita presidentti Ahtisaaren rauhanpalkinnosta ja lähettää rauhanturvaajia poliittisesti tarkoituksenmukaisiin paikkoihin?
Maanantaina istuin katsomaan Pääministeriä, TV-ykkösen Kotikatsomon poliittista lähimenneisyyttä luotaavaa tv-elokuvaa. Odotin kiinnostavia näkökulmia tähdenlennoksi jääneeseen Anneli Jäätteenmäen pääministeriuraan. Roolitus oli sikäli onnistunut, että oli löydetty ulkoisestikin roolihahmoaan muistuttavia näyttelijöitä. Jonna Järnefeltin tulkitsema päähenkilö oli jokseenkin takakireä, jähmeä ja vaikeaselkoinen kuten esikuvansakin. Episodiksi päätynyt pääministeriys sai taustakseen puolueen hyväveliverkoston sovinistisen sisäpiirikulttuurin, joka jätti untuvikko-puheenjohtajan raivaamaan yksin tietään. Sortuminen kyseenalaisiin tiedonhankintakeinoihin ja paineensietokyvyn pettäminen nousivat draaman pääteemaksi. ? Todellisista tapahtumista osin fiktiivisesti täydennetty tarina nosti arvattavat reaktiot Keskustapuolueen sisällä. Keneen kalahti, se älähti.
Eilen illalla taas saatiin seurata BBC:n tv-elokuvaa Margaret Thatcherista, jonka erityislaatuinen karisma välittyi huikealla tavalla Lindsay Duncanin roolityössä. Kun kyse oli yhdestä maailman tunnetuimmista ex-pääministereistä, rooli oli vaativa. Käsikirjoitus ja ohjaus olivat laatutyötä. Siitä ei pääse mihinkään, että tällä alueella meikäläisten rahkeet eivät yllä BBC:n tasolle. Resurssien ja kokemuksen niukkuus näkyy ja tuntuu. Hyvä, että tartutaan töihin kuitenkin, siinä kokemus kasvaa.
Meillä ei ole tällä hetkellä kovin monta tv-käsikirjoittajaa, joka hallitsisi myös politiikan kuviot. Hyväkään kirjoittaja ei välttämättä dramatisoinnissa onnistu. Täysin vakuuttava näyttö tämä ei tekijöiltä vielä ollut. Dramatiikkaa kyllä olisi vallan piireissä riittävästi tarjolla. Nykyisen pääministerimme kompuroinneista saisi loistavaa draamaa sellaisenaan, hänessähän ilmenee jo vallan thatcheriläisiä ja berlusconimaisia piirteitä!
Tänään on Erittäin Tärkeän Henkilön erittäin tärkeä merkkipäivä. Ettevai ikinä arvaa. No, Pikkuritari tietenkin täyttää YKSI vuotta. Mummeli ja Vaari olisivat soittaneet iloisen ritarifanfaarin, jos olisi ollut torvia, mutta torveilevat he sen sijaan ihan itse paikalle tapauksen kunniaksi hiukan myöhemmin. Mummeli on tehnyt Pikkuritarille oikein oman onnilaulunkin, kun tämä kerran itsekin on laulumiehiä. Näin se kuuluu:
Mummelin onnilaulu Pikkuritarille
On meillä Onnenpoika, ritari pikkuinen
joka herkästi hymyää ja hymyssä pilkistää
neljä plus neljä hammasta
joita tuttiin voi teroittaa, tai
muussia mussuttaa, tai
Mummelin poskeen puraista, hui!
On meillä Onnenpoika, ritari pikkuinen
joka herkästi hymyää ja kaapeissa rymyää.
Oli äsken tässä ja sitten tuolla
pikku veitikka vilahtaa, hups!
ja kohta naureskellen, hii!
piilosta kurkistaa, haa!
Vuodet saapuu yksi kerrallaan, ritari pikkuinen
ja kakkuun uusi kynttilä, ritari pikkuinen.
Ohhoh ja onnea, ritari pikkuinen!
On aika nähdä maa, mitä se kantaa itsessään, mitä harteillaan. On aika nojata tuuleen, tuntea sen voima ja hellyys. On aika antaa pois ja ottaa vastaan.
Iäkköleidit valitsivat lokakuun miitinginsä sytykkeeksi taidenäyttelyn Kolme sisarta. Tapasimme Narinkalla, jonne kukin saapui tahoiltaan. Siitä hakeuduttiin Seurasaareen menevään bussiin n:o 24. Päivä oli kirkas ja tuulinen. Perillä tammien, lehmusten, vaahterain ja koivujen lehdet kisailivat keskenään tuulessa ja asfaltilla. Meren läheisyydessä ison kaupungin ilma tuntui kirpeän raikkaalta.
Kolme sisarta on kolmen omaleimaisen, kulttuuristaan kasvavan, vahvan taiteilijanaisen teosten vaikuttava kooste. Ruotsalainen Lena Cronqvist sai tyttöveistoksillaan ja kuvillaan meissä aikaan tunteiden ja ajatusten ryöppyjä, joita saatoimme ääneenkin purkaa, kun ei sillä hetkellä museossa muita katsojia ollut. Useissa kuvissa lapset olivat kutistaneet vanhempansa ja sulloneet pulloihin. Maalausten tunnelma oli ahdistava, jotkut kuvat kertoivat äidin vallasta lapsen yli, toisissa asetelma oli käännetty päälaelleen. – Aikuistumisen prosessissa vanhempien merkitys kutistuu, että lapsi voi ottaa oman elämänsä haltuun, näin puhelimme. Cronqvistin pienet lapsiveistokset olivat positiivisempia, jotkut suorastaan hellyttäviä. Taiteilija on kotimaassaan arvostetun Kuninkaallisen taideakatemian jäsen.
Venäläisellä Irina Zatulovskayalla oli materiaalina kierrätystavara. Taiteilija oli luonut maanläheisin värein uusia visioita kuluneisiin kehyksiin, ruosteiseen peltiin, harmaantuneeseen puuhun. Työt olivat pitkälle jalostuneita ja kauniita. Ihailtavaa, miten taiteilijan silmin voi nähdä käyttökelvottoman esineen tai materiaalin mahdollisuudet uuteen elämään
Outi Heiskanen, oma mystikkomme, puhutteli unenomaisilla pensaskansahahmoillaan sekä pehmeillä kolmen naishahmon kasvotutkielmilla. Heiskaselta oli myös veistoksellisia töitä, joissa oli käytetty tehosteena valoa ja ääntä. Myös hän oli käyttänyt osin kierrätysmateriaalia, joka taipuu moneksi. Useissa teoksissa toistui kolmiluku.
Museon vieressä, Tamminiementien omaleimaisessa kahvilassa nautiskelimme vielä teetä ja kahvia ja lopuksi kävelimme puistometsän halki nelosen ratikkaan ja sillä keskustaan. Mieleen jäi värähtelemään puhuttelevia kuvia ihmisen luomisvoimasta ja syyshehkuisesta luonnosta.
*
Näyttely on kahden kaupungin yhteistyönä järjestämä, ollut kesäajan Tampereella ja on nyt Helsingissä Meilahden Taidemuseossa marraskuun 1. päivään. Vielä ehtii vaikuttumaan loistavien taiteilijoiden töistä.
|
|
