Joulukorteissa / tontut hyppivät punaisissa / ja pitävät hauskaa
– ihmisen ilon ikoni
Joulukorteissa / lelunallet istuvat yksinään / kuusen alla
– ihmisen ikävän ikoni
Joulukorteissa / sataa aina lunta / enkeli kahlaa kinoksessa ja palelee
– ihmisen orpouden ikoni
Mikäpä muu saisi joulun alla ihmiset lapsineen niin sankoin joukoin kirkkoon keskellä viikkoa kuin Kauneimmat joululaulut. Ja ihan eri ihmiset kuin sunnuntaina messuaikaan. Laulajia ei haitannut vaikka vieressä urriteltiin ihan ikiomalla nuotilla ja joukossa oli miehiä, jotka kuuntelivat toisten laulua vaiti kynttilähämärässä kirkossa ties mitä mietiskellen.
Seurakuntapastori oli valinnut välijuontoihin katkelmia lähettien kirjeistä. Oli mielenkiintoista kuulla seurakunnan joulunvietosta Thaimaassa tai Botswanassa. Vaikka lähetystyö ei voi omia perinteisiä joululauluja tarkoituksiinsa, on tässä hyvä tilaisuus laajentaa kuulijoiden usein sisäänlämpiäviä joulutunnelmia.
Tunnelman vuoksi tullaan joka joulun alla ja vielä loppiaisenakin. Yhdessä laulaminen alkaa olla katoavaa perinnettä perheissä ja kouluissa. Tätä tunnelmaa eivät karaoket ja juomalaulut ikinä saa syntymään. Spontaanisti väki nousi lopuksi laulamaan: Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.
En tosiaankaan ole television nauratusohjelmien ystävä, sanottakoon se vielä tässä ellei tuo olisi tullut arv. lukijoille tähän mennessä selväksi. Kuinka ollakaan, tänä syksynäpä olen viehättynyt lauantai-iltaisin ruudussa koikkelehtivasta Miitta-tädistä. Oli olemassa muistikuva Miitta Sorvalin loistavasta improvisaatiokyvystä ammoisessa Neil Hardwickin Nyhjää tyhjästä -viihdeohjelmassa. Siksi kiinnostuin, alunperin.
Miitta-täti nappaa heti mukaansa omatekoisella ja itse säestetyllä esittelybiisillä. Jopa klassinen laulutekniikka on Miitalla hallussa. Itse ohjelma on lievästi sanoen sekava etten sanoisi outo, mutta siellä sun täällä eri rooleissa touhuileva Miitta-täti on jotensakin sympaattinen pitkine raajoineen.
Kun tv-viihteen katsojille on vuodesta toiseen tarjottu naamaansa väänteleviä mieskoomikkoja nk. sketsiohjelmissa, Miitta-tädin versio cp-vammaisesta henkilöstä missikisojen juontajana tai pappina on suorastaan sympaattinen. Katsoja ei voi nauraa, mutta ei myöskään loukkaantua oikeasti vammaisten puolesta. Miitta-täti kulkee taitavasti erittäin kapeaa väylää horjahtamatta pilkan puolelle.
Olemme nähneet saksitun version muutamien julkishenkilöiden suhtautumisesta terapeutti-Miitan hoitomenetelmiin. Ohjelma on katsojallekin terapeuttinen, ei ainoastaan jalkojen pesulla ja syli-istunnolla yllätetyille julkimoille. Joskus hävettää, joskus huvittaa. Vastaanotolle pyydetyn henkilön todellinen kantti on kauniisti paljastunut ja katsoja on voinut tehdä johtopäätöksiään kunkin persoonan laadusta.
Arvelen, että monien vammaisten tai heidän omaistensa tuntemukset ja ajatukset Miitta-tädin roolihahmoista saattavat olla vähintäänkin hämmentyneet. Kalle Könkkölän vierailu terapeutti-Miitan luona oli kai jonkinlainen testi ja ainakin Kallen huumorintaju tuntui riittävän. Improvisaationa tämä ohjelma nimenomaan toimii – ja virkistävänä vaihtoehtona väkisin nauratukselle.
Joka-aamuiset kauhistuksen hetket saa lehdenlukija kokea, kun seuraa vakituisesti vaikka vain kahta aviisia, paikallista ja valtakunnallista. Kirjoittajaseminaarissa opin, että lehtijutussa pitää olla toisaalta yleistä tarttumapintaa, toisaalta yksityiskohtia ja tuoreita näkökulmia. Lukija napataan shokkiotsikolla, jutun ’pointti’ valaistaan napakalla ingressillä ja uutinen tarjoillaan lyhyissä kappaleissa.
Lapset ja nuoret ovat tehneet tänä vuonna 16 itsemurhaa. Sialla menee hyvin lapsiin verrattuna. Hajusintit aiheuttavat ahdistusta astmaatikoille. Yhä useampaa hoitajaa epäillään väärinkäytöksistä. Tavalliset perheenäidit hakevat nyt apua masennukseen. Mielenterveysyksikön ovi käy tiuhaan. Joukkopahoinpitely kertoo nuorten elämän raaistumisesta. Masennus ajaa nuoria aikuisia sairaslomalle. Sosiaali- ja terveysalan työvoiman tarve räjähtää käsiin lähivuosina. Pojat räkivät äitien naamoille.
Tiede-lehti puolestaan esittelee hiuksia nostattavan kauhuskenaarion maailmasta, jonka keskilämpötila on noussut neljä astetta. Sama lehti tarjoilee kylmääviä tutkimustuloksia puhdistetun viemäriveden sisältämistä lääkeainejäämistä. Teollisuus, sairaalat ja kotitaloudet kuormittavat lääkkeillä ja kemikaaleilla viemärivettä, joka päätyy puhdistettuna mereen. Ainejäämät rikastuvat meren eliöissä ja päätyvät kalojen mukana eläinten rehuksi ja ihmisen ravinnoksi. Itseään ruokkiva kehä on valmis.
Kauanko kykenemme kauhistumaan? Miten lähellä on päivä, jolloin kukaan ei jaksa enää välittää?
Olin pannut muistiin, milloin Lastu oli kertonut olevansa kuvaamassa kotikaupunkini keskustan aukiolla. Leipomon myymälästä haettu tuore ruisleipä kainalossa suunnistin katsomaan onko siellä ketään. Olipa hyvinkin.
Kohta istuimme kahvilassa kuin hyvätkin tutut. Sukujuuristahan juttu helposti alkaa, kun itäiset ihmiset kohtaavat. On hyvä asettaa itsensä ja toinen mielessään oikealle tolalle murrekartalla, siitä se lähtee. Suomi on niin pieni maa, että tarpeeksi kun juuria selvitellään, pian huomataan, kas, ollaan melkein sukua. Tässä tapauksessa Lastun isä oli kotoisin niiltä main, mistä minäkin syntyperin olen.
Toisen kirjoituksia seuraamaan viehtyneelle kertyy ajan mittaan palasia kirjoittajan elämästä ja ajattelusta. Siitä se tuttuuden tunne tulee. Ihmisyyden perussäikeet ovat samoja, kunkin elämän kudos vain niistä hiukan erilaiseksi muotoutuu. – Kiitos Lastu, oli mukava tutustua kasvotusten.
Pissismummo julistaa täten kaikkien muoti-ilmausten kuninkaaksi termin mukavuusalue ja sitä myöten kuningattarena patsastelkoon epämukavuusalue. Pariskunta on saanut sen verran jo kuuluisuutta osakseen, että ihme, jos ei yksi ja toinen ole noita moikannut, arvokkaasti kätellyt, hienostelevin poskisuudelmin tai peräti hoviniiaten kunnioittanut.
Mukavuusalueella yleensä pukeutuminen käy vähemmän kuninkaallisesti, mitäs turhia kouhottamaan kun reilunkaupanverkkarit ja kansallinen tuulipuku on kerran keksitty. Pipo vain päähän pakkasella, mummovainaan neulomat vanttuut kouriin ja huopatöppöset kulkimiksi. Rumat ne vaatteilla koreilee, tosi komeet kelpaa ilmanki. Vai mitä.
Epämukavuusalueella taas harrastetaan kimalluksia, strassikoruja, hörhelöitä, paljetteja, verkkosukkia ja kahdentoistasentin korkoja. Pakkaseen kuningatarmeininki vaatii turkin ja puuhkan vähintään. Ja mihkään ei voi lähteä, ennen kuin julkisivu on puuterilla pakkeloitu, kulmat kohdillaan ja suppusuu kiilteellä viimeistelty. Jo vain.
Mitä pukeutumiseen tulee, Pissismummo pitäytyy ikiomassa versiossaan, joka sijoittunee jonnekin mukavuusalueen ja epämukavuusalueen välimaastoon aina lähtötilanteesta ja määränpäästä riippuen. Joku roti pitää kummiski olla, ettei Poikakaveri joudu häppeemään Mummoa eskorteeratessaan.
Asemalaiturille leijaili pieniä hitaita hiutaleita. Hämärtyi jo. Siskokulta tupsahti siihen niin kuin oli sovittu ja juttu jatkui siitä mihin viimeksi. Muutama asemanväli pohjoiseen ja kohta olimme perillä.
Hyvinkään Taidemuseo oli lanseerannut naistaiteilijoiden töiden näyttelyn joulunalusajaksi. Avajaispäivänä oli ollut ihan tungokseen asti väkeä, mutta sunnuntai oli hiljaisempi. Pari miestäkin vaelteli museon avarissa tiloissa.
Kansakunnan kaapin päällä on itsestään selvästi Akseli ja Pekka, mutta osaako suomalainen suuri yleisö arvostaa 1800- ja 1900-luvun vaihteen naistaiteilijoitaan? Helenen (Schjerfbeck) omakuvat tunnetaan, mutta entä lukuisat muut muotokuvat tai maisemat? Tunnistetaanko Ellenin (Thesleff) tai Esterin (Helenius) herkkä värimaailma tai Amélien (Lundahl) ja Sigridin (Schauman) taidokas siveltimenjälki? Oletko koskaan kuullut Dorasta (Wahlroos), Ingridistä (Ruin) tai Elsasta (Seseman)?
Joulu ei oikein tunnu joululta ilman Martan (Wendelin) tonttuja ja enkeleitä, joiden levolliset hahmot seikkailevat yhä joulukorteissamme. Martta maalasi muutakin, mutta kirjojen ja lehtien kuvituksella hän taisi elantonsa saada. Ei naisen ollut tuolloin helppo päteä miesten hallitsemilla elämän alueilla. Niitä alueita on tällä vuosituhannella enää vähemmän, mutta kilpailu on yhä kova.
Näyttely toi uuden sukupolven naistaiteilijoita vanhojen mestareiden rinnalle: Kaisa (Leka), Katja (Tukiainen) ja Milla (Paloniemi) sarjakuvatyylisine eläinhahmoineen pääsivät kertomaan taiteen popularisoitumisesta.
Poistuessamme panimme tyytyväisinä vielä merkille portaikon kaiteen iloiset värit ja pehmeän kosketuspinnan.