Arkkipiispa valitaan todennäköisesti inter pares eli piispojen joukosta. Ehdokkaina saattaa olla pari kirkkoherraa, mutta vaikea on uskoa, että primuspaikalle ilman väitöskirjaa Lutherista tai Kierkegaardista olisi asiaa. Körttitaustastakaan ei ole yleensä haittaa. Kirkko on yhteisö, jolla on vakaat tasatahtiin tallaajansa, edellä kulkijansa, eriseuraisensa ja piiitkä laahus totista väkeä.
Tavallisen seurakuntalaisen ei tarvitse olla mitään mieltä arkkipiispaehdokkaista, sillä valitsijoiden joukko on rajattu. Kirkon ylimaallisen raskaan hallinto-organisaation 1226 jäsentä vain pääsee tuota valitsemaan. Kotimaa-lehti esitteli jo kahdeksan ehdokasta, joilta kysyttiin kymmeneen sanaan puristettua näkemystä johtajuudesta, raamatusta, hallinnosta, naispiispasta, evankelioimisesta, internetistä, homoseksuaalisuudesta ja popmusiikista. Siinähän ne tärkeimmät asiat. Eniten vastauksissa yllätti se, että todella mahtuivat kymmeneen sanaan.
Helsingissäkin on piispan paikka vapautumassa. Eero Huovinen haettiin siihen aikanaan yliopistomaailmasta ja on ollut piispana enemmän edelläkävijä kuin kirkkoruhtinas. Siinä olisi toiselle edelläkävijälle hyvä latu. Olisi se somaa nähdä miten hiippa istuisi naisen kutreille, miehen päässähän se nyt näyttää lähinnä pannumyssyltä.
Niinkö se oli, että runo syntyi ja eli elämän kiihkosta, hurman ja tuskan hetkistä? Ja mistä syntyy tämän ajan runous, mistä se elää?
Ammattilainen tunnistaa masentuneisuuden, joka johtuu yksinäisyydestä. Torjuttu masennus näyttäytyy usein epäselvinä kipuoireina. Ihmisen olemuksesta saattaa suorastaan huokua yksinäisyys ja apatia, jota asianomainen ei itse tunnista tai kieltää sen hävettävänä. Mielialalääkeresepti on turha, vanhus ei sitä vie apteekkiin. Vaikeinta hyväksyminen tuntuu olevan miehille.
Ihmisten keskimääräinen elinikä hilautuu hiljalleen ylöspäin. Tosiasia kuitenkin on, että elämän viimeiset vuodet ovat monin tavoin rajoittuneita. Ystäväpiiri harvenee, katoaa vähitellen. Sosiaalinen yksinäistyminen voi tuntua kipeältä, jos on tottunut olemaan ihmisten keskellä. Myöhäisessä elämänvaiheessa ei ehkä jaksa ylläpitää niitäkään yhteyksiä, joita vielä olisi.
Iäkäs äitini muuttui isän kuoleman jälkeen itkuiseksi ja masentuneeksi ja muistiongelmat lisääntyivät. Lääkäri piti mielialalääkettä perusteltuna, mutta äiti tuhahti ettei ala lääkkeitä suruunsa syödä, eihän ne tuo puolisoa takaisin. Sikäli äiti oli oikeassa, ettei elämän realiteetteja voi kemiallisesti muuksi muuttaa. Sen sijaan hän ei oivaltanut, että lääkkeen avulla mieliala kohentuu, energiataso nousee ja psyykkinen kipu helpottaa. Suhteet omaisiin pysyvät myönteisempinä ja niin huolenpito vanhuksesta helpottuu.
Jokin määrä yksinäisyyttä kuuluu ihmisen elämään. Toisilla yksinäisyyden sietokyky on suurempi kuin toisilla, sekin on fakta. Mitä riippuvaisempi on puolisosta tai omaisesta sitä avuttomammalta ja turvattomammalta yksin jääminen tuntuu. Psyykkisessä kasvussaan eriytynyt ja riittävästi perusturvaa saanut ihminen selviää yksinäisestä elämänvaiheesta masentumatta.
Ikääntyvän kannattaa tietoisesti valmistautua edessä mahdollisesti olevaan yksinäiseen vaiheeseen. Käytännön asioiden järjestäminen ajoissa luo harmoniaa ja turvallisuuden tunnetta. Elämänmyönteisyyteen kannattaa pyrkiä, se valostaa arjen.
Pimein pimeys on kestetty. Viikko viikolta valoisa aika pitenee. Tulppaanien väri-ilo muistuttaa keväästä ja arjen pienistä onnenhetkistä. Niitä on!
Jokaisella meistä on tai on ollut naapuri, työtoveri, tuttava, ystävä tai sukulainen, josta ajattelee ’ihan mukava ihminen, mutta..’ Siis kaikin puolin kelpo ihminen varustettuna yhdellä tai parilla ärsyttävällä ominaisuudella. Tässä ei nyt siis puhuta puolisoista, jotka olivat maailman ihanimpia toistensa mielestä, kunnes arki alkoi.
Tuttavallani on ystävä, joka matkustelee paljon. Matkoillahan aina sattuu ja tapahtuu. Ja hän raportoi sen kaiken. Välillä hän muistaa kysyä, mitä sulle muuten kuuluu. Toinen ehtii sanoa jotain, kun ystävälle tulee siitä kohta mieleen: kerroinko jo…
Tunnen erään, joka rakastaa kertoa naapureistaan, tuttavistaan ja työtovereistaan. Joskus keskeytän jutun ja kysyn, miten sinä itse voit ja mitä olet puuhaillut. Hän hämmentyy hetkeksi, eihän tässä mitään, hyvinpä tässä. Ajattelen, että hän kertoo itsestään toisten kautta, kiertoteitse, mutta jaksanko kuulla.
Tyttöjen kesken on usein tapana kommentoida spontaanin positiivisesti toisen olemusta tyyliin onpa sulla kaunis kampaus, ihana mekko, upeat korvikset tai mitä nyt ikinä. Tunnustan, että tuo ei minusta aina tunnu luontevalta. Kohteliaisuus on hankala ottaa vastaan, vaikea on sanoa toisellekin niin, ettei mene imartelun puolelle. Lienenkö ainoa, joka tätä vielä opettelee.
Mietin joskus, olenko itse ihan mukava naapurin rouva, kaupan asiakas, tuttava tai ystävä. Milloin taas keskeytin, unohdin kuunnella loppuun, puhuin liikaa omiani tai en huomannut tervehtiä? Silloinko, kun ärsyynnyin toiseen, joka toimi samoin?
Joulunpyhiksi aiotun vierailun Äidin luona esti huono ajosää. Loppiaisena sitten uskaltauduimme aamuhämärässä matkaan. Ei aikaakaan, kun lumisade alkoi taas. Takaisinkaan ei käännytty, vaikka vastaantulevien rekkojen nostamat pyörteet pakottivat opettelemaan sokkoajoa tuulilasin peittämän lumilakanan sisässä. Kouvolan tienoille jännitystä riitti, mutta Salpausselän harjujen takaa löytyi taas se toinen, rakas maa, missä aurinko paistaa ja lumimetsä häikäisee hiljaisella kauneudellaan.
Hoivaosastolla oli vähän väkeä. Joku oli päässyt perhejouluun pyhiksi, joku toinen kokonaan pois. Tuulikki, jonka silmät aina pilkahtelevat hymyä, oli työvuorossa ja kertoi, että olivat tehneet osastolla pipareita ja Äiti oli hoivaväestä ainoa, joka oli jaksanut osallistua puuhaan. Päiväkahvilla Äiti sujautti piparin taskuunsa. Hetken päästä hän vaivihkaa supatti: ”Ota sie tää, ko miul ei oo mittää tarjota teil”. Ajattelin liikuttuneena, että äidin halu antaa lapselle omastaan ja vieraanvaraisuus säilyvät, vaikka muisti katoaa.
Kuusi karistelee jo neulasiaan, mutta raaskiiko tuota nyt vielä… Kovin on kaunis lumihiutalekoristeissaan valkoisine kynttilöineen. Kun nuorimiehemme olivat pikkupikkuisia, toisen kummitäti toi kummallekin vaaksanmittaisen tontun ja siitä pitäen tontut ovat joka joulu kiivenneet kuusen oksille odottelemaan, jos isoisoksi kasvaneet vaikka tulisivat moikkaamaan. Ovat tulleet.
Neljän vuoden takainen loppiaisaatto ei unohdu. Läksin aamuhämärissä tuttuun tapaan ajamaan pyörällä parin kilometrin työmatkaa. Kotikadun yli johtavalla suojatiellä odotti yllätys. Talvisella kelillä vauhdikkaasti mutkasta tulleen auton ja varovasti tietä ylittävän pyöräilijän kohtaaminen ei pääty hyvin, sen arvaa. Ei ole ihmisellä suojaa suojatiellä, jos tapahtuu vahinko tai virhearvio. On sekavia muistikuvia hangelle tippuvasta verestä ja hätääntyneistä ihmisistä, kahdesta naisesta taluttamassa minua autoon. Puolitajuissani jouduin neuvomaan ajajalle tietä ensiapuun. Muistan ajatelleeni, että olisi pitänyt soittaa ambulanssi. Päivästä tuli pitkä ja vaiheikas ennen kuin pääsin sairaalan kirurgiselta poliklinikalta kokoon kursittuna kotiin.
Toipumisen viikot olivat vaivalloinen polku. Mustelmat häipyivät aikanaan, mutta arvet jäivät sekä mieleen että kehoon. Usein kun tuota tuttua suojatietä ylitän, ihmettelen, miten lyhyt on matka tien yli ja miten kauaskantoisia ehtii tapahtua. Kumma kyllä, en ole katkera enkä menettänyt uskoa Jumalan varjelukseen. Lääkäri sen sanoi: tiedätkö, sinulla oli onnea, tämä olisi voinut päättyä todella huonosti.
Loppiaisaatto on saanut henkilökohtaisen merkityksen: ihmiselle voi tapahtua mitä tahansa, mutta on mahdollista, että siitä seuraa hyvää.