Vielä viime vuonna kirjoitin hänelle monta kirjettä. Hetken lapsia ne, avoimesta sydämestä. Vaivoin vastattiin, paljon oli pitkää hiljaisuutta.
Oli aika, jolloin tuli liiasta liikaa. Kaatopaikkaefekti: olin haastettuna todistamaan niljakkaita yksityiskohtia ystävän elämästä. Parahdus: en halua tietää.
Vaikenemisen ja kommunikaation dilemma. Joko-tai-elämä. Helvetissään piehtaroiva ei huomaa: muutoksen avaimet ovat jokaisella itsellään.
Instant-ystävyyttä: vain tarvittaessa. Jänönkäpälä-ystävyyttä: pyyhi pois kipeä, silitä. Sääli-ystävyyttä: pai pai paitaressu, tukku tuutussa tupukka.
Halusin kirjoittaa rakkaudesta, kertoa miten on. Sisäiset sfäärit leimusivat liekeissä. Mielipoliisi löi kynän kädestä. Käsi on vieläkin turta.
Rakkaudessa on pehmeitä ja aukenevia, luokse tulevia ja vastaanottavia elementtejä. On arkista ja pyhää, kauneutta ja kavahduksia, särmääkin on. Jos koo ei kolise, ärrä raapii.
Ei sovi kertoa rakkaudestaan, sanoo mielipoliisi. Rakkaus riehahtelee ja raastaa, käy sotaansa monilla rintamilla. Tunteiden sodassa ei pamputus riitä, tikarilla vain suoraan sydämeen.
Kynän terävä pää pisaroi tuskanhikeä. Kuuma tuuli pyyhkii toiveiden solaa. Halujen helle sokaisee. Tunteet tunkeutuvat uniin lupia kyselemättä.
Tapahtuu, että muuri murtuu ja solan seinämät sortuvat. Kiivetään luhistuneiden esteiden yli. Avartuu arpinen tila, jossa sydän yhä sykkii.
Maassa on vaikeat vuodet meneillään. Kaikkien yhteinen velka kasvaa. Vastuunkantajat hikoilevat tosiasioiden painon alla. Työttömien joukko saa viikko viikolta lisää jäseniä. Monen perheen ja yksilön unelma turvallisesta tulevaisuudesta särkyy.
Ne, joilla on, haluavat lisää. Puhuvat oikeudesta. Kieltäytyvät tekemästä töitään, koska heidän vaatimuksiinsa ei suostuta. Yhteiskunta ajautuu kaaoksen partaalle. Joka päivä sadat tuhannet tavalliset kansalaiset joutuvat selviytymään lisää tahtovien järjestämistä vaikeuksista.
Sodan vuodet nähnyt sukupolvi, ne, jotka siitä ovat jäljellä, pudistelevat päätään. Heidän lastensa sukupolvi oppi jo varhain elämään niukasti ja tekemään työtä. Peruskoulun viisastama sukupolvi ei ymmärrä milloin on vaatimisen, milloin tyytymisen aika.
Joka hankkiutuu näkyville, joutuu ottamaan vastaan kaikenlaista. Aplodeerataan ja hymistellään, tartutaan epäolennaisiin, ymmärretään väärin. Ollaan karusti eri mieltä, hymähdellään.
Itsensä tunteva kestää kuulla, ei mene kritiikistä rikki. Joku voi pudota omahyväisyyden puolellekin. Sanottu valuu höyhenselkää, erimieli muuttuu kateudeksi, sanoja pahansuovaksi.
Luonnossa kuningaskobra voi niellä puhvelin. Nieleminen kestää kauan, sulattelu vielä kauemmin. Kyyn ei kannata käydä puhvelia nielemään, mutta pistää voi, puolustuksekseen.
Usko; aavistuksia toisesta todellisuudesta. Ei tietoa, ei varmuutta; sokeaa luottamusta vain. Rukous; yhteyden värähtelyjä, mahdottoman mahdollisuus.
Pertti Nieminen; Näen syksyssä kevään; Otava 2009
Miten kaunis syksy! / Vanhemmiten / on vuodenaikojen kierto / alkanut kiehtoa mieltäni / entistä väkevämmin: / näen syksyssä kevään, / siementen kypsymisen, / maan levolle käynnin, / horroksen ja unen; / kevät niissä nukkuu, siemenissä / ja maassa. / Odotan sen heräämistä, / ikävöiden, mutta tyynesti; / tiedänhän, ettei se minua petä: / kaipaukseni on onnellista kaipausta. / Miten kaunis syksy! / ja siinä kevät.
(Pertti Nieminen; Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989)
Joulun täyttämä lahjatoivomus on antanut herkutteluhetkiä pitkälle kevättalveen. Niemisen valitut, runoja kuudelta vuosikymmeneltä, paljastaa kauniisti, miten kiinalaisen runouden kääntäjäksi profiloituneen Pertti Niemisen oma runoääni kepeästi ja syvästi soinnahtelee, murahtelee ja herkistyy. Runoilija Niemisellä on intohimoinen suhde sikareihin, Vivaldiin ja lintuihin. Erityinen nautinto on ollut lukea isoisän runoja lapsenlapsistaan.
Jo hyvin nuorena rakastuin runoihin. Silloin luin myös Niemisen suomentamaa kiinalaisen viisauden kokoelmaa, Keskitie. Tovin hyllyköissä koluttuani löysin tuon kellastuneen pokkariversion, joka kulki monessa muutossa mukana. Neljänkymmenen vuoden takaisia alleviivauksia tutkiessa huomaan yllättäen, miten keskitien viisaus on ollut elämässä suuntaa antavana. Löytyi myös useita Pertti Niemisen kokoelmia. Edellinen koottujen teos, Luen muutosten kirjaa, käsittää runot 1956-1972 ja on julkaistu sekä hankittu 1979.
Kai Nieminen, Pertti Niemisen poika, on myös runoilija. Hänen kokoelmansa Se vähä minkä taivasta näkee (Runoja 1969-1989) on myös hyllyssäni, ostettu divarista -94. Kai Nieminen erikoistui isänsä tavoin idän runouteen, valitsi vain Kiinan sijasta Japanin. Hänen runonsa ovat marinoituneet piipputupakan tuoksussa. Luonnonläheisiä tunnelmakuvia on runsaasti, mutta myös omintakeinen huumori sävyttää Kai Niemisen runoutta.
siivin suolankimaltavin lentää / kaipuun tiira pois, en enää / ajattele sinua. ei ole merta, / ei lapsuutta. kyynelten suolan / pyyhkäisee tuuli. / ei ole mihin sukeltaa, / ei heijastavaa pintaa josta / näki väläyksen: oman itsensä. / niin hämärtyy ilta, kevein siivin / lentää kaipuu pois. en ole enää missään.
(Kai Nieminen; Tie jota oli kuljettava, 1979)
Rouvasväen Yhdistyksen Leidit ovat profiloituneet kotimaisen elokuvan katsojiksi aina kun jotain kiinnostavaa ilmenee sillä rintamalla. Kotimaisia kelpo leffoja, jopa oikein hyviä tulee teattereihin. Televisioon ne päätyvät kumminkin vasta aikojen päästä ja leffahan on parhaimmillaan tuoreena. Lippuja ei tarvitse tilata, päivänäytäntöihin mahtuu aina. Tällä kertaa katsomossa oli joku hiihtolomaa viettävä perhekin.
Aleksi Salmenperän Paha perhe tuli katsottua. Ahdistavaa, mutta ei sillä tavalla kuin kotimaisten perhehelvettien kuvaukset yleensä. Kukaan ei juopotellut eikä muutenkaan sikaillut, ketään ei tapettu eikä viety vankilaan. Ahdistavuus tuli siitä, miten sivistyneen kylmää ja tunteetonta perhettä kuvattiin. Enemmän kuin paha, perhe oli puhumaton. Kuvaava kohtaus: abipoika tuli herättämään isäänsä kertomalla, että äiti on kuollut. Isä sanoi: vai niin.
Ville Virtasen roolityö äärimmäisen kunniantuntoisena tuomarina ja isänä oli vavahduttava. Sosiaalisen häpeän uhka johti isän suorastaan paranoidisiin kuvitelmiin ja väkivaltaan, joka särki lopullisesti isän ja pojan suhteen sekä isän uuden avioliiton. Salmenperän ohjaus vetää ajoittain kauhistuttavan niin lähelle koomisen rajaa, että katsojaa alkaa naurattaa. Se lienee keino säädellä katsojan ahdistusta, sillä mitään hauskaa elokuvassa ei ole.
Pojan harrastus, miekkailu, kasvot häivyttävine suoja-asuineen, luo oman viitteellisen kuvansa perheen sisäisestä tahtojen taistelusta, joka päättyy isän häviöön. Loppukohtauksessa kaiken menettänyt mies seisoo pystypäin yksin tuulisella parkkipaikalla housunlahkeet lepattaen.
PS
” Kukaan itseään muodikkaana pitävä pomo ei enää uskalla sanoa, että tehtävä on vaikea, hankala, työläs, vaativa, kelju, kurja tai peräti toivoton. – – – Uuskielen tarkoitus on kuohita sanojen alkuperäinen voima ja aito merkitys. Haastava on sana, jonka antaisin yksinoikeudella haastemiesten käyttöön kuvaamaan heidän työnsä laatua. Muut käyttäjät haastelevat joutavia. ”
(Anti-Manninen, HeSa:n kolumnissa)
Eipä ole ollut ilonaihetta V:n olympiakisoissa suomalaiskatsojalle. Aamuna muutamana nousimme seitsemältä eläytyäksemme kiekkomatsiin. Keltapaidat veivät peliä miten tahtoivat ja omien lätkä-äijien touhuilu oli tuskallista katsottavaa. Ruotsin toisen maalin jälkeen painuin takaisin pehkuihin ja Toinenkin syventyi aamun Hesariin. Peli oli sitten päättynyt 3-0. Kannattaapa iloita lucky looserina pääsystä puolivälieriin intrigointiepäilyt niskassa.
Mäkihyppy on – anteeksi vain – yksi kaikkein tylsimmistä seurattavista: suoraa latua tornista, hyppy nokalta kuin harakan lento ja alastulo varma. Tuulenpuuskia syytellään, mutta tosiasiassa suoritusvarmuus vain on hyppääjillä eri luokkaa. Hiihtäjillämme ei luista suksi tai on kurkku kipeä, mutta tosiasiassa paremmat tulevat maaliin kerta toisensa jälkeen hyvin sijoituksin. Yksinkertaisin selitys olisi: parhaat voittavat.
Taitoluistelua seurailen mieluusti – siitäkin tietoisena, että mitalit menevät muille. Lajilla on katsojalle sentään annettavana nautinnollinen liikkeen hurma ja taidokkaimpien välittämä kauneuden ja keveyden illuusio.
Kuuluu olleen realistisena tavoitteena 12 mitalia kotiin. Tasan yksi on toistaiseksi saatu. Kilpaurheilumme taitaa elää pitkää hemohes-krapulaa, fyysisesti sekä henkisesti.
Huiskismummo oli viimein päässyt itsensä kanssa yksimielisyyteen yökyläilystä Pissismummolassa. Kutsu oli muhinut mielessään viime juhannuksesta asti. Huiskis oli klikkaillut netistä junayhteydet, tulostanut oikein paperille ja ilmoittanut yökylään milloin saa hakea pääteasemalta. Hyvissä ajoin hän oli hankkiutunut lähtöasemalle, mutta kuinka ollakaan, joutunutkin ankaraan sanaharkkaan veeärrän Lipunmyyjättären kanssa.
Lipunmyyjätär nimittäin siinä vänkäämään, ettei semmoista jatkoyhteyttä menekään ja vaihtokin on eri asemalla. Huiskismummo oli tanakkana, että tässä se seisoo paperilla, veeärrän nettisivuilta kopsattuna, että kylläpäs menee. Ei tasan mene, kun Lipunmyyjättären koneella ei kerta semmoista yhteyttä näy. Juupas-eipäs-ottelun eka erä meni veeärrälle, Lipunmyyjätär piti päänsä. Huiskis tiedottamaan yökyläänsä, että tullaan tullaan, mutta puoli tuntia myöhemmin.
Huiskis ei tosiaankaan ollut eka kertaa junakyydissä. Saavuttuaan itse katsomalleen vaihtoasemalle, hän astui junasta muina mummoina vaikka veeärrä unohti sillä kertaa kuulutuksetkin. Huiskis tarkisti sähkiksen lähtöajan aseman taulusta (se toimi!) ja etsiytyi tyytyväisenä oikeaan junaan. Sähkis viilettämään oikorataa kohti määräasemaa. Yökylän puhelimeen helähti täsmennys: tuloaika alkuperäinen.
Paluulippuun oli Lipunmyyjätär säätänyt reitin yhtä kiemuraiseksi kuin tulonkin. Yökylässä ihmeteltiin silmiä pyöritellen yhteisvoimin eikö Lipunmyyjätär saa selvää omista aikatauluistaan vai onko kenties mummoille hitaampi reitti kuin muille. Ei voi ymmärtää. Vaan Huiskis piti päänsä tälläkin kertaa ja painui kotiappäin samaa rataa, mitä oli tullutkin. Huiskismummon tunteva voi arvata, että Lipunmyyjätär tulee saamaan voitonriemuista palautetta.
Epäonnisen junaliikenteen kauhuskenaariot on muutoinkin nähty tänä talvena. Vaan aina Mummot veeärränkin tumpuloinnit jotenkin klaarailee.
|
|
