Kirkolle valitaan arkkipiispaa ja kotiseurakunnalleni esipaimenta. Kirkkoherranvaali on kiinnostanut seurakunnan jäseniä laimeahkosti. Vaalimessuissa on toki ollut tavallista enemmän väkeä, tuttua porukkaa hekin. Kirkkokahveilla oli mahdollisuus tutustua ehdokkaisiin, mutta messuvaikutelma tuntui riittävän meille. Johtamiskyky – se tärkein – ei mielipidekyselyillä ja kahvia juomalla taida kumminkaan selvitä.
Messun aikana voi tehdä aika paljon huomioita ehdokkaista. Ensimmäiselle vaalisijalle asetettu maaseutuseurakunnan kirkkoherra oli pieni, tukevahko nainen, jonka esiintyminen oli väritöntä ja totisenpuoleista. Saarna oli oivallisen napakka, mutta sananselitys yllätyksetöntä. Messulaulu meni metsän puolelle, mikä ei nosta osakkeita musikaalisessa osassa seurakuntalaisia.
Naapuriseurakunnan kookas, vaalea naispastori osoittautui tunteikkaaksi ja vahvasti läsnäolevaksi. Saarna rönsyili, venyi ja vanui; mukaan tunki ainesta, jonka liittyminen tekstiin ei ollut perusteltua. Puheääni oli kantava ja kaunissointinen. Puhtaasti lauletut messuosiot ja kirkassointinen Herran siunaus miellyttivät kuulijan sävelkorvaa.
Ainoalla miesehdokkaalla oli harvinaisuusarvonsa tässä joukossa. Raamikas ja parrakas keski-ikäinen mies, laulu sujuvaa ja puheääni oli miellyttävä. Virsivalinnoissa soinnahti körttifiilis. Saarna jäi hajanaiseksi vapaasti puhuttuna. Hyvän ja Pahan taistelua puhuja kyllä elävöitti mainiosti niin, että sai kirkkoon komennetut rippikoululaiset heräämään horroksestaan.
Tuomiokapitulin vaalisija-asettelu on hakijoiden ansioin perusteltu, mutta ei aina tyydytä seurakuntalaisia. Osa haluaa kilvasta pudonneen ehdokkaansa neljännelle vaalisijalle. Valituksi tullakseen ylimääräinen ehdokas tarvitsee kymmenen prosenttia seurakunnan äänivaltaisista jäsenistä puolelleen ja vielä äänestämään. Vaikeasti ylitettävä kynnys vaatii poikkeuksellista karismaa.
On sanottava, että toinen yrityksemme tutustua Kansallisteatterin ohjelmistoon jätti yhtä tylyt tunnelmat kuin syksylläkin oli. Pienellä näyttämöllä esitettävä Nuorempi veli perustuu Veijo Meren tekstiin, ohjaus oli Arto af Hällströmin ja talon oivalliset näyttelijät tekivät varmaan parhaansa. Katsomo oli täynnä, mutta mikä on, kun yleisö ei syty.
Emme olleet mitenkään kriittisellä tai ennakkoluuloisella mielellä. Arvosteluja tai kommenttejakaan emme olleet nähneet. Tarkoitus oli yksinkertaisesti viettää viihtyisä iltapäivä teatteritaiteen merkeissä. Olkia pursuava lavastus aiheutti heti fiiliksen: voi ei. Näytelmän juonikuvio oli sinänsä minulle maalla kasvaneena etäisesti tuttu, Toinen meistä taisi pitkästyä pahemmin perinnönjakokuvioihin, pesäpallo-otteluun ja lauantaitansseihin.
Ehkä ohjaajan tarkoitus oli tehdä muinaisesta maalaiselämästä jonkin sortin pastissi, mene tiedä. Ehkä paikkakuntiensa kulttuurisihteerien toimesta bussilla paikalle roudatut ikäihmiset saivat matkaltaan muutakin antoisaa kuin väliaikakahvit. Meren teksti on hyvää epiikkaa, ehkä se kuitenkin elää näytelmäsovitusta paremmin sellaisenaan.
Ehkä olen väärää sukupolvea, maalaisromantiikasta jo vieraantunut. Ehkä valitsimme toistamiseen väärän näytelmän. Ehkä Kansallisessa silti tehdään hyvää teatteria. Täytyy toivoa.
Viikonloppuna päästiin Pikkuritarin kanssa touhuilemaan taas. Poju on yleensä hyväntuulinen, hymyilee niin, että silmät tuikkivat kuin pikkuiset tähdet. Se mihin Pikkuritari ei milloinkaan väsy, on tietysti mikä ikinä leikki ja erityisesti piiloset. – Huhuu, missä mummunkulta, missä vaari, missä mummeli…ja sitä riemua kun löytyvät aina jostain.
Pikkuritari osoittaa hämmästyttävää keskittymiskykyä ja määrätietoisuutta leikeissään. Hän valitsee itse luettavat ja katseltavat kirjoistaan. Kurkistuskirjat ovat yleensä bestiksiä, mutta tällä kertaa oli suurimmassa suosiossa Herra Piipoo Tiitiäisen tarinoista.
Energiaa Pikkuritarilla riittää ja riittää ja mummeli ja vaari jaksavat ja jaksavat, kunnes kotiin tultua huomaavatkin olevansa ihan kuittina. Ja ihmettelevät vielä, että miksköhän, kun kumminkin se kaikki oli niiin ihanan hauskaa, niin tajuavat, että just siksi, kun se oli.
Lauantaina käytiin leikkisessioiden jälkeen vielä teatterissa ja sunnuntaina ennen leikkiä kirkossa, niin että ihmekös tuo. Mummot ja vaarit ja isät ja äidit voi kuittaantua, kun niillä on aikuisten juttuja riesanaan, mutta vesselit jaksaa, kun ne vain leikkii, syö ja kakkaa ja nukkuu välillä ja sitten taas leikkii. Eikös olekin ihanaa elämää, parempaa olekaan.
Pimeässä tähdet, valossa varjot – vastakohdissaan elämä hengittää
Vielä viime vuonna kirjoitin hänelle monta kirjettä. Hetken lapsia ne, avoimesta sydämestä. Vaivoin vastattiin, paljon oli pitkää hiljaisuutta.
Oli aika, jolloin tuli liiasta liikaa. Kaatopaikkaefekti: olin haastettuna todistamaan niljakkaita yksityiskohtia ystävän elämästä. Parahdus: en halua tietää.
Vaikenemisen ja kommunikaation dilemma. Joko-tai-elämä. Helvetissään piehtaroiva ei huomaa: muutoksen avaimet ovat jokaisella itsellään.
Instant-ystävyyttä: vain tarvittaessa. Jänönkäpälä-ystävyyttä: pyyhi pois kipeä, silitä. Sääli-ystävyyttä: pai pai paitaressu, tukku tuutussa tupukka.
Halusin kirjoittaa rakkaudesta, kertoa miten on. Sisäiset sfäärit leimusivat liekeissä. Mielipoliisi löi kynän kädestä. Käsi on vieläkin turta.
Rakkaudessa on pehmeitä ja aukenevia, luokse tulevia ja vastaanottavia elementtejä. On arkista ja pyhää, kauneutta ja kavahduksia, särmääkin on. Jos koo ei kolise, ärrä raapii.
Ei sovi kertoa rakkaudestaan, sanoo mielipoliisi. Rakkaus riehahtelee ja raastaa, käy sotaansa monilla rintamilla. Tunteiden sodassa ei pamputus riitä, tikarilla vain suoraan sydämeen.
Kynän terävä pää pisaroi tuskanhikeä. Kuuma tuuli pyyhkii toiveiden solaa. Halujen helle sokaisee. Tunteet tunkeutuvat uniin lupia kyselemättä.
Tapahtuu, että muuri murtuu ja solan seinämät sortuvat. Kiivetään luhistuneiden esteiden yli. Avartuu arpinen tila, jossa sydän yhä sykkii.
Maassa on vaikeat vuodet meneillään. Kaikkien yhteinen velka kasvaa. Vastuunkantajat hikoilevat tosiasioiden painon alla. Työttömien joukko saa viikko viikolta lisää jäseniä. Monen perheen ja yksilön unelma turvallisesta tulevaisuudesta särkyy.
Ne, joilla on, haluavat lisää. Puhuvat oikeudesta. Kieltäytyvät tekemästä töitään, koska heidän vaatimuksiinsa ei suostuta. Yhteiskunta ajautuu kaaoksen partaalle. Joka päivä sadat tuhannet tavalliset kansalaiset joutuvat selviytymään lisää tahtovien järjestämistä vaikeuksista.
Sodan vuodet nähnyt sukupolvi, ne, jotka siitä ovat jäljellä, pudistelevat päätään. Heidän lastensa sukupolvi oppi jo varhain elämään niukasti ja tekemään työtä. Peruskoulun viisastama sukupolvi ei ymmärrä milloin on vaatimisen, milloin tyytymisen aika.
Joka hankkiutuu näkyville, joutuu ottamaan vastaan kaikenlaista. Aplodeerataan ja hymistellään, tartutaan epäolennaisiin, ymmärretään väärin. Ollaan karusti eri mieltä, hymähdellään.
Itsensä tunteva kestää kuulla, ei mene kritiikistä rikki. Joku voi pudota omahyväisyyden puolellekin. Sanottu valuu höyhenselkää, erimieli muuttuu kateudeksi, sanoja pahansuovaksi.
Luonnossa kuningaskobra voi niellä puhvelin. Nieleminen kestää kauan, sulattelu vielä kauemmin. Kyyn ei kannata käydä puhvelia nielemään, mutta pistää voi, puolustuksekseen.
Usko; aavistuksia toisesta todellisuudesta. Ei tietoa, ei varmuutta; sokeaa luottamusta vain. Rukous; yhteyden värähtelyjä, mahdottoman mahdollisuus.
Pertti Nieminen; Näen syksyssä kevään; Otava 2009
Miten kaunis syksy! / Vanhemmiten / on vuodenaikojen kierto / alkanut kiehtoa mieltäni / entistä väkevämmin: / näen syksyssä kevään, / siementen kypsymisen, / maan levolle käynnin, / horroksen ja unen; / kevät niissä nukkuu, siemenissä / ja maassa. / Odotan sen heräämistä, / ikävöiden, mutta tyynesti; / tiedänhän, ettei se minua petä: / kaipaukseni on onnellista kaipausta. / Miten kaunis syksy! / ja siinä kevät.
(Pertti Nieminen; Vaikka aamuun on vielä aikaa, 1989)
Joulun täyttämä lahjatoivomus on antanut herkutteluhetkiä pitkälle kevättalveen. Niemisen valitut, runoja kuudelta vuosikymmeneltä, paljastaa kauniisti, miten kiinalaisen runouden kääntäjäksi profiloituneen Pertti Niemisen oma runoääni kepeästi ja syvästi soinnahtelee, murahtelee ja herkistyy. Runoilija Niemisellä on intohimoinen suhde sikareihin, Vivaldiin ja lintuihin. Erityinen nautinto on ollut lukea isoisän runoja lapsenlapsistaan.
Jo hyvin nuorena rakastuin runoihin. Silloin luin myös Niemisen suomentamaa kiinalaisen viisauden kokoelmaa, Keskitie. Tovin hyllyköissä koluttuani löysin tuon kellastuneen pokkariversion, joka kulki monessa muutossa mukana. Neljänkymmenen vuoden takaisia alleviivauksia tutkiessa huomaan yllättäen, miten keskitien viisaus on ollut elämässä suuntaa antavana. Löytyi myös useita Pertti Niemisen kokoelmia. Edellinen koottujen teos, Luen muutosten kirjaa, käsittää runot 1956-1972 ja on julkaistu sekä hankittu 1979.
Kai Nieminen, Pertti Niemisen poika, on myös runoilija. Hänen kokoelmansa Se vähä minkä taivasta näkee (Runoja 1969-1989) on myös hyllyssäni, ostettu divarista -94. Kai Nieminen erikoistui isänsä tavoin idän runouteen, valitsi vain Kiinan sijasta Japanin. Hänen runonsa ovat marinoituneet piipputupakan tuoksussa. Luonnonläheisiä tunnelmakuvia on runsaasti, mutta myös omintakeinen huumori sävyttää Kai Niemisen runoutta.
siivin suolankimaltavin lentää / kaipuun tiira pois, en enää / ajattele sinua. ei ole merta, / ei lapsuutta. kyynelten suolan / pyyhkäisee tuuli. / ei ole mihin sukeltaa, / ei heijastavaa pintaa josta / näki väläyksen: oman itsensä. / niin hämärtyy ilta, kevein siivin / lentää kaipuu pois. en ole enää missään.
(Kai Nieminen; Tie jota oli kuljettava, 1979)
|
|
