Ilo syntyy yksinkertaisista, pienistä asioista. Ilon saa keväisessä luonnossa ihan ilmaiseksi. Syvän ilon lähteestä voi ammentaa antamalla tilaa hiljaisuudelle ja pyhän kokemiselle. Myös surumatkalla voi kokea iloa.
Hyvää pääsiäistä kaikille.
Pikkuritarin virpomiset varmaan tekivät Mummelin niin tuoreeks ja terveeks, että arjen tultua tarttui hän lehtiharavaan ja raps-raps-rapsutteli pihansa talon edestä ja takaa ja kadun puoleisesta päädystäkin, missä alas leikatut ruusupensaat odottavat uutta kesää.
Haravoitujen lehtien alta paljastui sinivuokon nuppuja. Kuivuneet perennapensaiden oksatkin tuli rapsittua saman tien. Tuuli pyörteili ja yritti pöllyttää kasaan kaavittuja lehtiä takaisin levälleen, mutta siistimmäksi piha kumminkin jäi kuin se, mistä puuha alkoi.
Pyöräilykausikin on alkanut, on niin mukava viilettää puhdistettuja raitteja kaupungin keskustaan. Eilen kuulin kevään ensimmäisen peipposen laulun kirjastomatkalla. Tänään nostelin talvivaatteita narulle tuulettumaan. Viimeiset varjolumet hupenevat silmissä.
Ikkunoilla kukkivat pikku narsissit, pihassa krookukset, ikonipöydällä virpomavitsat. On valmista juhlaan.
Vaalipäivän ilta Pissismummolassa oli Poikakaverin sitkeyden ansiosta kaikkien aikojen poliittista draamaa, jota oli Mummonkin lystikästä ohimennen seurata kuvattimesta, minkä muilta askareiltaan muisti. Juu, kylläpä oli tohkeissaan YLE:n toimittajaväki askaroidessaan ajantasaisen tiedonvälityksen parissa. Ja juuei, ei ollut kivaa katsoa miten ääniä laskeva totuuskomissio hiljaa hyydytti hymyt niiltä, jotka olivat kuvitelleet itsestään ja joukkueestaan liikoja. Kivahan voittajan helppoa hymyä on sivusta katsella, kun tietää miten lähellä uho ja tuho joskus ovat toisiaan.
Pissismummo on tanakasti sitä mieltä, että puolueet saavat kasvonsa puheenjohtajiltaan. Media se kasvattaa siipiä ja sarvia tavallisille kuolevaisille, ihmisille, jotka ovat koko vartalollaan antautuneet olemaan esillä. Siinäpä joutuu vastuullinen sietämään jatkuvasti typeriä kysymyksiä, toistelemaan liturgioitaan ja kuuntelemaan vuosikaupalla tympeää, samansisältöistä jurnutusta ison salin aitiossa. Tai toisin päin ympäripyöreää ja ylemmyydentuntoista silittelyä ja selittelyä vakavissaan esitettyyn huoleen asiain tilasta.
Kyllä on oikealla laidalla naama niin näyttänyt paremminvoivien hymyä, poikamaista innostusta ja onnistuneesti vilpittömänoloista uskoa omaan missioon. Keskellä kipsaannuttiin jäykistelemään asialinjalla, vilkuilemaan oikealle ja vasemmalle, varomaan sanoja niin, että vallan unohtui oman väen liikavarpaiden jomotus. Hallitusrooliin voi kuristua moni kokematon porukan päällikkö, sekin tässä paljastui. Ja vasemmalta tultiin valoisasti ja rennosti hölkäten ohi vähättelystä ja piikittelystä piittaamatta.
Oijoi, olipa monen ilmeisen vaikea käsittää, että jymypaukku ei tussahtanutkaan suutariksi vaan jytisi oikeasti niin, että ennustajaeukot puraisivat kipeästi kieleensä ja kynänpyörittäjät sekoilivat analyyseissään. Mikäs tässä, mukavahan on katsella seuraavat neljä vuotta paremminvoivia ja loppuviimetteeksi parhaiten nauravia, joiden kouriin pian vastuun paino jysähtää, tuumii Mummo. Voivoi pientä juhlijaa, arkiaamu sarastaa….
Oi että olisin auki valolle, tuntisin tilani ja paikkani, ottaisin voimani maasta ja auringosta, iloni läheisyydestä. Hellyydellä odottaisin lähelläni pian aukeavaa nuppua…
En ole sukututkija, se sanottakoon heti. Meidän perheessämme Toinen on hoitanut tuon kärsivällisyyttä, tietoa ja taitoakin vaativan kiintoisan puuhan. Ilmeisesti vaikeinta sukuaan tutkivalle on rajata haluamansa tiedon määrää, lähdeaineistosta ei tunnu olevan pulaa. Minulle riittää, kun tiedän isäni ja äitini suvun heidän isovanhempiinsa asti.
Kansallisarkisto sijaitsee Helsingin Rauhankadulla vastapäätä Suomen Pankkia. Arkiston vanhimman osan, Gustaf Nyströmin suunnitteleman ja 1890-luvulla valmistuneen talon julkisivu on komea katonharjan Suomi-neito-veistoksineen. Vanhan osan sisääntuloaulassa ja portaikossa tulee juhlallinen olo, katto, pylväät ja seinät kertovat kauneudellaan aikansa rakennusihanteista.
Leidiporukassamme ei siis ole sukututkijoita, mutta loputon mielenkiintomme ja uteliaisuutemme kulttuurisiin paikkoihin johti meidät tutustumaan historiallisten arkistojen kiehtovaan maailmaan. Saimme onneksemme asiantuntevan oppaan, muuten tutustuminen olisi jäänyt kalpeaksi kurkistukseksi saleihin, joissa istuu päivät pääksytysten lähdemateriaalia tutkivaa hiljaista väkeä.
arkistohiirulainen!
Senaatin arkisto vuodesta 1809, Valtionarkisto vuodesta 1869 ja Kansallisarkisto vuodesta 1994 – nimi on muuttunut aikaansa heijastellen, mutta tehtävä on pysynyt samana: säilyttää Suomen valtiollista ja kansallista kulttuuriperintöä koskevat asiakirjat, toimia arkistotoimen asiantuntijana, tiedonhallinnon kehittäjänä ja heraldiikan asiantuntijana. Kansallisarkiston vastuulle kuuluu erikoisarkistoja eri puolilla pääkaupunkia sekä seitsemän maakunta-arkistoa. Hyllykilometrejä on toisatasataa ja niissä lukematon määrä mappeja ja kansioita. Muhkeat, nahkaselkäiset asiakirjaniteet herättävät kunnioitusta; arkistonhoitajilla täytyy todella olla ruista ranteissa! Oppaamme auttoi myös meitä löytämään mikrofilmeiltä 1800-luvulla eläneitä esivanhempiamme sekä opasti Suomen Sukututkimusseuran sivujen www.genealogia.fi -tietokannan käyttöön. Muitakin hyödyllisiä nettisivusto-osoitteita saimme.
muhkea nide!
Tapaamisohjelmaamme aina kuuluvan kahvikeskustelun jälkeen poikkesimme vielä Mariankatu 7:n porttikongista sisäpihalle ja kävimme tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piskuisen kirjamyymälän kiehtovia uutuuksia. Sieltä löytyi vaikka mitä ihanaa…
Lämpimän keväinen päivä houkutteli Halosenniemeen, josta on muodostunut meille eri vuodenaikojen ikkuna järvimaisemaan. Hirsihuvilan mäki oli täysin sula. Talven lumikuorma oli pudottanut nuoresta männystä ison oksan kalliolle. Aurinko valutti häikäisevää valoa maisemaan. Tuusulanjärvi oli jäässä, luonnonsulaa oli rantu rannan tuntumassa. Hapetusta varten auki pidetty sula-alue niemen kärjessä väreili taivaansinisenä. Kauempana jäällä leyhytteli siipiään ja verrytteli äänijänteitään parvi selkälokkeja.
Toisella puolella rauhoitettua kallioista metsikköä kävin tarkistamassa sinivuokot. Ei ollut nuppuja vielä, lehdet kyllä terhakasti elossa. Ryytimaa oli osittain lumen peitossa. Sulasta metsärinteestä makuuksiltaan puhaltautui juoksuun täällä usein nähty jänis. Rannassa kuvasin jäähän muodostuneita kuplia. Oi miten lämpimästi sisälläni läikähti, kun kohtasin kevään ensimmäisen sitruunaperhosen, sielunperhoseni. Se lenteli edelläni suruvaipan kanssa rinnakkain, niin kevyesti, kaikkea murhetta vailla kuin vain perhonen voi.
Suvi Ahola; Jos jättäisit minut; Kirjastudio 2006
Suvi Ahola on kirjallisuuskriitikko, joka luo itsekin kirjallisuutta. Tässä opuksessa on runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä ja — juoksemisesta. Runot ovat jotenkin arkipäiväisiä ja totisia tyyliltään, mutta eivät sisällöttömiä. Kriitikko tuntuu suhtautuvan kovin kriittisesti omaan naiseuteensa. Etsimällä etsin huumorin pilkahduksia, joita perhe-elämä yleensä tarjoaa kosolti. Äkkiä ei löydy.
”Joka kaappi on järjestyksessä, / puhtaat lakanat huokailevat hiljaa päällekkäin. / Keinutuoli keinuu. / Aika valuu hitaasti huoneesta toiseen, / kun lumi muuttuu siniseksi. / Liinan alla kohoilee jokin lämmin, pyöreä ja elävä. / – / Kuka sen saa? Miksei joku jo tule?”
*
Erkka Mykkänen, Pauli Tapio; Kolehti; Ntamo 2010
Kyseessä on valikoima Euli ja Parkka -runoblogissa julkaistua materiaalia. Luin tämän. Mitä sanoa? Lukekaa ja hämmästykää.
*
Bo Carpelan; Gramina; Otava 2010
Mestari vertaistensa seurassa, voisi luonnehtia Bo Carpelanin viimeistä kokoelmaa Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten tekstien äärellä syntyneistä aforistisista säkeistä. Runoilija on jo kauan tuntunut tietävän ajan lyhyyden, hänelle ominaisen varjo -metaforan rinnalle nousee tässä yhä vahvemmin pimeys.
Kun runoilija menee pois, elämää synnyttävien sanojen alkumeri jää.
*
Anne Hänninen; Eletyn valo – valitut runot 1978–2005; WSOY 2008
Anne Hännisen runoihin tutustuin jo hänen ensi kokoelmassaan Yön tina sulaa aamuun, julkaisuvuonna 1978. Muistan, että jokin siinä kosketti niin vahvasti, että jäin seuraamaan hänen runoutensa kehittymistä. Tähän kokoelmaan runoilija on itse valinnut 11 runoteoksestaan keskeisimmän, ehyimmät, parhaiten aikaa kestäneet runot. Häikäistyn uudelleen sivu sivun jälkeen hänen tunteidensa ja metaforiensa alkuvoimaisuudesta, ilmaisun väkevyydestä ja ulottuvuuksista. Minua puhuttelee runoissa toistuva yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, sivullisuuden kokemus. Siitäkö syntyy näin vahvaa ja kirkasta runoa?
”Annoit kohtalosi tuulten käsiin, tietävätkö mitä / tehdä sillä? Tietääkö ikuisuus? / Kämmenpohjissasi tähtien uurteet kuin tuhkauurnat / tavoittelit niin paljon: ei ilmaa voi pidellä / eikä tuli sinussa tätä kestä.” (Hedelmäntäysi, 1991)
”Kurjenmiekkojen loiste kuin eletyn valo: en / saa sitä mukaan.”
”Vilukot kukkivat. Ja karhunköynnös ohdakkeiden alla: / valkoiset kukat pudonneet. Punos pitkä, läpinäkyvä, hauras. / Ilta on kirkas kuin myrkkysienen neste. / Kettu pysähtyy rannalle: veden matka heijastaa kaiken / lainavalon. Kuin lasia.” (Sateen muisti, 2002)
***
Joskus kipu, pettymys tai koettu paha jäätyy ihmisen sisälle. Rakkaus on kuin kevätaurinko, tunnejää alkaa sulaa. Hetkeksi sulaminen tuo tunnistettavaksi kipeät tunteet uudestaan. Luulit muuttuneesi kallioksi, jota ei mikään satuta, mutta aurinko voi lämmittää kivenkin.
Aurinko muisti vihdoin meidät ja tuli silmäilemään maisemaa. Heti kaikki näyttää paremmalta. Räystäsvedet lirisevät iloisesti torvissa kaiken päivää. Hupenevan hangen alta pilkistää kalpeanvihreitä tulppaanin ja narsissin lehtialkuja. Syreenillä ja vaahteralla on kevättä rinnassa paisuvista silmuista päätellen. Toinen käy hakemassa lähikukkakauppiaalta auringonkeltaisia tulppaaneja. Ne hymyilevät maljassaan.
Puutarhan ’pikkumustat’ muurahaiset ovat heränneet talviuniltaan ja muutama uskalias on jo etsiytynyt salaisia teitään keittiöön vilistelemään. Niille käy huonosti, ikävä kyllä, mutta eivät ne mokomat piittaa varoituksista. Arvelen, että niillä on huono näkö tai ovat peräti lukutaidottomia, kun ei näkösälle tuotu punavihreä tölkki herätä toivottua kunnioitusta.
Ensimmäiset mämmit on jo maisteltu. Huoneissa on itse koristeltuja virpomavitsoja ja rairuohokin on jo vauhdissa. Viikon päästä on palmusunnuntai. ”Virvon varvon vitsasella, kosken kevätpajusella, terveyttä toivottelen, siunausta siivittelen, onnea oksilla näillä.”
Vettä sataa ja lumet sulaa. Räystäskourujen syöksytorvet laulavat alakuloisia. Orava loikkii turkki märkänä pihan poikki. Se käyttää aitaa kiitoratanaan, viilettää vauhdikkaasti katelautaa pitkin, ponnistaa siitä vaahteran oksalle, käy tarkkailemassa näkymiä yläviistosta.
Maisema on surkea näky. Lumipenkkojen uumenista paljastuu soraa ja likaa. Naapurin orapihlaja-aita muistuttaa risukasaa kinoksesta kuoriutuessaan. Paljaissa piikkioksissa roikkuu murheellisten pisaroiden rivi. Linnut eivät sateella lentele eivätkä laulele. Jos aurinko loisi edes tuokioksi valoisan silmäyksen tänne päin, maisema valpastuisi.
Apeissaan ollaan. Yhä vain yskä rouhii meitä. Talvi on ollut ihanakin – mutta koville ottaa ennen kuin otteensa luovuttaa.