Pitkäperjantai, jota siellä kutsutaan Suureksi perjantaiksi, ei ole ollenkaan pitkä eikä koko päivän pilvinenkään. Päivän kääntyessä iltaan auringon kajo punertaa ikimäntyjen rungot, lintujen laulu vaimenee. Merenlahti näyttää ylhäältä katsoen tummanharmaalta, vaipuva valo kiiltelee vesiläikissä jäällä. Kaupungin hengitys enemmän tuntuu kuin kuuluu jostain metsän ja lahden takaa. Tällä niemellä on rauhallista, vain kaukainen koiranhaukku lävistää hiljaisuuden. Puiden varjot venyvät kallioisella rinteellä yötä kohti valon väistyessä.

pitkäperjantainäkymä merenlahdelle

Aamulla olemme lähteneet kotoa ja saapuneet kohta perille Kulttuurikeskus Sofiaan. Ehdimme vain majoittua merenpuoleiseen huoneeseen, kun on aika mennä päärakennuksen ravintolasaliin lounaalle. Pöydät on katettu kuudelle, esitetään toivomus, ettei ketään jätetä yksin.  Satumme saamaan pöytäseuraksi  harmaakiharaisen leskirouvan ja perheen, jossa on kolme aikuista. Tapaamme heidät kolmella aterialla päivittäin ja tulemme tutuiksi. Seura osoittautuu mainioksi ja ruoka erinomaisen herkulliseksi kasvisruuaksi paastonajankin huomioiden.

railo perjantaina

Luen huoneessa Munkki Serafimin kirjaa Tie ylösnousemukseen. Kieli on kaunista, paikoin jopa runollista ja sanoma perustuu syvälliseen historian, filosofian ja teologian tuntemukseen. Suuren perjantain kohdalla kehotetaan lukemaan kaikkien neljän evankeliumin kertomukset Kristuksen kärsimystiestä. Pyhän Viisauden kappelissa on luterilainen iltapalvelus, jossa veisataan kärsimysvirsiä. Raili-rovasti puhuu lämpimästi inhimillisestä kärsimyksestä, josta jokainen saa osansa ja Kristuksen läsnäolosta ihmisen kärsimyksessä.

Pyhän Viisauden kappeli

Päivällisellä pöydissä puhutaan innokkaasti ruuasta ja resepteistä. Ajattelen huvittuneena, että mitä tarkempi paasto, sitä enemmän ruuasta puhutaan. Aterian jälkeen pianotaiteilija Riitta Ingelin avaa meille Bachin cis-molli Preludin ja fuugan johtoaiheet. Hän kertoo innoittuneena halunneensa joskus päästä soittamaan tämän kappaleen nimenomaan  pitkäperjantaina. Nyt se tilaisuus on tässä. Ruokasalin kolisevasointinen, parhaat päivänsä jo kokenut piano ei taivu kaikkiin nyansseihin, mutta auttaa kuulemaan jotain siitä, mikä musiikissa soittajaa – ja kuulijaa – innoittaa.

Suuri lauantai

Aamupalvelus Pyhän Viisauden kappelissa on puolen tunnin mittainen, sen toimittaa metropoliitta Ambrosius. Kuorona on kaksi miestä. Alkurukousten jälkeen luetaan profeetta Hesekielin 37:n luvusta ennustus kuolleiden luiden heräämisestä eloon. Mp. Ambrosiuksella on kovin hiljainen ääni. Ajattelen, että pöytäseurueemme naiset, jotka ovat valittaneet kuulo-ongelmia, eivät pääse osalliseksi dramaattisen tekstin sanomasta, mutta suitsutuksista ja rukouslauluista hekin saavat osansa. Palveluksen tunnelma on levollinen, päivä alkaa hyvin.

Palveluksen jälkeen mp. Ambrosius jatkaa Suuren lauantain teemasta kokoushuoneessa, johon pääsiäisvieraat kerääntyvät. Vaimeasti mutistu alustus on sisällöltään erittäin mielenkiintoinen. (Miksi kokoustilassa ei ole mikrofonia, mietin.) Kuulijat saavat kysyä ja moni kysyykin. Vastauksista rakentuu avara, tulkinnallinen linja raamatun teksteihin. Kuolleiden laakson ylösnousemus, josta profeetta Hesekiel puhuu, on mm. vertauskuvallinen ennustus siitä, miten Kristuksen ylösnousemus tulee uudistamaan hengellisesti kuolleet eläväksi seurakunnaksi. Keskustelu jatkuu aulassa pienessä piirissä, jossa pohditaan kristityn kilvoitusta arjessa.

pääsiäismunien maalausta

Lounaan jälkeen osa vieraista kerääntyy maalaamaan munia vesi- ja akryyliväreillä. Munat viedään yöpalvelukseen siunattaviksi ja paaston päättävälle yöaterialle tarjolle. Vesiväreillä tulos on hennompi ja luonnollisempi, akryyliväritys antaa komeaa metallinkiiltoa. Otan kaksi maalaamistani iltapalaksi, sen, joka kierähti kerran jo lattiallekin ja ehjän Toiselle, sillä emme aio lähteä pääsiäisyön palvelukseen.

Iltapäivällä teemme pitkän kävelyretken metsässä yleiselle uimarannalle asti. Sinne on kerääntynyt väkeä piknikille. Meluisa miesväki kärtsää makkaroita, huivipää-äidit grillaavat toisaalla kanafileitä. Täällä kuulee eri kielisiä keskusteluja. Uimarannan puoleinen lahti on jo sula, siinä joku surffaa, toinen lennättää leijaa, jotkut palaavat kanootteineen melomasta.

valmiiksi rikki ja ehjät

Illalla etsin saunaosaston, viivyn nautiskelemassa pehmeästä löylystä ja lopuksi saan uida omassa rauhassa täysimittaista allasta päästä päähän niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Toinenkin innostuu lähtemään miesten vuorolla saunaan. Yöpalvelukseen lähtijät ovat jo menneet, kun napostelemme pääsiäismunia kivennäisveden ja hedelmän kera. Parvekkeeltamme näkee hyvin, miten kohvajään sulaminen etenee lahdella. Mailleen menneen auringon punainen hehku heijastuu sulakohdista. Pitkät kävelyt, sauna ja uinti antavat syvän ja virkistävän unen.

Pääsiäissunnuntai

Aamulla avaan oven parvekkeelle, aurinko loistaa takaviistosta harmaanlaikukkaalle jäälle ja peippojen riemullinen laulu tervehtii meitä. Aamiaisella on iloinen tunnelma. Leskirouva ja me olemme hyvin levänneitä ja virkeitä, pöytämme perhe on palannut yöpalvelusreissulta puoli neljältä ja on lievässä euforiassa paaston päättymisestä, pääsiäisyön juhlinnasta ja muutaman tunnin unesta. – Kristus nousi kuolleista!, huudahtelevat juhlijat kaikille iloisesti, osa vastaa: Totisesti nousi! ja me toivotamme samaan sävyyn hyvää pääsiäisaamua.

Perheen tytär kertoo stadin ortodoksinuorison slangitervehdyksen kuuluvan: Jesse stondas dödestä! Ja siihen vastataan: Totta Mooses! Naapuripöydän neitonen kertoo nauraen, miten pääsiäismunille kävi. Hän oli pannut maalatut munat parvekkeelle muovipussiin odottamaan yöpalvelukseen lähtöä. Kun hän meni hakemaan niitä, harakka oli muna-aterialla. Pussi oli nokittu rikki ja muutaman munan kuoret samoin. Sisus näkyi maistuvan. Onneksi osa säilyi ehjänä.

Raili-rovasti istahtaa pöytäämme. Hän on ollut muutamien kanssa läheisen luterilaisen seurakunnan yömessussa ja kotiutunut jo yhden aikaan. Hän innostuu kertomaan juttuja ja pian pöytäseurueemme nauraa niin hersyvästi, että muitakin kerääntyy kuuntelemaan. – Päivän aiheeseen liittyen, sanoo rovasti pilke silmäkulmassaan, – voisin kertoa Antti Kosusesta, joka palveli sodassa ja sai pitäjänsä sankarihautausmaalle asiaankuuluvan leposijan, johon pystytettiin puinen risti nimilaattoineen. Leski ja lapset jatkoivat elämäänsä miten taisivat. Vuosia kului, kunnes eräänä päivänä Antti Kosunen ilmaantuikin kotiin ja kuultuaan kuolemastaan meni sankarihaudalleen, kaivoi ristin maasta, nosti sen olalleen ja marssi pappilaan. – Tulin ilmoittautumaan elävien kirjoihin, hän sanoi. Rovasti katsoi tulijaa ja totesi: ”Kah, Anttihan se siinä. Monta olen haudannut, mutta sinä olet kyllä ensimmäinen, joka on noussut kuolleista.”

Pyhä Kolminaisuus

Jumalanäiti Kaikkien Murheellisten Ilo

Konevitsan Jumalanäiti

Kulttuurikeskuksen näyttelytilassa on taiteilija Maila Mäkisen ikoninäyttely. Käyn joka päivä katselemassa ikoneita. Erikoisen kaunis on Konevitsan Jumalanäidin ikoni, jossa Marialla on sulavan jään sininen mafori (viitta). Jumalanäiti Kaikkien Murheellisten Ilo -ikonissa Marialla on erittäin kaunis nimbus (sädekehä), johon kultaus on tehty säteettäiseksi. Kookkaassa Pyhän Kolminaisuuden ikonissa keskimmäisen enkelivieraan siivet ovat kauniisti levitettynä. Hienoja yksityiskohtia! Taiteilija on maalannut myös harvinaisempia aiheita, mm. Mooseksen, joka riisuu kenkiään palavan pensaan edessä. Mäkisen tyylille on ominaista maalata hahmoille korostumattomat kasvot, jotka sulautuvat kokonaisuuteen.

railo sunnuntaina

kaislikkoranta

Merenlahden toisella reunalla oleva sula hiipii yhä lähemmäksi. Istumme kivilaiturin nokassa. Aurinko hyväilee kasvoja, mutta selkää hytistää viluinen tuulenhenki. Railosta on tullut jo vesiväylä ja rannan sulavyö on levinnyt metrikaupalla. Joutsenpari askaroi pesää lintuluodon kaislikkoon, jonne kiikaroin. Toista luotoa hallitsee rähisevä lokkiyhdyskunta. Rantasulassa pulaavat sorsapari ja yksinäinen telkkä. Kalatiira syöksähtelee veteen ominaisella tavallaan saalistaen. Sepelkyyhky on parkkeerannut jäälle mököttämään. Sen matalaa huhuilua kuulee pitkin päivää metsästä. Arvelemme, että huomenna vesi vapautuu kokonaan, mutta me emme ole sitä enää näkemässä.

Lounaan jälkeen kuulemme kulttuurikeskuksen johtajan ansiokkaan esitelmän pääsiäisperinteistä. Asia on jälleen mielenkiintoinen, mutta hyvän aterian jälkeen reilun tunnin vaimea esitys on liikaa joillekin yön juhlineista. Päät nuokkuvat tiuhaan. Me ojentaudumme huoneessamme lukemaan ja otamme torkut. Toiset ovat jo ehtoopalveluksessa, kun herään. Jäämme sitten pois piispan vastaanotolta, joka on välittömästi palveluksen jälkeen kaikille vieraille. Pöytäseurueemme kuvailee värikkäästi millaista siellä oli.

jäiden lähtö merenlahdella

Toisen pääsiäispäivän aamiaisella hyvästelemme ja kiitämme talon väkeä ja pöytäseuraa yhteisestä juhlasta. Aamupalveluksen jälkeen lähdemme ajamaan Lappeenrantaan viedäksemme appivanhempien haudalle pääsiäisliljoja ja orvokkeja. Saan veljeltä tekstiviestin Lapsuusmaalta, että hän on parhaillaan isän ja äidin haudalla samoissa merkeissä. Illalla olemme taas kotona. Mieli ja ruumis ovat harmoniassa, olo levännyt ja virkistynyt. Siunattu pääsiäinen!

***

Ilo syntyy yksinkertaisista, pienistä  asioista. Ilon saa keväisessä luonnossa ihan ilmaiseksi. Syvän ilon lähteestä voi ammentaa antamalla tilaa hiljaisuudelle ja pyhän kokemiselle. Myös surumatkalla voi kokea iloa.

Hyvää pääsiäistä kaikille.

Pikkuritarin virpomiset varmaan tekivät Mummelin niin tuoreeks ja terveeks, että arjen tultua tarttui hän lehtiharavaan ja raps-raps-rapsutteli pihansa talon edestä ja takaa ja kadun puoleisesta päädystäkin, missä alas leikatut ruusupensaat odottavat uutta kesää.

Haravoitujen lehtien alta paljastui sinivuokon nuppuja. Kuivuneet perennapensaiden oksatkin tuli rapsittua saman tien. Tuuli pyörteili ja yritti pöllyttää kasaan kaavittuja lehtiä takaisin levälleen, mutta siistimmäksi piha kumminkin jäi kuin se, mistä puuha alkoi.

Pyöräilykausikin on alkanut, on niin mukava viilettää puhdistettuja raitteja kaupungin keskustaan. Eilen kuulin kevään ensimmäisen peipposen laulun kirjastomatkalla. Tänään nostelin talvivaatteita narulle tuulettumaan. Viimeiset varjolumet hupenevat silmissä.

Ikkunoilla kukkivat pikku narsissit, pihassa krookukset, ikonipöydällä virpomavitsat. On valmista juhlaan.

Vaalipäivän ilta Pissismummolassa oli Poikakaverin sitkeyden ansiosta kaikkien aikojen poliittista draamaa, jota oli Mummonkin lystikästä ohimennen seurata kuvattimesta, minkä muilta askareiltaan muisti. Juu, kylläpä oli tohkeissaan YLE:n toimittajaväki askaroidessaan  ajantasaisen tiedonvälityksen parissa. Ja juuei, ei ollut kivaa katsoa miten ääniä laskeva totuuskomissio hiljaa hyydytti hymyt niiltä, jotka olivat kuvitelleet itsestään ja joukkueestaan liikoja. Kivahan voittajan helppoa hymyä on sivusta katsella, kun tietää miten lähellä uho ja tuho joskus ovat toisiaan.

Pissismummo on tanakasti sitä mieltä, että puolueet saavat kasvonsa puheenjohtajiltaan. Media se kasvattaa siipiä ja sarvia tavallisille kuolevaisille, ihmisille, jotka ovat koko vartalollaan antautuneet olemaan esillä. Siinäpä joutuu vastuullinen sietämään jatkuvasti typeriä kysymyksiä, toistelemaan liturgioitaan ja kuuntelemaan vuosikaupalla tympeää, samansisältöistä jurnutusta ison salin aitiossa. Tai toisin päin ympäripyöreää ja ylemmyydentuntoista silittelyä ja selittelyä vakavissaan esitettyyn huoleen asiain tilasta.

Kyllä on oikealla laidalla naama niin näyttänyt paremminvoivien hymyä, poikamaista innostusta ja onnistuneesti vilpittömänoloista uskoa omaan missioon. Keskellä kipsaannuttiin jäykistelemään asialinjalla, vilkuilemaan oikealle ja vasemmalle, varomaan sanoja niin, että vallan unohtui oman väen liikavarpaiden jomotus. Hallitusrooliin voi kuristua moni kokematon porukan päällikkö, sekin tässä paljastui. Ja vasemmalta tultiin valoisasti ja rennosti hölkäten ohi vähättelystä ja piikittelystä piittaamatta.

Oijoi, olipa monen ilmeisen vaikea käsittää, että jymypaukku ei tussahtanutkaan suutariksi vaan jytisi oikeasti niin, että ennustajaeukot puraisivat kipeästi kieleensä ja kynänpyörittäjät sekoilivat analyyseissään. Mikäs tässä, mukavahan on katsella seuraavat neljä vuotta paremminvoivia ja loppuviimetteeksi parhaiten nauravia, joiden kouriin pian vastuun paino jysähtää, tuumii Mummo. Voivoi pientä juhlijaa, arkiaamu sarastaa….

Oi että olisin auki valolle, tuntisin tilani ja paikkani, ottaisin voimani maasta ja auringosta, iloni läheisyydestä. Hellyydellä odottaisin lähelläni pian aukeavaa nuppua…

En ole sukututkija, se sanottakoon heti. Meidän perheessämme Toinen on hoitanut tuon kärsivällisyyttä, tietoa ja taitoakin vaativan kiintoisan puuhan. Ilmeisesti vaikeinta sukuaan tutkivalle on rajata haluamansa tiedon määrää, lähdeaineistosta ei tunnu olevan pulaa. Minulle riittää, kun tiedän isäni ja äitini suvun heidän isovanhempiinsa asti.

Kansallisarkisto sijaitsee Helsingin Rauhankadulla vastapäätä Suomen Pankkia. Arkiston vanhimman osan, Gustaf Nyströmin suunnitteleman ja 1890-luvulla valmistuneen talon julkisivu on komea katonharjan Suomi-neito-veistoksineen. Vanhan osan sisääntuloaulassa ja portaikossa tulee juhlallinen olo, katto, pylväät ja seinät kertovat kauneudellaan aikansa rakennusihanteista.

Leidiporukassamme ei siis ole sukututkijoita, mutta loputon mielenkiintomme ja uteliaisuutemme kulttuurisiin paikkoihin johti meidät tutustumaan historiallisten arkistojen kiehtovaan maailmaan. Saimme onneksemme asiantuntevan oppaan, muuten tutustuminen olisi jäänyt kalpeaksi kurkistukseksi saleihin, joissa istuu päivät pääksytysten lähdemateriaalia tutkivaa hiljaista väkeä.

arkistohiirulainen!

Senaatin arkisto vuodesta 1809, Valtionarkisto vuodesta 1869 ja Kansallisarkisto vuodesta 1994 – nimi on muuttunut aikaansa heijastellen, mutta tehtävä on pysynyt samana: säilyttää Suomen valtiollista ja kansallista kulttuuriperintöä koskevat asiakirjat, toimia arkistotoimen asiantuntijana, tiedonhallinnon kehittäjänä ja heraldiikan asiantuntijana. Kansallisarkiston vastuulle kuuluu erikoisarkistoja eri puolilla pääkaupunkia sekä seitsemän maakunta-arkistoa. Hyllykilometrejä on toisatasataa ja niissä lukematon määrä mappeja ja kansioita. Muhkeat, nahkaselkäiset asiakirjaniteet herättävät kunnioitusta; arkistonhoitajilla täytyy todella olla ruista ranteissa! Oppaamme auttoi myös meitä löytämään mikrofilmeiltä 1800-luvulla eläneitä esivanhempiamme sekä opasti Suomen Sukututkimusseuran sivujen www.genealogia.fi -tietokannan käyttöön. Muitakin hyödyllisiä nettisivusto-osoitteita saimme.

muhkea nide!

Tapaamisohjelmaamme aina kuuluvan kahvikeskustelun jälkeen poikkesimme vielä Mariankatu 7:n porttikongista sisäpihalle ja kävimme tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piskuisen kirjamyymälän kiehtovia uutuuksia. Sieltä löytyi vaikka mitä ihanaa…

Lämpimän keväinen päivä houkutteli Halosenniemeen, josta on muodostunut meille eri vuodenaikojen ikkuna järvimaisemaan. Hirsihuvilan mäki oli täysin sula. Talven lumikuorma oli pudottanut nuoresta männystä ison oksan kalliolle. Aurinko valutti häikäisevää valoa maisemaan. Tuusulanjärvi oli jäässä, luonnonsulaa oli rantu rannan tuntumassa. Hapetusta varten auki pidetty sula-alue niemen kärjessä väreili taivaansinisenä. Kauempana jäällä leyhytteli siipiään ja verrytteli äänijänteitään parvi selkälokkeja.

Toisella puolella rauhoitettua kallioista metsikköä kävin tarkistamassa sinivuokot. Ei ollut nuppuja vielä, lehdet kyllä terhakasti elossa. Ryytimaa oli osittain lumen peitossa. Sulasta metsärinteestä makuuksiltaan puhaltautui juoksuun täällä usein nähty jänis. Rannassa kuvasin jäähän muodostuneita kuplia. Oi miten lämpimästi sisälläni läikähti, kun kohtasin kevään ensimmäisen sitruunaperhosen, sielunperhoseni. Se lenteli edelläni suruvaipan kanssa rinnakkain, niin kevyesti, kaikkea murhetta vailla kuin vain perhonen voi.

Suvi Ahola; Jos jättäisit minut; Kirjastudio 2006

Suvi Ahola on kirjallisuuskriitikko, joka luo itsekin kirjallisuutta. Tässä opuksessa on runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä ja — juoksemisesta. Runot ovat jotenkin arkipäiväisiä ja totisia tyyliltään, mutta eivät sisällöttömiä. Kriitikko tuntuu suhtautuvan kovin kriittisesti omaan naiseuteensa. Etsimällä etsin huumorin pilkahduksia, joita perhe-elämä yleensä tarjoaa kosolti. Äkkiä ei  löydy.

”Joka kaappi on järjestyksessä, / puhtaat lakanat huokailevat hiljaa päällekkäin. / Keinutuoli keinuu. / Aika valuu hitaasti huoneesta toiseen, / kun lumi muuttuu siniseksi. / Liinan alla kohoilee jokin lämmin, pyöreä ja elävä. / – / Kuka sen saa? Miksei joku jo tule?”

*

Erkka Mykkänen, Pauli Tapio; Kolehti; Ntamo 2010

Kyseessä on valikoima Euli ja Parkka -runoblogissa julkaistua materiaalia. Luin tämän. Mitä sanoa? Lukekaa ja hämmästykää.

*
Bo Carpelan; Gramina; Otava 2010

Mestari vertaistensa seurassa, voisi luonnehtia Bo Carpelanin viimeistä kokoelmaa Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten tekstien äärellä syntyneistä aforistisista säkeistä. Runoilija on jo kauan tuntunut tietävän ajan lyhyyden, hänelle ominaisen varjo -metaforan rinnalle nousee tässä yhä vahvemmin pimeys.

Kun runoilija menee pois, elämää synnyttävien sanojen alkumeri jää.

*
Anne Hänninen; Eletyn valo – valitut runot 1978–2005; WSOY 2008

Anne Hännisen runoihin tutustuin jo hänen ensi kokoelmassaan Yön tina sulaa aamuun, julkaisuvuonna 1978. Muistan, että jokin siinä kosketti niin vahvasti, että jäin seuraamaan hänen runoutensa kehittymistä. Tähän kokoelmaan runoilija on itse valinnut 11 runoteoksestaan keskeisimmän, ehyimmät, parhaiten aikaa kestäneet runot. Häikäistyn uudelleen sivu sivun jälkeen hänen tunteidensa ja metaforiensa alkuvoimaisuudesta, ilmaisun väkevyydestä ja ulottuvuuksista. Minua puhuttelee runoissa toistuva yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, sivullisuuden kokemus. Siitäkö syntyy näin vahvaa ja kirkasta runoa?

”Annoit kohtalosi tuulten käsiin, tietävätkö mitä / tehdä sillä? Tietääkö ikuisuus? / Kämmenpohjissasi tähtien uurteet kuin tuhkauurnat / tavoittelit niin paljon: ei ilmaa voi pidellä / eikä tuli sinussa tätä kestä.” (Hedelmäntäysi, 1991)

”Kurjenmiekkojen loiste kuin eletyn valo: en / saa sitä mukaan.”

”Vilukot kukkivat. Ja karhunköynnös ohdakkeiden alla: / valkoiset kukat pudonneet. Punos pitkä, läpinäkyvä, hauras. / Ilta on kirkas kuin myrkkysienen neste. / Kettu pysähtyy rannalle: veden matka heijastaa kaiken / lainavalon. Kuin lasia.”  (Sateen muisti, 2002)

***

Joskus kipu, pettymys tai koettu paha jäätyy ihmisen sisälle. Rakkaus on kuin kevätaurinko, tunnejää alkaa sulaa. Hetkeksi sulaminen tuo tunnistettavaksi kipeät tunteet uudestaan. Luulit muuttuneesi kallioksi, jota ei mikään satuta, mutta aurinko voi lämmittää kivenkin.

Aurinko muisti vihdoin meidät ja tuli silmäilemään maisemaa. Heti kaikki näyttää paremmalta. Räystäsvedet lirisevät iloisesti torvissa kaiken päivää. Hupenevan hangen alta pilkistää kalpeanvihreitä tulppaanin ja narsissin lehtialkuja. Syreenillä ja vaahteralla on kevättä rinnassa paisuvista silmuista päätellen. Toinen käy hakemassa lähikukkakauppiaalta auringonkeltaisia tulppaaneja. Ne hymyilevät maljassaan.

Puutarhan ’pikkumustat’ muurahaiset ovat heränneet talviuniltaan ja muutama uskalias on jo etsiytynyt salaisia teitään keittiöön vilistelemään. Niille käy huonosti, ikävä kyllä, mutta eivät ne mokomat piittaa varoituksista. Arvelen, että niillä on huono näkö tai ovat peräti lukutaidottomia, kun ei näkösälle tuotu punavihreä tölkki herätä toivottua kunnioitusta.

Ensimmäiset mämmit on jo maisteltu. Huoneissa on itse koristeltuja virpomavitsoja ja rairuohokin on jo vauhdissa. Viikon päästä on palmusunnuntai. ”Virvon varvon vitsasella, kosken kevätpajusella, terveyttä toivottelen, siunausta siivittelen, onnea oksilla näillä.”