Eksklusiiviannos Kroatiaa; osa 3

Yöllä alkaa myrsky. Herään sulkemaan ikkunaa, kun verho hulmuaa vaakasuorassa ja puut kohisevat uhkaavasti. Aamulla ihmettelemme hotellin terassilla tapahtunutta hävitystä, tuuli on riepottanut pahan kerran kalustoa ja katoksia. Mietimme epävarmoina miten käy saariretken, joka on päivän ohjelmassa. Stipe ja Lissu ilmaantuvat sovittuun aikaan paikalle ja ovat reippaana; ei tämä mitään, autolautta on vakaa. Satamassa odottaa Maja-opas. Pyörteinen tuuli vie heti hatun siltä, joka ei muista varoa.

Lautta tulee täpö täyteen mantereelta kotiin tai saarelle työhön tulevista viikonlopun viettäjistä. Paikalliset melskaavat iloisesti keskenään, on perheitä ja monta sukupolvea, miehet huomattavan kookkaita ja komeita. Toinen havainnoi, että täällä lautan istumapaikat ovat sosiaalisesti uun muotoisissa loosheissa eikä  junanvaunutyyliin peräkkäin kuten meillä.Vanha mies vastapäätä katselee meitä uteliaasti, ruskeissa silmissään huvittunut pilke.

Porukkamme on hajaantunut sinne tänne pieniin seurueisiin. Seuraamme istahtaa tyylikkäästi pukeutunut nainen porukastamme. Hän on vaihtanut paikkaa jo kolmesti lautan lähdön jälkeen, sanoo kärsivänsä miesten kovaäänisestä puheesta. Istumme Toisen kanssa niin, että selkämme takana on käytävä, joten kukaan ei huuda ihan korvaan ja nainenkin alkaa siinä viihtyä. Hän osoittautuu paljon matkustelleeksi ja kertoo kiinnostavasti kokemuksiaan eri maista. Matka saarelle kestää puolitoista tuntia ja ehdimme juoda hedelmäjuomat sekä käydä yläkannella haukkaamassa happea.

Saarella sataa taivaan täydeltä ja on viileää. Lissu kokeilee huumorintajuamme, kertoo, että Hvarin saari on kuuluisa aurinkoisuudestaan. Se herättääkin lievää hilpeyttä kuulijoissa. Vain puolet matkalaisista on osannut varustautua joko sateenvarjolla tai -takilla. Minulla on villaviittani ja pitkähihainen pusero jakun alla, mutta kävelykengät, joissa on reikiä; Toisella tuulta pitävä pusero. Vaatteet kastuvat, rouvien kampaukset vie tuuli ja hiukset lässähtävät sateessa, jalat kastuvat kaduilla virtailevasta vedestä.

Majalla ja Lissulla on sateenvarjot, he tarinoivat obligatorisensa sateesta (ja meistä) piittaamatta aukioilla ja historiallisten talojen nurkilla. Porukka alkaa nurista. Vaikka olen sillä asenteella, että säät eivät ole oppaan taskussa eikä aurinko aina paista kotimaassakaan, hämmästelen, etteivät oppaat osaa joustaa. Pisimmät jorinat olisi voinut pitää autossa ja viedä sitten halukkaat (sateeseen varautuneet) kävellen katsomaan paikat. Kuvaaminenkaan ei kiinnosta ketään. Onneksi kohta osumme kioskille, jonka katonrajassa on viisi sateenvarjoa. Ehdin saada ostettua niistä yhden, koska Toinen on siinä ainoa, joka ylettyy ylimmälle hyllylle.

Matkan hintaan kuuluva ateria on katettu Hvarin kaupungissa merenrantaravintolan terassille, jonne on viritetty ikkunalliset muoviseinät. Sade ei häiritse, mutta koleaa on. Toti tekee kauppansa. Tilaan lounasjuomaksi hunajalla ja sitruunalla maustettua mustaa teetä, joka tuodaan kannellisessa mukissa ja on kuumaa ja hyvää. Aluksi saamme lihalientä, jossa uiskentelee muutama orpo riisinjyvä. Pääruokana on mureaa vasikkaa, sen kera pastaa ja vihreä salaatti, jälkiruokana suklaakastikkeella koristeltu ohukainen.

Fransiskaaniluostarin kirkon Maria-alttari

Aterian jälkeen käymme läheisessä fransiskaaniluostarissa. Museoina ovat useimmat maan luostareista kuten tämäkin ja surullinen autius heijastuu kävijään. Kirkossa vain on messu sunnuntaisin ja kukkia alttareilla. Pihalla puhutteleva, harvinainen polvistuneen Pyhän Fransiskuksen patsas.

Pyhän Fransiskuksen patsas luostarin pihalla

Hvarin saarella on 13.000 asukasta ja pääkaupunki on samanniminen kuin saari. Maisemat ovat jylhät, kiviaidoin reunustettuja viinitarhoja, vehreää kaikkialla. Ihmettelemme, ettei mitään eläimiä näy matkan varrella. Ehkä ne ovat sateelta suojassa. Päivä on ollut enimmäkseen vilua ja märkää ja mummojen nurinaa, mutta  villaviittani kuivuu paluumatkalla lautan lämpimässä. Tulinen espresso saa meidät jo nauramaan aurinkosaaren kokemuksille.

*jatkuu

Splitin kaupunki on rauhallinen sunnuntaiaamuna, yöliikennettä jatkui aamupuolelle.  Kun Toinen syventyy aamiaisen jälkeen tutkimaan kotimaan uutisia Ylen ja HS:n sivustoilta, otan kameran ja lähden kierrokselle hotellin lähimaastoon. Asuinkadut ovat kapeita, niillä hajahtelevat auki unohtuneet isot roskikset. Muutama rähjääntyneen näköinen mies raahustaa vastaan, kurkistelee roskiksiin. Kissoja kuljeskelee kaduilla ja pihoilla, jalkakäytävää reunustaa koirankakkarivi, aitoja kiipeilevät köynnösruusut. Sataman suuntaan laskeutuvien katujen valjuissa kerrostaloissa on ainakin 15 kerrosta, yksitoikkoista julkisivua värittää tuulessa hulmahteleva pyykkiliputus. Hotellin takana rinteellä  on pientalokortteleita kauniine pihoineen. Lähikadun leipomomyymälät, pikku kahvilat ja  lihakauppakin ovat auki sunnuntaiaamuna ja hedelmäkojujen värikäs tarjonta saa veden kielelle. Tuoksuu mansikoilta.

Salonan muinaiskaupungin raunioilla

Autonkuljettajamme Stipe vie meitä Splitistä tulosuuntaan, Salonaan, illyyrien muinaiskaupunkiin, jolla oli Caesarin valtakaudella metropolistatus Rooman Dalmatian provinssissa. Päivästä on tulossa kuuma, avoimelta alueelta tekee mieli etsiytyä muurien ja puiden varjoon, kun Maja –opas valuttaa loputonta vuosilukuvirtaa ja Lissu yrittää parhaansa mukaan saada 2000 vuotta sitten kukoistaneen kaupungin tarinat kääntymään suomeksi. Lipsahduksia tulee ja moni keskittyykin kuuntelemaan Majan sujuvaa englantia.  Olen taas lauman mustalammas, se kuriton, joka vaeltelee lähistöllä kuvaamassa kukkia ja puita enkä malta kuunnella kiltisti.

Salonassa, taustalla Splitin esikaupunkia

Ikivihreää, sinisiä vuoria

Pääskyset siukovat kesää, pinjat ovat niin tuuheita ja tuoksuvat hyvälle, etelän linnut laulavat oksistoissa outoja laulujaan. Sypressien tummat kynttilät luovat maisemaan juhlan tuntua. Sarkofagien, pylväänpäätyjen ja seinänkappaleiden kauniita kuvioita on saatu säilymään. Museorakennuksen seinään on konstruoitu osa upeaa vanhaa mosaiikkia. Alueella on ollut kylpylä,  amfiteatteri ja forum, keisarinvallan hallintorakennuksia, myöhemmin myös piispantalo ja muutama basilika.

Salonan raunioita

säilyneen sarkofagin kulma

unikot

Unikot hehkuvat kuin tulenliekit paahteessa raunioiden keskellä. Tuuli haroo kulkijan tukkaa miten tahtoo, eksklusiivirouvat eivät saa kampaustaan millään pysymään kuosissa. On autuutta istahtaa raunioilla vaeltelun jälkeen huoahtamaan varjoisalle terassille  nauttimaan kylmää hedelmäjuomaa.

Trogir

Matka jatkuu Trogiriin, maailmanperintöä keskiajalta sekin. Keskiaikainen katedraali kätkee sekä ulkopuolelle että sisälleen valtavan määrän upeaa taidetta, joka on säilynyt lähes vahingoittumattomana vuosisatoja. Vanhoja palatseja, kapeita katuja, torneja, aukioita ja benediktiiniläisluostarin nähtyämme mieleeni pujahtaa täällä ensi kerran ajatus, olenkohan nähnyt näitä jo kylliksi. Talvella tuli televisiosta esittelysarja Unescon maailmanperintölistalla olevista kohteista ja katsoimme ne kaikki. Matkoillamme olemme nähneet jo monia. Arvostan maailmanperintöä kovin, mutta ei ole varmaan tarpeen käydä jokaisessa, eihän, kysyn itseltäni.

sisäkuva Trogirin katedraalista

pääsisäänkäynnin yllä olevia reliefejä

katedraalin pääoven oikealla puolella on Adam...

...ja vasemmalla Eeva

Kierroksen jälkeen on pari tuntia omaa aikaa. Eksklusiivimatkaajat kyselevät oppaalta alueen kalleinta kalaravintolaa. Meillekin se on sikäli hyvä tieto, että osaamme mennä siitä ohi. Osumme yhteen paikkaan, joka tarjoaa merenantimia dalmatialaisittain ja jossa näkyy istuvan paikallisia aterioimassa. Ensin tuodaan vettä, salaatti ja leipää. Ateriaksi tilattu annos meribassia fileoidaan pöydässä, sen seurana on grillattuja vihanneksia. Laskemme rahojamme ja päädymme tilaamaan pullon erinomaiseksi osoittautuvaa rieslingiä. Toisella on siitä isompi ilo, en saata nykyään juoda paria lasillista enempää. Pieni hilpeä hiprakka siitä seuraa minullekin silti. Se haihtuu pian, mutta herkullinen kala-annos taatusti muistuu mieleen vielä prisman kalatiskin kassilohien ääreen päästyä.

meribassia fileoidaan

Ikimuistoinen ilta hotellihuoneessa

Splitin hotelliimme palattua käymme lähikadun leipomosta juustotäytteisen patongin iltapalaksi. Olemme rennolla fiiliksellä (lue: tajuttoman väsyneitä) ja suihkun jälkeen nukumme kauneusunet hulppealla polstarillamme. Sitten Toinen räplää televisiosta esiin Kroatian urheilukanavan, Sportskan. Siellä näytetään yleisesti ottaen kaikkea maalla, merellä ja ilmassa harrastettavaa urheilua – paitsi jääkiekkoa. Ei olla lätkämaassa nyt, eipä. Eilen olemme kuitenkin havainneet MM- pronssiottelun kanavalla, joten uskomme, että loppuottelukin löytyy.

Meillä on oma iltateerituaalimme, jota varten käynnistän huoneessa olevan vedenkeittimen. Samassa konsolissa on kuitenkin jo hammasharja laturissaan ja se televisio. Vesi kiehuu, mutta televisio sammuu. – Ei voi olla totta, parun, – pitääkö taas pukeutua ja mennä alas baariin. – Älähän nyt, sanoo Toinen ja katselee katonrajaan. Oven yläpuolella on jokin sähkökaapin näköinen. Toinen kiipeää tuolille ja räpeltää kaapissa. Ja kas! telkkari herää henkiin. Iltamme on pelastettu! Loppu onkin historiaa.

Kroatiankielinen selostus menee kuivasti suoraan asiaan. Ottelu alkaa ja rauhallinen miesääni kertoo kenellä kiekko kulloinkin kulkee. Se onkin hyvä, sillä ruutu on niin pieni, etteivät nimet paidoissa erotu. Ensimmäisen erän kiekko saa kovaa kyytiä, sähelletään, lämärit lentävät, mutta maalivahdit pitävät pintansa. Tee on juotu, kun toinen erä alkaa. Peli on kaunista parhaimmillaan, valtava ensi lataus on purettu. Unelmafinaali, Suomi ja Ruotsi vastakkain, kroaattiselostaja tuskin tietää meidän unelmistamme.

Ja sitten pamahtaa Pääjärven kuti Suomen maaliin. Hetken aikaa on fiilis, että näin ne tekee meille taas, nuo peijakkaan keltapaitaiset hannuhanhet. (Aamulla kuulemme, että baarissa eksklusiiviporukka oli luovuttanut siinä kohtaa ja hankkiutunut polstereilleen katselemaan sofistikoituneempia unia.) Mutta me ei luovuteta, pojat, kun tekään ette. Se on vain yksi maali ja puolitoista erää on aikaa antaa takaisin. Ja erän viimeisellä minuutilla lähtee Immosen Jarkon mailasta kaunis kiekko, joka yllättää Fasthin. Tasoissa ollaan!

Kolmannen erän tapahtumat ovat uskomattominta, mitä ikinä olen leijonajoukkueelta nähnyt. Nokelainen lataa 2-1, sitten Kapanen 3-1 lyhyen ajan sisällä. Ruotsin joukkue on ihan kuutamolla: eihän tämän näin pitänyt mennä. Pesonen parantelee lukemia vuorostaan, sitten Pyörälä ja lopuksi Antti Pihlström, tuo vikkelä velikulta niittaa 6-1. Siitä ei Tre Kronor enää nouse. Oijoijoi, kyllä on voiton huumaa ihana katsoa, kun on niin monta kertaa nähnyt sinivalkoiset poikamme riiputtamassa päätään totisina toisten juhlariemun taustalla.

Löytyy pieni pullo kuohuviiniäkin minibaarista, sillä juhlistamme tämän upean hetken. Voitto ei ole niin suuri yllätys kuin voisi kuvitella, ei ainakaan sille, joka on seurannut tämän porukan kaikki MM-ottelut. Joukkueen sinnikkyys ja peli-ilo on ollut vertaansa vailla. Asenne on oikea: Peli ei ole pelattu ennen kuin summeri soi. Ja nyt se soi vihdoinkin kultaa!

*jatkuu

Matkailumainoksissa kosiskellaan lomahaluisia tunteita herättävillä (yli)sanoilla kiehtova, henkeäsalpaava, unohtumaton, lumoava, upea, uskomaton. Matkasta voi tullakin unohtumaton ihan eri syistä kuin mainos antaa ymmärtää. Luultavasti ensimmäinen Kroatian kiertomatkaa koskeva myynti-ilmoitus, jonka huomasin, sisälsi kaikki mainitut kliseet, mutta ne eivät olleet syy matkakohteen valintaan.

Jugoslaviaksi nimetyn kulttuurien pakkoavioliiton hajottua Balkanin alueen uskonnoltaan, kieleltään ja kulttuuriltaan erilaiset kansat raivasivat sotimalla itselleen entiset alueensa ja ryhtyivät ripeästi muovaamaan elämäänsä omannäköisekseen. Matkamme suuntautui Kroatian eteläiselle rannikolle, bumerangin muotoisen maan leveä sisäosa pääkaupunkeineen jäi tällä kertaa. Poikkesimme myös Bosnia-Herzegovinan puolella ja kulttuuriero tuli havaituksi.

Split, lauantai

Kroatian maaperälle laskeutuvan ensi vaikutelma sisältää kaksi vahvaa elementtiä: vuorten läsnäolon maisemassa ja lämmön. Helsinki-Vantaalla on villainen viitta vielä tarpeen, täällä sen voi laskostaa laukkuun. Splitin kenttä on pieni, vain muutama kone kentällä. Passintarkastus seisottaa meitä hitaasti etenevissä jonoissa. Ilmeettömät virkailijat eivät katso tulijoita silmiin eivätkä tervehdi. Matkanjärjestäjän puolesta meitä on vastassa ystävällisesti hymyilevä opasrouva, joka puhuu suomea somalla eurooppa-aksentilla (käy ilmi, että hän onkin syntyjään unkarilainen). Näkymät kentältä kaupunkiin ajaessa ovat melko karut, vain unikkojen tulenpunaiset teriöt hehkuvat tienvarsilla.

Diocletianuksen palatsialueen alkuperäismalli

Splitin Riva

palatsialueen asumuksia

Split on Kroatian toiseksi suurin kaupunki Zagrebin jälkeen, asukkaita on yli 200.000. Kaupungin sydän on Rooman keisari Diocletianuksen n. 300 eKr. rakentama palatsialue ja siihen liittyvä vanha kaupunki, meren rantaa kulkeva riva eli rantakatu ja satama. Paikallisen oppaan toimesta käytetään heti tulopäivänä runsaahkosti aikaa kissanpissalta haiskahtavien muinaisten kellarikerrosten tutkimiseen. Vuosituhantisten historiain hyrske pyyhkii suomalaisen  turistijoukon päiden yli jälkeä jättämättä. Maan pinnalle päästyä havaitsemme yllätyksen: keskellä Unescon kulttuuriperintökohdetta kirkoksi muutetun mausoleumin kyljessä kohoavissa talorotteloissa asutaan! Pyykit vain iloisesti liehuvat tuulessa seinustoilla.

häähumua P. Marian kirkon edustalla

morsian suutelee sulhoaan

Tulemme aukiolle, jossa on alkamassa musiikkiesitys. Samaan aikaan viereisestä kirkosta purkautuu juhla-asuista väkeä ja morsiuspari, jota tervehditään tulisuihkuilla, konfeteilla ja ruusunlehdillä. Nuorten miesten ryhmä laulaa hääparille hanurin säestyksellä. Lauantai on Kroatiassakin suosittu hääpäivä ja siviilivihkimispakon siirryttyä historiaan morsiusparit haluavat taas juhlia näyttävin kirkkohäin. Maan väestöstä 80{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on kroaatteja ja he ovat pääosin katolisia. Maassa asuu myös ortodoksinen serbialaisvähemmistö sekä bosnikkeja, jotka ovat islaminuskoisia.

Illalla suljen silmät hotellin kolmannen kerroksen korkean huoneen hulppeanmukavalla sängyllä. Toinen sulkee pienen televisioruudun, josta viimeksi katsomme BBC:n uutisia ja Paradise Oscarin laulun. Avoimesta ikkunasta kuuluu liikenteen ääniä. Samassa uni jo tulee.

*jatkuu

Täällä pakkaillaan taas laukkuja. Ei raaskisi lähteä, kun piha on juuri kesään herännyt, vaahtera kylvää keltaisia pikku kukkiaan, syreenit nupulla, tulppaanit kukassa ja myöhään heräävä tammikin on puhkeamassa lehtiin. Onneksi viileni vähän, niin eivät kaikki kukat ehkä ehdi ohi sillä aikaa. Tavataan tuonnempana matkakuvien merkeissä!

Pissismummolasta taas, päivää. Nyt kuuluu kummia. Poikakaveri ryhtyi inventoimaan vaatekaappiensa sisältöä. Tapahtuu toosi harvoin, melkein koskaan. Ja vielä kummempaa: lattialle ilmaantui mahtava röykkiö paitoja. – Tuu kattomaan, huuteli Pk. varsin tyytyväisenä itseensä. Pissismummo kehitteleiksen paikalle pienellä viiveellä (P.mummolassa kaikki tapahtuu nimenomaan v:llä ei p:llä) ja katseli kasaa mykistyneenä.

Taustoituksena mainittakoon, että liki nelikymmenvuotisen yhteiselon kuluessa, on Mummo vähitellen oppinut, että Poikakaverin vaatetus on suurinpiirtein hänen oma asiansa. Siis silleen, ettei vaimon toimeen kuulu sitä säätää. Suurin piirtein taas sisältää sen, että Mummoa tarvitaan makutuomariksi useinkin, mutta on ehdottomasti ymmärrettävä odottaa, että kysytään.  Ja miehen kaappien inventoiminen on erittäin hänen oma asiansa.

No, siis röykkiö. Vuosikerroittain työpaitoja oli siivilöity sivuun odottamaan loppusijoituspaikkaa. P.Kaverin ilme oli voitonriemuinen. Mummon helpotuksen huokauksessa poistui vähintään kasan verran turhautumista ja epäuskoa. Mummon kunniaksi mainittakoon, että hän kaivoi varastoistaan kommentoimatta isoja muovikasseja inventoijalle eikä puuttunut vaateröykkiöön. Tuskin noista mikään kirpputorikaan kiinnostuisi niin ehjiä kuin olivatkin.

Mummo pyydettiin oikein istumaan, kun kaappien jäljelle jätettyä sisältöä esiteltiin. Siinä istuessaan voimistelutti hän muistiapparaattiaan miettimällä miltä vuosikymmeneltä mikäkin esitelty vaate oli kotoisin, mutta varoi ottamasta kantaa muuten kuin juu tai ei, kun kysyttiin kelpaako. Kasa sen kun kasvoi. Lopun päivää Pissismummo mietti ankarasti, mistä tämä äkillinen tarmonpuuska sikisi. Todennäköisin syy lienee ollut huomattava vaikeus saada kaapeista enää mitään tarvitsemaansa esille purkamatta koko sisältöä ensin.

Ihmeitä tapahtuu, on se nyt uskottava. Nimittäin sekin vielä, että Poikakaveri käväisi pääkaupungissa muulla asialla ja tuli sieltä mukanaan uudet housut. Eikä yhtään paitaa.

Toinen poltteli päivänä muutamana takassa perheen arkistomappien sisältöjä siltä osin, mikä oli yli kymmenen vuotta vanhaa. Tuli vastaan nostalginen paperi äitiysrahan myöntämisestä Kuopuksen syntymän jälkeen ja se kertoi, että äitiyslomaa oli tuolloin 7 kk. Työnantaja maksoi täyden palkan kolmelta kuukaudelta (ja sai Kelalta korvauksen), loput neljä kuukautta Kela maksoi äidille suoraan. Hoitopaikkaetuja ei ollut pääkaupungissa 1970-luvun lopulla.

Kelan sivut kertovat palkallisen äitiysloman pidentyneen neljään kuukauteen ja vanhempainrahan nimellä kulkevan etuuden noin kuuteen kuukauteen kolmessakymmenessä vuodessa. Lapsilisä näkyy porrastetun niin, että mitä useampi lapsi sitä enemmän viimeksi syntyneestä maksetaan. Kotihoidon tukeakin saa tietyin ehdoin. Tiedetään, että lapsen kolme ensimmäistä vuotta ovat perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteiden kehittymisen kannalta korvaamattoman tärkeät.  Tieto muuttuu tueksi kovin hitaasti.

Äitini ei saanut palkkaa, äitiysrahoja eikä lapsilisää veljeni ja minun syntyessä. Ei ollut sotien jälkeen yhteiskunnalla mistä maksaa, mutta lapsia kyllä syntyi, meitä suuriin ikäluokkiin kuuluvia. Oliko äitiyspakkaus ainoa yhteiskunnan tarjoama kädenojennus äideille sodan jälkeen? Lapsilisää alettiin maksaa v. 1948 ja se oli kipeästi tarpeen joka perheessä. Taannoin kiisteltiin pitäisikö lapsilisä poistaa parhaiten ansaitsevilta. Ei pitäisi. Lapsilisä on yhteiskunnan signaali: lapset ovat yhtä tärkeitä kaikissa perheissä. Tulevaisuus on lapsissa.

eräs äiti

Äitiydessä on monta särmää, syviä tunteita, hiljaista onnea, huolta ja  kipua, syyllisyydentunteitakin. Todistelematonta ja alleviivaamatonta rakkautta, jonka lapsi tuntee, jos sitä on ja erityisesti silloin, jos ei ole.

Hyvää sunnuntaita kaikenikäisille äideille, isille ja lapsille. Rakkautta!

Pissismummolassa on eletty tiiviisti moniosaisen mediadraaman pyörteissä. Arkadianmäen kesäteatterin rooleista käydyn räyhäkän kilpailun tuloksena tulevan näytäntökauden ensemble ja osajako on kutakuinkin selvillä. Vielä ei tiedetä varmasti kuka kihlaa ja kenet, sillä tarinan omituiset juonenkäänteet seuraavat toistaan niin tiheään tahtiin, että katsomo saa ihmetellä ymmyrkkäsilmin. Draaman ohjaajat lymyilevät jossain kulisseissa. Pissismummo peräti epäilee, onko näytelmä kenenkään hanskassa

Sen tässä on Mummokin huomannut, että ilta on alituiseen aamua viisaampi ja aamu iltaa. Ikinä et tiedä ihan varmasti missä mennään, kun näytelmän henkilöt eivät pysy itse laatimassaan käsikirjoituksessa viittä minuuttia kauempaa. Hommassa alkaa ankarasti olla improvisaatioteatterin makua. Kosiomiehen ja bestmanin kesken on ilmennyt vakavia erimielisyyksiä korostetusta neuvotteluhalukkuudesta huolimatta. Hylätty morsio on ovet paukkuen ja niskojaan nakellen poistunut näyttämöltä kriitikkojen aitioon. Uusi ehdokas esittää vaikeasti saatavaa, ei kieltäydy eikä suostu. Hohoo ja herttileija!

Ettei tässä kotoisessa teatterissa olisi tarpeeksi, samaan aikaan tosimiehistöllä on vierailunäytäntökausi Euroopan toisella kolkalla. Siellä huhkitaan vankasti topattuna mailoin, kypärin ja luistimin tarkoituksena toimittaa kohde vastapelurin pussiin, portsarin selän taakse ja samalla pitää oma pussi puhtaana. Epätoivon ja riehakkaan riemun hetket vaihtelevat. Poikakaveri raastaa tukkaansa tuon tuostakin ja Mummo neuvoo tunaroivia pelaajia ja tolloja tuomareita. Jos alkaa epäonni liikaa hiilestää, se on yleensä Mummo, joka poistuu aitiopaikaltaan. Poikakaveri ymmärtää olla neuvomatta, mitä nyt joskus urahtaa sen kuuluisan:  PAITSIO!

Tässä mylläkässä voi muistella kaihoisasti Lontoon kuninkaallisen teatterin näytäntöä, missä kaikki meni suunnitelmien mukaan ja hyvässä järjestyksessä. Vain yksi yllätys koettiin katsomossa: yhden suukon sijasta saatiin kaksi. Ah onnea.

Mummelia hyräilyttää ja hymyilyttää koko ajan ja Vaari sen kun myhäilee: odotuksen kuumat poreet ovat päättyneet riemukkaaseen poksahdukseen. Pojantytär Pikkukakkosella on suloiset kasvot, nöpönenä, tumma syntymätukka myssyn alla sekä asiaan kuuluvat kymmenen sormea ja uskomattoman pientä ja söpöä varvasta. Sormet pyrkivät suuhun, yksi tai kaksi kerrallaan. Syntymäyönä kuultiin puhelimitse Pojantyttären kommentti olosuhteidensa muutoksesta, mutta myöhemmin mummojen ja Vaarin sylikierrokselle päästyään hän uinaili tyytyväisenä enimmän aikaa.

Vaarilassa pidetään jalat kutakuinkin maan pinnalla, mutta sydämellä saa olla keväästä hassahtaneen perhosen siivet…

Pihan siniset ja valkeat ovat kauneimmillaan. Viluista on luvattu, kuten niin usein toukokuun alussa. Emme lähde lakintuuletuspiknikille, poreilemme kotona odotuksesta kuumissaan. Simaa ja donitseja ja lintujen muutto dvd:ltä.

Iloista vappua kaikille!