Splitin kaupunki on rauhallinen sunnuntaiaamuna, yöliikennettä jatkui aamupuolelle. Kun Toinen syventyy aamiaisen jälkeen tutkimaan kotimaan uutisia Ylen ja HS:n sivustoilta, otan kameran ja lähden kierrokselle hotellin lähimaastoon. Asuinkadut ovat kapeita, niillä hajahtelevat auki unohtuneet isot roskikset. Muutama rähjääntyneen näköinen mies raahustaa vastaan, kurkistelee roskiksiin. Kissoja kuljeskelee kaduilla ja pihoilla, jalkakäytävää reunustaa koirankakkarivi, aitoja kiipeilevät köynnösruusut. Sataman suuntaan laskeutuvien katujen valjuissa kerrostaloissa on ainakin 15 kerrosta, yksitoikkoista julkisivua värittää tuulessa hulmahteleva pyykkiliputus. Hotellin takana rinteellä on pientalokortteleita kauniine pihoineen. Lähikadun leipomomyymälät, pikku kahvilat ja lihakauppakin ovat auki sunnuntaiaamuna ja hedelmäkojujen värikäs tarjonta saa veden kielelle. Tuoksuu mansikoilta.
Salonan muinaiskaupungin raunioilla
Autonkuljettajamme Stipe vie meitä Splitistä tulosuuntaan, Salonaan, illyyrien muinaiskaupunkiin, jolla oli Caesarin valtakaudella metropolistatus Rooman Dalmatian provinssissa. Päivästä on tulossa kuuma, avoimelta alueelta tekee mieli etsiytyä muurien ja puiden varjoon, kun Maja –opas valuttaa loputonta vuosilukuvirtaa ja Lissu yrittää parhaansa mukaan saada 2000 vuotta sitten kukoistaneen kaupungin tarinat kääntymään suomeksi. Lipsahduksia tulee ja moni keskittyykin kuuntelemaan Majan sujuvaa englantia. Olen taas lauman mustalammas, se kuriton, joka vaeltelee lähistöllä kuvaamassa kukkia ja puita enkä malta kuunnella kiltisti.
 Salonassa, taustalla Splitin esikaupunkia  Ikivihreää, sinisiä vuoria Pääskyset siukovat kesää, pinjat ovat niin tuuheita ja tuoksuvat hyvälle, etelän linnut laulavat oksistoissa outoja laulujaan. Sypressien tummat kynttilät luovat maisemaan juhlan tuntua. Sarkofagien, pylväänpäätyjen ja seinänkappaleiden kauniita kuvioita on saatu säilymään. Museorakennuksen seinään on konstruoitu osa upeaa vanhaa mosaiikkia. Alueella on ollut kylpylä, amfiteatteri ja forum, keisarinvallan hallintorakennuksia, myöhemmin myös piispantalo ja muutama basilika.
 Salonan raunioita  säilyneen sarkofagin kulma  unikot Unikot hehkuvat kuin tulenliekit paahteessa raunioiden keskellä. Tuuli haroo kulkijan tukkaa miten tahtoo, eksklusiivirouvat eivät saa kampaustaan millään pysymään kuosissa. On autuutta istahtaa raunioilla vaeltelun jälkeen huoahtamaan varjoisalle terassille nauttimaan kylmää hedelmäjuomaa.
Trogir
Matka jatkuu Trogiriin, maailmanperintöä keskiajalta sekin. Keskiaikainen katedraali kätkee sekä ulkopuolelle että sisälleen valtavan määrän upeaa taidetta, joka on säilynyt lähes vahingoittumattomana vuosisatoja. Vanhoja palatseja, kapeita katuja, torneja, aukioita ja benediktiiniläisluostarin nähtyämme mieleeni pujahtaa täällä ensi kerran ajatus, olenkohan nähnyt näitä jo kylliksi. Talvella tuli televisiosta esittelysarja Unescon maailmanperintölistalla olevista kohteista ja katsoimme ne kaikki. Matkoillamme olemme nähneet jo monia. Arvostan maailmanperintöä kovin, mutta ei ole varmaan tarpeen käydä jokaisessa, eihän, kysyn itseltäni.
 sisäkuva Trogirin katedraalista  pääsisäänkäynnin yllä olevia reliefejä  katedraalin pääoven oikealla puolella on Adam...  ...ja vasemmalla Eeva Kierroksen jälkeen on pari tuntia omaa aikaa. Eksklusiivimatkaajat kyselevät oppaalta alueen kalleinta kalaravintolaa. Meillekin se on sikäli hyvä tieto, että osaamme mennä siitä ohi. Osumme yhteen paikkaan, joka tarjoaa merenantimia dalmatialaisittain ja jossa näkyy istuvan paikallisia aterioimassa. Ensin tuodaan vettä, salaatti ja leipää. Ateriaksi tilattu annos meribassia fileoidaan pöydässä, sen seurana on grillattuja vihanneksia. Laskemme rahojamme ja päädymme tilaamaan pullon erinomaiseksi osoittautuvaa rieslingiä. Toisella on siitä isompi ilo, en saata nykyään juoda paria lasillista enempää. Pieni hilpeä hiprakka siitä seuraa minullekin silti. Se haihtuu pian, mutta herkullinen kala-annos taatusti muistuu mieleen vielä prisman kalatiskin kassilohien ääreen päästyä.
 meribassia fileoidaan Ikimuistoinen ilta hotellihuoneessa
Splitin hotelliimme palattua käymme lähikadun leipomosta juustotäytteisen patongin iltapalaksi. Olemme rennolla fiiliksellä (lue: tajuttoman väsyneitä) ja suihkun jälkeen nukumme kauneusunet hulppealla polstarillamme. Sitten Toinen räplää televisiosta esiin Kroatian urheilukanavan, Sportskan. Siellä näytetään yleisesti ottaen kaikkea maalla, merellä ja ilmassa harrastettavaa urheilua – paitsi jääkiekkoa. Ei olla lätkämaassa nyt, eipä. Eilen olemme kuitenkin havainneet MM- pronssiottelun kanavalla, joten uskomme, että loppuottelukin löytyy.
Meillä on oma iltateerituaalimme, jota varten käynnistän huoneessa olevan vedenkeittimen. Samassa konsolissa on kuitenkin jo hammasharja laturissaan ja se televisio. Vesi kiehuu, mutta televisio sammuu. – Ei voi olla totta, parun, – pitääkö taas pukeutua ja mennä alas baariin. – Älähän nyt, sanoo Toinen ja katselee katonrajaan. Oven yläpuolella on jokin sähkökaapin näköinen. Toinen kiipeää tuolille ja räpeltää kaapissa. Ja kas! telkkari herää henkiin. Iltamme on pelastettu! Loppu onkin historiaa.
Kroatiankielinen selostus menee kuivasti suoraan asiaan. Ottelu alkaa ja rauhallinen miesääni kertoo kenellä kiekko kulloinkin kulkee. Se onkin hyvä, sillä ruutu on niin pieni, etteivät nimet paidoissa erotu. Ensimmäisen erän kiekko saa kovaa kyytiä, sähelletään, lämärit lentävät, mutta maalivahdit pitävät pintansa. Tee on juotu, kun toinen erä alkaa. Peli on kaunista parhaimmillaan, valtava ensi lataus on purettu. Unelmafinaali, Suomi ja Ruotsi vastakkain, kroaattiselostaja tuskin tietää meidän unelmistamme.
Ja sitten pamahtaa Pääjärven kuti Suomen maaliin. Hetken aikaa on fiilis, että näin ne tekee meille taas, nuo peijakkaan keltapaitaiset hannuhanhet. (Aamulla kuulemme, että baarissa eksklusiiviporukka oli luovuttanut siinä kohtaa ja hankkiutunut polstereilleen katselemaan sofistikoituneempia unia.) Mutta me ei luovuteta, pojat, kun tekään ette. Se on vain yksi maali ja puolitoista erää on aikaa antaa takaisin. Ja erän viimeisellä minuutilla lähtee Immosen Jarkon mailasta kaunis kiekko, joka yllättää Fasthin. Tasoissa ollaan!
Kolmannen erän tapahtumat ovat uskomattominta, mitä ikinä olen leijonajoukkueelta nähnyt. Nokelainen lataa 2-1, sitten Kapanen 3-1 lyhyen ajan sisällä. Ruotsin joukkue on ihan kuutamolla: eihän tämän näin pitänyt mennä. Pesonen parantelee lukemia vuorostaan, sitten Pyörälä ja lopuksi Antti Pihlström, tuo vikkelä velikulta niittaa 6-1. Siitä ei Tre Kronor enää nouse. Oijoijoi, kyllä on voiton huumaa ihana katsoa, kun on niin monta kertaa nähnyt sinivalkoiset poikamme riiputtamassa päätään totisina toisten juhlariemun taustalla.
Löytyy pieni pullo kuohuviiniäkin minibaarista, sillä juhlistamme tämän upean hetken. Voitto ei ole niin suuri yllätys kuin voisi kuvitella, ei ainakaan sille, joka on seurannut tämän porukan kaikki MM-ottelut. Joukkueen sinnikkyys ja peli-ilo on ollut vertaansa vailla. Asenne on oikea: Peli ei ole pelattu ennen kuin summeri soi. Ja nyt se soi vihdoinkin kultaa!
*jatkuu
Matkailumainoksissa kosiskellaan lomahaluisia tunteita herättävillä (yli)sanoilla kiehtova, henkeäsalpaava, unohtumaton, lumoava, upea, uskomaton. Matkasta voi tullakin unohtumaton ihan eri syistä kuin mainos antaa ymmärtää. Luultavasti ensimmäinen Kroatian kiertomatkaa koskeva myynti-ilmoitus, jonka huomasin, sisälsi kaikki mainitut kliseet, mutta ne eivät olleet syy matkakohteen valintaan.
Jugoslaviaksi nimetyn kulttuurien pakkoavioliiton hajottua Balkanin alueen uskonnoltaan, kieleltään ja kulttuuriltaan erilaiset kansat raivasivat sotimalla itselleen entiset alueensa ja ryhtyivät ripeästi muovaamaan elämäänsä omannäköisekseen. Matkamme suuntautui Kroatian eteläiselle rannikolle, bumerangin muotoisen maan leveä sisäosa pääkaupunkeineen jäi tällä kertaa. Poikkesimme myös Bosnia-Herzegovinan puolella ja kulttuuriero tuli havaituksi.
Split, lauantai
Kroatian maaperälle laskeutuvan ensi vaikutelma sisältää kaksi vahvaa elementtiä: vuorten läsnäolon maisemassa ja lämmön. Helsinki-Vantaalla on villainen viitta vielä tarpeen, täällä sen voi laskostaa laukkuun. Splitin kenttä on pieni, vain muutama kone kentällä. Passintarkastus seisottaa meitä hitaasti etenevissä jonoissa. Ilmeettömät virkailijat eivät katso tulijoita silmiin eivätkä tervehdi. Matkanjärjestäjän puolesta meitä on vastassa ystävällisesti hymyilevä opasrouva, joka puhuu suomea somalla eurooppa-aksentilla (käy ilmi, että hän onkin syntyjään unkarilainen). Näkymät kentältä kaupunkiin ajaessa ovat melko karut, vain unikkojen tulenpunaiset teriöt hehkuvat tienvarsilla.
 Diocletianuksen palatsialueen alkuperäismalli  Splitin Riva  palatsialueen asumuksia Split on Kroatian toiseksi suurin kaupunki Zagrebin jälkeen, asukkaita on yli 200.000. Kaupungin sydän on Rooman keisari Diocletianuksen n. 300 eKr. rakentama palatsialue ja siihen liittyvä vanha kaupunki, meren rantaa kulkeva riva eli rantakatu ja satama. Paikallisen oppaan toimesta käytetään heti tulopäivänä runsaahkosti aikaa kissanpissalta haiskahtavien muinaisten kellarikerrosten tutkimiseen. Vuosituhantisten historiain hyrske pyyhkii suomalaisen turistijoukon päiden yli jälkeä jättämättä. Maan pinnalle päästyä havaitsemme yllätyksen: keskellä Unescon kulttuuriperintökohdetta kirkoksi muutetun mausoleumin kyljessä kohoavissa talorotteloissa asutaan! Pyykit vain iloisesti liehuvat tuulessa seinustoilla.
 häähumua P. Marian kirkon edustalla  morsian suutelee sulhoaan Tulemme aukiolle, jossa on alkamassa musiikkiesitys. Samaan aikaan viereisestä kirkosta purkautuu juhla-asuista väkeä ja morsiuspari, jota tervehditään tulisuihkuilla, konfeteilla ja ruusunlehdillä. Nuorten miesten ryhmä laulaa hääparille hanurin säestyksellä. Lauantai on Kroatiassakin suosittu hääpäivä ja siviilivihkimispakon siirryttyä historiaan morsiusparit haluavat taas juhlia näyttävin kirkkohäin. Maan väestöstä 80{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on kroaatteja ja he ovat pääosin katolisia. Maassa asuu myös ortodoksinen serbialaisvähemmistö sekä bosnikkeja, jotka ovat islaminuskoisia.
Illalla suljen silmät hotellin kolmannen kerroksen korkean huoneen hulppeanmukavalla sängyllä. Toinen sulkee pienen televisioruudun, josta viimeksi katsomme BBC:n uutisia ja Paradise Oscarin laulun. Avoimesta ikkunasta kuuluu liikenteen ääniä. Samassa uni jo tulee.
*jatkuu
Täällä pakkaillaan taas laukkuja. Ei raaskisi lähteä, kun piha on juuri kesään herännyt, vaahtera kylvää keltaisia pikku kukkiaan, syreenit nupulla, tulppaanit kukassa ja myöhään heräävä tammikin on puhkeamassa lehtiin. Onneksi viileni vähän, niin eivät kaikki kukat ehkä ehdi ohi sillä aikaa. Tavataan tuonnempana matkakuvien merkeissä!
Pissismummolasta taas, päivää. Nyt kuuluu kummia. Poikakaveri ryhtyi inventoimaan vaatekaappiensa sisältöä. Tapahtuu toosi harvoin, melkein koskaan. Ja vielä kummempaa: lattialle ilmaantui mahtava röykkiö paitoja. – Tuu kattomaan, huuteli Pk. varsin tyytyväisenä itseensä. Pissismummo kehitteleiksen paikalle pienellä viiveellä (P.mummolassa kaikki tapahtuu nimenomaan v:llä ei p:llä) ja katseli kasaa mykistyneenä.
Taustoituksena mainittakoon, että liki nelikymmenvuotisen yhteiselon kuluessa, on Mummo vähitellen oppinut, että Poikakaverin vaatetus on suurinpiirtein hänen oma asiansa. Siis silleen, ettei vaimon toimeen kuulu sitä säätää. Suurin piirtein taas sisältää sen, että Mummoa tarvitaan makutuomariksi useinkin, mutta on ehdottomasti ymmärrettävä odottaa, että kysytään. Ja miehen kaappien inventoiminen on erittäin hänen oma asiansa.
No, siis röykkiö. Vuosikerroittain työpaitoja oli siivilöity sivuun odottamaan loppusijoituspaikkaa. P.Kaverin ilme oli voitonriemuinen. Mummon helpotuksen huokauksessa poistui vähintään kasan verran turhautumista ja epäuskoa. Mummon kunniaksi mainittakoon, että hän kaivoi varastoistaan kommentoimatta isoja muovikasseja inventoijalle eikä puuttunut vaateröykkiöön. Tuskin noista mikään kirpputorikaan kiinnostuisi niin ehjiä kuin olivatkin.
Mummo pyydettiin oikein istumaan, kun kaappien jäljelle jätettyä sisältöä esiteltiin. Siinä istuessaan voimistelutti hän muistiapparaattiaan miettimällä miltä vuosikymmeneltä mikäkin esitelty vaate oli kotoisin, mutta varoi ottamasta kantaa muuten kuin juu tai ei, kun kysyttiin kelpaako. Kasa sen kun kasvoi. Lopun päivää Pissismummo mietti ankarasti, mistä tämä äkillinen tarmonpuuska sikisi. Todennäköisin syy lienee ollut huomattava vaikeus saada kaapeista enää mitään tarvitsemaansa esille purkamatta koko sisältöä ensin.
Ihmeitä tapahtuu, on se nyt uskottava. Nimittäin sekin vielä, että Poikakaveri käväisi pääkaupungissa muulla asialla ja tuli sieltä mukanaan uudet housut. Eikä yhtään paitaa.
Toinen poltteli päivänä muutamana takassa perheen arkistomappien sisältöjä siltä osin, mikä oli yli kymmenen vuotta vanhaa. Tuli vastaan nostalginen paperi äitiysrahan myöntämisestä Kuopuksen syntymän jälkeen ja se kertoi, että äitiyslomaa oli tuolloin 7 kk. Työnantaja maksoi täyden palkan kolmelta kuukaudelta (ja sai Kelalta korvauksen), loput neljä kuukautta Kela maksoi äidille suoraan. Hoitopaikkaetuja ei ollut pääkaupungissa 1970-luvun lopulla.
Kelan sivut kertovat palkallisen äitiysloman pidentyneen neljään kuukauteen ja vanhempainrahan nimellä kulkevan etuuden noin kuuteen kuukauteen kolmessakymmenessä vuodessa. Lapsilisä näkyy porrastetun niin, että mitä useampi lapsi sitä enemmän viimeksi syntyneestä maksetaan. Kotihoidon tukeakin saa tietyin ehdoin. Tiedetään, että lapsen kolme ensimmäistä vuotta ovat perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteiden kehittymisen kannalta korvaamattoman tärkeät. Tieto muuttuu tueksi kovin hitaasti.
Äitini ei saanut palkkaa, äitiysrahoja eikä lapsilisää veljeni ja minun syntyessä. Ei ollut sotien jälkeen yhteiskunnalla mistä maksaa, mutta lapsia kyllä syntyi, meitä suuriin ikäluokkiin kuuluvia. Oliko äitiyspakkaus ainoa yhteiskunnan tarjoama kädenojennus äideille sodan jälkeen? Lapsilisää alettiin maksaa v. 1948 ja se oli kipeästi tarpeen joka perheessä. Taannoin kiisteltiin pitäisikö lapsilisä poistaa parhaiten ansaitsevilta. Ei pitäisi. Lapsilisä on yhteiskunnan signaali: lapset ovat yhtä tärkeitä kaikissa perheissä. Tulevaisuus on lapsissa.
 eräs äiti Äitiydessä on monta särmää, syviä tunteita, hiljaista onnea, huolta ja kipua, syyllisyydentunteitakin. Todistelematonta ja alleviivaamatonta rakkautta, jonka lapsi tuntee, jos sitä on ja erityisesti silloin, jos ei ole.
Hyvää sunnuntaita kaikenikäisille äideille, isille ja lapsille. Rakkautta!
Pissismummolassa on eletty tiiviisti moniosaisen mediadraaman pyörteissä. Arkadianmäen kesäteatterin rooleista käydyn räyhäkän kilpailun tuloksena tulevan näytäntökauden ensemble ja osajako on kutakuinkin selvillä. Vielä ei tiedetä varmasti kuka kihlaa ja kenet, sillä tarinan omituiset juonenkäänteet seuraavat toistaan niin tiheään tahtiin, että katsomo saa ihmetellä ymmyrkkäsilmin. Draaman ohjaajat lymyilevät jossain kulisseissa. Pissismummo peräti epäilee, onko näytelmä kenenkään hanskassa
Sen tässä on Mummokin huomannut, että ilta on alituiseen aamua viisaampi ja aamu iltaa. Ikinä et tiedä ihan varmasti missä mennään, kun näytelmän henkilöt eivät pysy itse laatimassaan käsikirjoituksessa viittä minuuttia kauempaa. Hommassa alkaa ankarasti olla improvisaatioteatterin makua. Kosiomiehen ja bestmanin kesken on ilmennyt vakavia erimielisyyksiä korostetusta neuvotteluhalukkuudesta huolimatta. Hylätty morsio on ovet paukkuen ja niskojaan nakellen poistunut näyttämöltä kriitikkojen aitioon. Uusi ehdokas esittää vaikeasti saatavaa, ei kieltäydy eikä suostu. Hohoo ja herttileija!
Ettei tässä kotoisessa teatterissa olisi tarpeeksi, samaan aikaan tosimiehistöllä on vierailunäytäntökausi Euroopan toisella kolkalla. Siellä huhkitaan vankasti topattuna mailoin, kypärin ja luistimin tarkoituksena toimittaa kohde vastapelurin pussiin, portsarin selän taakse ja samalla pitää oma pussi puhtaana. Epätoivon ja riehakkaan riemun hetket vaihtelevat. Poikakaveri raastaa tukkaansa tuon tuostakin ja Mummo neuvoo tunaroivia pelaajia ja tolloja tuomareita. Jos alkaa epäonni liikaa hiilestää, se on yleensä Mummo, joka poistuu aitiopaikaltaan. Poikakaveri ymmärtää olla neuvomatta, mitä nyt joskus urahtaa sen kuuluisan: PAITSIO!
Tässä mylläkässä voi muistella kaihoisasti Lontoon kuninkaallisen teatterin näytäntöä, missä kaikki meni suunnitelmien mukaan ja hyvässä järjestyksessä. Vain yksi yllätys koettiin katsomossa: yhden suukon sijasta saatiin kaksi. Ah onnea.
Mummelia hyräilyttää ja hymyilyttää koko ajan ja Vaari sen kun myhäilee: odotuksen kuumat poreet ovat päättyneet riemukkaaseen poksahdukseen. Pojantytär Pikkukakkosella on suloiset kasvot, nöpönenä, tumma syntymätukka myssyn alla sekä asiaan kuuluvat kymmenen sormea ja uskomattoman pientä ja söpöä varvasta. Sormet pyrkivät suuhun, yksi tai kaksi kerrallaan. Syntymäyönä kuultiin puhelimitse Pojantyttären kommentti olosuhteidensa muutoksesta, mutta myöhemmin mummojen ja Vaarin sylikierrokselle päästyään hän uinaili tyytyväisenä enimmän aikaa.
Vaarilassa pidetään jalat kutakuinkin maan pinnalla, mutta sydämellä saa olla keväästä hassahtaneen perhosen siivet…
Pihan siniset ja valkeat ovat kauneimmillaan. Viluista on luvattu, kuten niin usein toukokuun alussa. Emme lähde lakintuuletuspiknikille, poreilemme kotona odotuksesta kuumissaan. Simaa ja donitseja ja lintujen muutto dvd:ltä.
Iloista vappua kaikille!
Eeva Rohas; Keltaiset tyypit; Otava 2010
Nuori kirjallisuustutkija julkaisee esikoisteoksen. Siinä on kahdeksan kertomusta nuorten ihmisten maailmasta. Niminovellissa on ryhmäterapiassa käyviä nuoria, joilla ei mene hyvin terapiassa eikä muutenkaan eikä tarinakaan pääty hyvin. Muutkin kertomukset ovat ankeita. Mietin, miksi niin usein kuvataan kaikkein ankeimpia kohtaloita. Onko ankeuden kuvaaminen kirjallisuudessa enemmän taidetta? Voi, jos näistäkin edes yhdessä tarinassa olisi hiven toivoa.
*
Jari Tervo: Koljatti; WSOY 2009
Kun kirjoittaa julkishenkilöstä, käy juuri näin: tarina väljähtyy hetimiten eikä sillä oikein ole funktiota sen jälkeen, kun henkilöstä on tullut entinen ajankohtaishenkilö. Luin nihkeillen jutun loppuun enkä vakuuttunut Tervon kovasti mainostetuista huumorikirjailijan kyvyistä. Juttu oli vedetty paikoin aivan överiksi, ei se ollut terävä eikä hauska. Liekö ollut tarkoitus esitellä kirjailijan näkemyksiä politiikan menneen talven lumista. Toinen luki kolme lukua ja sanoi, että ei tämmöistä jaksa. — Olen aiemmin lukenut Tervon Kallellaan ja pidin siitä, Kallehan on aivan hurmaava ja mullistaa isänsä maailman.
*
Maija Asunta-Johnston; Verkkorakkautta varttuneille; WSOY 2009
Kirjailija asuu Unkarissa ja on aiemmin julkaissut neljä sikäläisiin kotimaisemiinsa liittyvää (Maeve Binchy-tyyppistä) kirjaa, jotka ovat olleet ilmeisesti menestyksiä ’varttuneiden’ lukijoiden parissa. Hiukan maanisesta ja itsekeskeisestä päähenkilöstä (kirjailija itse) ja romanttissävyisestä aiheesta rakenneltu tarina on sikäli toimiva, että kuvattu suhde kehittyy, katkeaa, jatkuu taas ja päättyy yllätykseen. Kevyehköä luettavaa, jännite säilyy loppuun asti. Ei huono.
*
Lea Edwards; Merikipunoita; GmbH 2007
Ken on viehättynyt saaritarinoista ja merimieselämästä saattaisi lukea tämän mielellään. Kerronnassa ei ole sellaista intensiteettiä, joka tekisi tästä varsinaisen romaanin, mutta jos tämä olisi lapsuusmuistelma, se olisi rakastavan tyttären kunnianosoitus isälleen.
*
Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan; Teos 2010
Mediassa huomiota saaneen tekijän kirja. Takakansiteksti esittelee teoksen mm. ’hurmaavana tragediana’ ja ’nerokkaana pilkkana’. Mitä sanoa? Ensiksi: kirjan ulkoasu on sekava ja vastenmielisen räikeä (graafinen suunnittelu Nina Leino). Toiseksi: kirja osoittautuu varsinaiseksi eri tyylien sekamelskaksi. Kolmanneksi: ulkomaalaisen tekijän suomeksi kirjoittaman kirjan kieli outoine ilmaisuineen on huonoa. Luin sivulle 40. Selailin loput. Minulle riitti.
*
Petri Tamminen; Muistelmat; Otava 2004 Väärä asenne; Otava 2000
Muistelmat on 37-vuotiaan kirjailijan kunnianosoitus omille muistoilleen, joissa ajan patina ei ole se juttu, ei erikoiset tapaukset tai draaman kaarikaan (draamahan on kesken) vaan pienet triviaalit yksityiskohdat, pysäytetyt kuvat hädin keski-ikäisen miehen tähänastisen taipaleen varrelta. Ensimmäinen muistelma on vuodelta 1970, viimeinen 2004. Kirjassa on vajaat 80 sivua ja moni muistelma vain muutaman rivin mittainen. Tyyli on taattua Tammista ja kirvoittaa lukijalta vinon hymyn tuolloin tällöin.
Väärä asenne on romaani vauvapaniikin puhkeamisesta miehessä hänen saatuaan tietää tulevansa isäksi. Samalla se on miehen äärimmäisen ahdistuksen kuvaus ja miesten keskeisen reissun kuvauksena varmaan yksi parhaita lukemiani. Reissu toimii miehen ahdistusta laukaisevana tekijänä. Tarina päättyy epämääräiseen tunnelmaan, josta se voisi jatkua parempaan tai huonompaan, lukija saa valita. Tammisen tarinat ovat niin ilmiselvän miehisiä, että niitä on naisen peräti lysti lukea.
*
Veikko Haakana; Unien kirja; Karisto 2011
Vuonna 1923 Etelä-Karjalassa syntynyt kirjailija tunnetaan Lapin kuvaajana, jonka karu tyyli on omalla tavallaan miehisen tehokas, vivahteikaskin. Tämä kirja pyörii unissa sekä tekijän että luettua lukijan. Haakana kuvaa toistuvaa suur-untaan, vaellusta pohjoisessa maisemassa, joka jatkuu ja muuttuu mystisellä tavalla niin, ettei aina tiedä ollaanko unessa, unen unessa vai reaalimaailmassa. Toistuva sotapainajainen ja toistuva kotiinpaluu-uni maalautuvat lukijan mieleen yksityiskohtaisesti. Lukiessa tuli mieleen Antti Hyryn Uuni, jokin sama tunnelma. Hidas tarinointityyli toimii unien kuvauksessa miellyttävän maagisesti. Luin kirjan yhteen menoon, tyyntä ja hiljaisen kaunista kuin hyvästely.
*
Kari Hotakainen; Ihmisen osa, Siltala 2009
Salme Malmikunnaksen tarina oheishenkilöineen osui pääsiäisviikolla ja pyhinä luettavakseni. Jollain tavalla se sopikin siihen tunnelmaan. Tarinassa kaikki on inhimillistä, kuitenkin niin, ettei kurjuutta eikä huumoriakaan vedetä yli.
Olen ajatellut mennä katsomaan myös romaanin pohjalta tehdyn näytelmän, ehkä siitä johtui, että näin päähenkilön lukiessani Ritva Valkaman hahmoisena, melkein kuulin hänen puhuvankin. Hotakaista on viihtyisää lukea, teksti antaa ajateltavaa, panee lukijan ottamaan kantaa mielessään. Romaanin rakenne toimii tarinan kannalta onnistuneesti, yllättävä käänne tulee vasta lopussa, jännite säilyy. Onkohan minussa annos Salmea, kun poikamme lienevät saaneet tuolloin tällöin elämänohjeita korteissa, joiden allekirjoituksena on Äitis.
***
|
|
