Kylän tyttöjen ja poikienkin jännittävä leikkipaikka, koulumatkan varrella. Tänne kokoonnuttiin joskus kesäiltaisin laulamaan ja paistamaan räiskäleitä nuotiolla. Silloin kallio oli korkea kuin vuori ja sieltä näki metsän ja peltojen yli kylän talot. – Aika madaltaa vuoret kallioiksi, riipii metsät puiksi, vaientaa leikit ja laulut. Maisema jää taakse, aukeaa uusi.

Tällä viikolla olen ollut Toisen kanssa syksyn ensimmäisessä konsertissa pääkaupungissa. Se oli samalla myös tutustuminen uuteen Musiikkitaloon. Lähestyimme taloa rautatieaseman suunnalta kävellen, joten ensin kiinnittyi huomio sijaintiin. Talon vihertävä väri, laajat lasipinnat ja selkeä suoraviivainen muoto muodostavat Sanomatalon ja Kiasman kanssa hienon kokonaisuuden. Kauniit kukkaistutukset ja viheralueet pehmentävät näkymää eikä talo asemalta katsoen peitä eduskuntatalon jyhkeää pylväikköä. Sama mietityn tuntuisen harmonian vaikutelma syntyy talon sisältä ulos katsellessa. Pala tuhoutunutta makasiinia siinä maisemassa tuntuu oudolta riitasoinnulta. Ehkä menneisyydestä vain olisi päästettävä irti.

Sisätilojen arkkitehtoniset ratkaisut tekevät vaikutuksen. Käytävämäiset lämpiötilat tuntuvat ahtaammilta kuin Finlandiatalossa, mutta väliaikatarjoilu on paremmin järjestetty, pöytäpaikkoja myöten. Kirsi Kaulasen upea taideteos Gaia on todella vaikuttava korkeassa aulatilassa.  Konserttisali hätkähdyttää, mutta silmä tottuu nopeasti tumman ja vaalean kontrastiin. Parvet nousevat jyrkästi, mistä johtuu, että korkeita kaiteita on ja ne haittaavat jossain määrin näkyvyyttä alas lavalle.

Konsertti oli mielenkiintoisesti laadittu, aluksi kuultiin viuluduoa, sitten sellolla ja bassolla täydennettyä puhallinryhmää ja lopuksi jousiryhmää. Näin yleisö pääsi tekemään havaintoja akustiikan toimivuudesta ja eri soittimien soinnista salissa. Ja miten se sali soikaan! Oli ihmeellistä kuulla jokaisen soittimen stemma ja yhteinen sävelkudos tavalla, jota Finlandiatalossa ei koskaan. Tämä on musiikinystävän gourmetia.

Terveyteen liittyviin hoitoihini on kehkeytynyt oma rytminsä – kuten sydämeni lyönteihinkin.  Maanantaina ja torstaina käyn tk-laboratoriossa antamassa verinäytteen, tiistaina ja perjantaina yritän puhelintunnin aikana saada kiinni jonkun, joka voisi kertoa, mitä tulos merkitsee. Yritys sisältää tavallisesti pari kolme soittoa ja puhelin korvalla odottelua vähintään varttitunnin.

Jokin systeemissä ei muutenkaan täsmää. Nimittäin näytteenottopäivän annos  määritetään vasta soittopäivänä, siis jälkikäteen. Eikä keskeytystä saa olla. – No, itsekö se määrä pitää arvata, kysyn hoitajalta. – Eiei, otat edellisviikon mukaan ja lisäät tai vähennät sitten seuraavasta annoksesta, kun saat tietää määrät.

Minusta systeemi on käsittämättömän hankala. Viimeksi soittaessani sattui eka kertaa semmoinen hoitaja, joka alkoi ihmetellä samaa asiaa: miksi annostelua ei määritetä suoraan  seuraava näytepäivä mukaan lukien. – Mitäs, jos kysyisit lääkäriltä, ehdotin. Mietin pappa- ja  mummoparkoja, jotka lisäilevät ja vähentelevät annostuksia arviokaupalla. Pysyvätköhän  laskuissa.

Verensokerin määritykseen on kehitetty kätevä kotimittari, miksei hyytymisarvon mittaukseen? Potilaalla voisi olla taulukko, josta annostuksen voisi katsoa sen mukaan mitä arvo näyttää, säästyisi labrassa ramppaamiselta ja puhelimessa roikkumiseltakin.     

Lapsuusmaalta tuoduissa tavaroissa oli puinen, lukittu lipas. Katselin lukkoa, kokeilin oman korulippaani pientä avainta ja kas, vanha lukko avautuikin. Lippaassa oli opiskeluaikoina ja ensimmäisinä työvuosina kirjoittamiani niukkasanaisia kirjeitä. Hulahdin takaisin aikuiselämäni alun tunnelmiin niitä lukiessa. Lopputenttiväsymystä, ainaista rahapulaa, pakettitoiveita, epävarmuutta tulevaisuudesta. Äidin huolellisesti tallettamana.

Lippaassa oli muutamia muitakin kirjeitä. Hämmästyksekseni opiskeluaikainen ystävätär oli kirjoittanut äidille käyntimme jälkeen miten suuren vaikutuksen kotimme lämmin  ilmapiiri oli häneen tehnyt. Osasinko itse arvostaa kodin lämpöä, ajattelinko silloin vielä, että kaikkien kotona on sellaista. Ja äitihän mielestäni osasi olla vieraskoreakin. Tuskin kukaan olisi kuitenkaan sellaista kirjettä kirjoittanut pelkästään kohteliaisuudesta. Mitä minä tiesin ystäväni kodista, ei hän siitä paljon puhunut.  

Isän äidille lähettämiä kenttäpostikirjeitä oli myös nippu. Isä ei meidän lasten kuullen koskaan sotakokemuksistaan puhunut. Kirjeissäkään ei sotaa kuvailtu, vaan kirjeet kertoivat syvästä rakkaudesta ja ikävästä kotiin puolison ja pienen esikoispojan luo. Isä osoittautui tunteikkaaksi mieheksi, joka kantoi huolta pikku perheestään ja luotti koko elämänsä Jumalan haltuun.  

Liikuttavin muisto oli äidin musta, kiharainen letti, jossa jo välkähtää muutama hopeanharmaa hius. Yritin miettiä, milloin äiti katkaisi pitkän tukkansa, mutta ei siitä ole muistikuvaa. Ehkä olin jo poissa kotoa. Jonkin muutoksen symboli tuo katkaistu letti äidille on ollut, koska se on talletettu.

Lippaan ääressä mietin sitäkin millaisia kosketeltavia tai katseltavia muistoja lastemme sukupolvi tulee jättämään omille lapsilleen.

Satoi melkein koko matkan ja perillä Lapsuusmaallakin. Yöllä veljen talon vinttikammarissa kuuntelin katon ropinaa ja pisaroiden tipahtelua räystäältä nurkalla olevaan täyteen saaviin. Korkealta veteen putoavilla pisaroilla on yllättävän soinnikas, kirkas ääni. Aamulla aloitimme projektin, Veli ja minä. Toinen avusti.

Ensimmäisen kerran itkin, kun monta laatikkoa läpikäytyämme tuli vastaan se valkea pitsikauluksinen silkkiyöpaita, jonka Äiti oli varannut arkkupuvuksi itselleen. Vuosi sitten sitä etsittiin kiihkeästi, mutta kun ei kuolinpäivän aikaan ollut mahdollista purkaa kaikkia laatikoita, ei paitaa löytynyt.

Toisen kerran itkin, kun komeron perällä olevaan pukupussiin huolellisesti talletetut valkeat mekot löytyivät: rippimekkoni helmiäisnappeineen ja Äidin jo kellastunut vihkipuku. Äiti oli antanut pitkän morsiushuntunsa minulle muistoksi kymmeniä vuosia sitten, olin luullut, että vihkipukua ei enää ollut.

Hämmentävää oli, että Äiti oli tallettanut kaikki isän puvut, paidat, solmiot, kengät, takit ja hatut. Hänen omia vaatteitaan oli vähän, osa niistä oli jo hävitetty palvelutaloon ja vanhainkotiin muuttojen yhteydessä. Yllätyksekseni löysin ihanan punaisen takkini 1970- luvulta, miten se siellä oli? Äidin itse kutoman rekiryijyn muistin, kun se paljastui kääröstään. Äidin neulomia sukkia, kutomia pellavapöytäliinoja ja pyyhkeitä sekä lakanoita itse virkatuin pitsein oli yhä runsaasti, virkattuja pikku liinojakin, vaikka hän oli vuosien mittaan jakanut niitä pois runsain määrin.   

Liikuttavaa oli löytää ihan ehjänä Arabian posliinipotta, jolla muistan istuneeni pienenä tyttönä. Äiti oli tallettanut minun ja perheen vuosien mittaan lähettämät kortit huolellisesti, suurin osa oli erikseen niputettuna, mutta myös kirjojen välistä niitä tipahteli. Kirjoja oli enemmän kuin muistin, ne oli pakko jakaa kolmeen kasaan: muistoksi talletettavat, divariin tarjottavat ja poltettavat.  

Olin hämmästynyt, että yksistään raamattuja oli niin paljon, kolmattakymmentä. Useimmat olivat jossakin vaiheessa eri tahoilta lahjaksi saatuja, nahkakantisia, mutta myös joitakin halpoja taskupainoksia. Kaikkia oli luettu, alleviivauksin. Valtava kuvaraamattu, jonka muistan Isän ostaneen, jäi Veljelle. Ehdotin, että hän luovuttaisi sen puolestaan esikoiselleen, kummipojalleni aikanaan. Minä otin talteen muutaman niistä raamatuista, joita Isä ja Äiti näyttivät eniten lukeneen. Yllättäen yhden Äidin raamatun välistä löytyi seteleitäkin. Myös virsikirjojen kaikkia vuosikertoja, nuoteilla tai ilman, oli kymmeniä.  

Hassuja ikivanhoja käsilaukkuja, metallikulmainen ruskea matkalaukku ja 1930-luvun muotia oleva leveähelmainen musta takki putkahtivat tavarakasoista. Äidin ahkerasti käyttämä poljettava Singer ja rukki lapoineen oli talletettu, samoin villalankavyyhtejä puikkoineen ja valtava määrä matonkudetta valmiiksi leikattuna ja kerittynä. Omalla tavallaan kaikki tuo, nyt jo tarpeeton tavara, kertoi väkevästi millainen nainen Äiti oli, millainen mies Isä.

Kolmantena päivänä satoi yhä. Menimme yhdessä projektin päätteeksi sukuhaudalle ja asettelimme sinne Isän ja Äidin Israelin matkaltaan tuomat pikkukivet. Veli palasi kotiinsa, me lähdimme ajamaan kohti kotikaupunkia mukanamme tavaroihin tallentuneita muistoja, kirkkaasti helähtäviä kuin veteen putoilevat sadepisarat.

Maanantaina terveyskeskuksen laboratorion aulassa on aamuvarhaisesta täysistunto. Vapaita istumapaikkoja ei ole monta vielä puoli yhdeltätoistakaan, kun tulen paikalle. Tavallisesti pahin ruuhka on aamutunneilla, kun ravinnotta tulevat saapuvat sankoin joukoin saadakseen aamukahvinsa mahdollisimman pienellä viiveellä. Otan jonotuslapun (25 ennen minua) ja menen toiselle käytävälle, josta näkyy aulan jonotusnumerotaululle. Otan sieltäkin jonotuslapun, toimistoon, ja vahdin kahta jonopaikkaa.  

Toimistovuoro tulee ensin. Kerron hoitajalle, että tarvitsen poikkeuksellisesti lääkäriltä  koko viikoksi verenohennuslääkkeen annostuksen, koska en ole täällä loppuviikolla, kun normaalisti pitäisi olla taas kokeessa. – Mitenkähän se onnistuu, kun näitä arvoja nyt pitäisi tarkistaa kahdesti viikossa ja annostusta samaten, pähkäilee hoitaja. – No siksi juuri olen tässä nyt, että se onnistuisi.Selittäkää lääkärille.

Siirryn taas isoon aulaan jonottamaan. Vielä on seitsemän ennen minua. Hitaasti etenee. Kun pääsen sisään, ihmettelen ruuhkaa ja kysyn, mikä olisi viimeinen mahdollinen ajankohta tulla, että näyte ehtii saman päivän satsiin. – Yhteen mennessä riittää, sanoo hoitaja ja jatkaa, että tänään heillä on kahden työntekijän vajaus, siitä poikkeuksellinen hitaus.

Iltapäivällä kotona puhelimeni soi. (Mitä! tk:sta soitetaan! Potilaalle päin soittaminenhan ei kuulu heidän systeemiinsä, se on potilas, joka soittaa ja jonottaa.) Hoitaja hätäilee siellä, ettei ole saanut lääkäriltä kuin tämän päivän annostuksen. Hän ei voi ottaa vastuuta, jos lähden matkalle. – Mitä ihmeen vastuuta, en minä tänään lähde enkä mihinkään ulkomaille, toiselle paikkakunnalle vain. Minä kysyn teiltä huomenna, kuten  normaalistikin niitä annostuksia. Tehän olette kertonut, että verikokeiden tulokset  katsotaan seuraavana aamuna ja lääkäri määrittää niiden perusteella annostukset. Nyt vain pyysin niitä annostuksia koko viikoksi. Mikä on hätänä? – Kun teillä on ne pistoksetkin, on oltava varovainen. – Mitkä pistokset? Ei ole enää mitään pistoksia, aluesairaalan lääkärin ohjeen mukaan mennään tableteilla.

Mietin, miten tarkkaan olin varmistanut jatkohoidon kuviot sairaalasta lähtiessä, kirjallisena, pyytänyt vielä, että informoisivat tk:n lääkäriä, kerroin hoitavan lääkärin nimenkin. Nyt kävin toimistossa erikseen selittämässä poikkeustilanteen. Herrantähden, eivätkö ne kuuntele vai ymmärrä vai tiedon kulkuko tässä taas takkuaa? 

Työelämä ja usein omakin vaatimustaso edellyttää itsensä ylittämistä, kykyjensä äärirajoilla toimimista. Ajan ilmiön nimi on 110 prosenttia – sillä moni kehuu tekemisiään ja moni työnantaja sitä tuntuu vaativan. Vastarintaliike, downshifting, pyrkii hitauteen jarruttamalla menemisen ja tekemisen vauhtia ja määrää. Johonkin näiden väliin jää yksinkertaisen elämän reseptillä elävä: tekee mikä on tarpeen, minkä hyvin ehtii niin hyvin kuin taitaa ja sallii myös elämälle mahdollisuuden ihanasti yllättää.

Yllätyksiä voi myös järjestää, itselleenkin. Milloin olet viimeksi käynyt kokemassa tai näkemässä jotain itsellesi ihan uutta, tavallisesta poikkeavaa, erilaista? Ne totutut ja mieluisiksi tiedetyt on niin helppo valita silloin, kun jotain elämystä kaipaa. Vaatii uteliaisuutta ja tietoista vaivaa valita jotain muuta, edes joskus.

Pääkaupungissa vietetään juhlaviikkoja joka syksy. Tarjolla on vaikka minkälaista tilaisuutta yllättää itsensä. Me kävimme pietarilaisen teatteriryhmän vierailuesityksessä, jossa kymmenkunta taitavaa miimikkoa ja klovnia piti yleisöä näpeissään erilaisin sanattomin tarinanpätkin. Liikuttavaa, koskettavaa ja hauskaa! Yhteisten sanojen puute ei haitannut. Eleet ja ilmeet, ruumiinkieli on ihmisille yhteinen.  

Minä esimerkiksi en ole urheiluihminen. Millään tavalla. Harva laji kiinnostaa vähääkään. Mitähän tapahtuisi, jos yllättäisin itseni vaikkapa jalkapallopelin katsomosta?  

Olen viime aikoina lukenut psalmeja ja hämmästynyt jälleen raamatullisen runouden ilmaisuvoimasta ja kauneudesta. Sunnuntain aihepsalmi, numero 30, kertoo ihmisen itseluottamuksen horjumisesta sairauden koetellessa, turvautumisesta Jumalaan ja saadun avun synnyttämästä ilosta ja kiitollisuudesta.

”Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene.”

Leidiporukkamme tapasi toisensa kesätauon jälkeen Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan portilla, missä oli runsaasti remonttiin viittaavaa tarpeistoa tien tukkeena, mutta ei ketään töissä. Puutarhan etuosa vaikutti hoitamattomalta, melkein umpeen kasvaneelta. Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha on Suomen vanhin, alunperin Turkuun perustettu 1600-luvulla, sieltä siirretty nykyiseen paikkaansa 1829. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan yksi osa on Kumpulassa, sitä esiteltiinkin taannoin televisiossa.

Valoisassa ja avarassa takaosassa kukkivat myöhäiset kukat, eniten keltaista ja voimakasta violettia. Pensasruusut tuoksuivat ihanasti nuppuja, kukkia ja marjoja samoilla oksilla kantaen. Valkoisen Enkelinpasuunan valtavat kellot huojahtelivat päärakennuksen puoleisella rinteellä. Heinätuppaat aaltoilivat hopeanhohtoisina ja suihkulähteiden vesikaaret  välkähtelivät  auringossa. Puutarhan syksykin on kaunis omalla tavallaan. Siellä täällä istui penkillä kirjaa lukeva kaupunkilainen tai ystävykset vaimeasti keskustelemassa lehtimajan suojassa.

Poikkesimme myös kasvihuoneissa ihmettelemässä monen ilmastovyöhykkeen puita ja viherkasveja. Oli kiinnostavaa todeta mistä päin maailmaa ovat kotoisin tutut ruukkukukkamme pelargonia, paavalinkukka, syklaami ja monet muut. Lummehuoneessa oli vain pari kukkaa auki, kauneimpana valtavan kokoinen tulenpunaisena hehkuva varrellinen Intian lootus.  

En muuten tiennyt, että Kaisaniemenrannan puolella olevat puutalot, joista yhdessä on kesäkahvila, on siirretty paikalle 1990 Punavuoresta. Koska kahvila oli jo suljettu, suuntasimme Pitkänsillan yli Hakaniemen halliin, jonka syysrunsaat kasviskojut pursuivat tuoretta ja terveellistä syötävää. Yläkerrassakin oli niin paljon tavaraa, että oli suorastaan vaikea hahmottaa mitä kaikkea löytyykään. Emme olleet ostoksilla, mutta pakkohan minun oli ottaa se minulta puuttuva Merete Mazzarellan kirjoista, joka divaripinon päällimmäisenä osui silmiin. Muutaman euron hinnasta vielä annettiin pyytämättä alennus, kun semmoinen kampanja kuulemma oli menossa.

Kesäkuulumiset tuli vaihdettua ahtaassa ja kuumassa yläkahvilassa. Leidi S oli käynyt valtameren takana Kanadassa ja Yhdysvalloissa ja kertoili sikäläisestä elämänmenosta. Vaikuttavimpia  kokemuksia olivat olleet Niagaran putouksella ja Amishien asuinalueella käynnit. ”Mutta amerikkalaista elämäntapaa ei tule ikävä”, summasi Leidi S havaintojaan.

Vaarilassa vietettiin rattoisaa sunnuntai-iltapäivää Esikoisen perheen kera. Ensiksi tietysti syötiin. Pikkuritarin paikka on Vaarilassa aina pöydän päässä. Siitä hän voi tarkkailla, mitä muut pistävät suuhunsa. Isä avustaa lautasen täyttämisessä, tyhjennys on Pikkuritarin omalla vastuulla ja tapahtuu nykyään viivytellen kysymysten, kommenttien ja eriasteisen kiemurtelun  kera. Salaatista Pikkuritari poimii suuhunsa ensin fetajuustomurut, sitten kirsikkatomaatit ja melonin ja kurkun palat. Mummeli houkuttelee maistelemaan salaatinlehteä, mutta se kuulemma kutittaa kitalakea ja palautuu helposti takaisin lautaselle.

Murusen herättyä Mummeli ja Vaari omistautuivat vuorotellen sylittelemään pikkusiskoa ja Pikkuritari askaroi pihassa vesiämpärin ääressä pienen kastelukannunsa kera. Kippojen ja kappojen täyttämisessä ja tyhjentämisessä kului kosolti aikaa ja Vaari ja Mummeli ihmettelivät intensiivistä keskittymistä askareeseen. Samalla ihailtavalla keskittymiskyvyllä Pikkuritari oli perheen metsäretkellä istunut mättäällä pitkän tovin poimien mustikoita talteen. Astiaan oli eksynyt kolme mustikkaa, suupielet kertoivat mihin muut marjat olivat päätyneet.

Pikkuritari esittää nykyään myös raivoisia protesteja, kun asiat eivät mene siihen malliin kuin hän tuumii. Vaarilassakin niistä saatiin näyte, kun Mummeli erehtyi mainitsemaan Pikkuritarin kotimatkalle mukaan tarkoitetun vaahtokarkkipussin. Sehän olisi pitänyt tietysti saada heti eikä sitten. Mummeli harhautti Pikkuritarin hyvään alkuun päässeestä mielenilmauksesta esittelemällä mustikkapiirakkaa, joka odotti jo kahvipöydässä. Vaahtokarkit unohtuivat ja pian oli Pikkuritarin suu ja vähän muukin mustikassa.

Kasvu ja kehitys tarvitsee molempia, sekä keskittymiskykyä että ilmaistua tahtoa. Isovanhemmat ja vanhemmat voivat auttaa näyttämällä kärsivällisyysmallia silloin kun pienellä kiehahtaa. Ja sallia kiehahduksia joskus itselleenkin.