Huoneessa oli pimeää. Kolmelta suunnalta kuului vaimeaa kuorsausta. Ovensuupeti odotti puhtaaksi sijattuna. Hoitaja ympäröi vuoteen verhoilla, sytytti pikkuvalon, solmi henkilötietorannekkeen käteeni, näytti lukittavan kaapin ja neuvoi asettumaan taloksi. Kuoriuduin vaatteistani ja pujottauduin potilaaksi. Vaaleanpunaisten lököhousujen kuminauhaa oli kiristettävä ja lahkeita käärittävä, että pysyivät jalassa. Selästä avonainen paita liehui päälläni kuin lippu tangossa. Putkisukan varressa oli reikä. Hädin tuskin sain omat vaatteeni kaappiin ja ehdin ojentautua sängylle, kun laboratoriokärryn kalina alkoi kuulua käytävältä.

Verinäytteiden ottajan kierros sai huoneen asukit hereille. Toivotin hyvää huomenta kaikille, joku vastasi. Seuraavaksi ovesta tuli hoitoapulainen, joka toi aamiaista muille. Kohta kaikki kolme mekastivat iloisesti keskenään. Heitä katsellessa ja kommenttejaan kuunnellessa tajusin, että kaikki kolme naista olivat läpikäyneet lihavuusleikkauksen, kaksi äskettäin ja yksi aiemmin. Leikkaus ei ole mikään yleinen laihdutuskeino, kriteerinä on erittäin huomattava ylipaino ja painosta johtuvat vakavat terveysongelmat. Aiemmin leikatun rouvan massa oli operaation jälkeen kutistunut peräti 45 kiloa, mutta nyt suolet olivat ’solmussa’, kuten hän ilmaisi asian.

Yöhoitaja tuli viime töikseen laittamaan minulle tipan ja pisti sen jostain syystä kyynärtaipeen laskimoon. Ihmettelin, mutta en puuttunut asiaan. Omahoitajani tuli paikalle kahdeksalta, esittäytyi ja sanoi olevansa se, joka oli soittanut eilen. Hän oli rauhallinen mies, jolla oli miellyttävät kasvot ja hoitoammattilaisen viileä katse. Hän kertoi, että olen kolmantena listalla, mikä merkitsee vielä reilun tunnin odotusta. Otin kirjan ja yritin lukea taustahälystä piittaamatta Alice Munroa. Kun omahoitaja tuli pistämään esilääkitystä, suljin kirjan ja silmät. Kohta minua vietiin pitkin käytäviä endoskopiahuoneeseen.

Toimenpiteessä oli kaksi lääkäriä ja avustavia hoitajia, kaikki naisia. Esittäydyttyään ja kerrottuaan mitä tapahtuu, johtava kirurgi kuului sanovan kollegalleen: kuka siellä nyt ei ymmärrä laittaa tippaa kädenselälle. Hoitaja sovitteli tippakättä suoraksi taakse, asento oli hankala. Endoskopia ei muutenkaan ole mikään miellyttävä tutkimus. Potilaalla nieletetään pikkusormen paksuista letkua, jonka päässä on kirkas valo. Esilääkityksestä huolimatta letkun kulku mahalaukun läpi pohjukaissuoleen tuntui ikävältä, kunnes nukutushumaus hoiti ikävyydet. Seuraavaksi tajusin, että letku oli jo poissa ja lääkäri ilmoitti iloisesti: rouva, kivi saatiin pois. Koko juttu ei kestänyt puolta tuntiakaan.

Luulin nukkuneeni huoneessa tuntikausia, mutta puhelimesta huomasin, että olin soittanut Toiselle tultuani skopiasta. Sanoin kuulemma vain, että kivi saatiin pois. Itse en muista soitosta mitään.

Aamulla sataa taivaan täydeltä. Jäi kysymättä eilen soittaneelta hoitajalta mille ovelle tässä pitää mennä, kun on pyydetty tulemaan kuudeksi.  Sairaala on massiivisen suuri ja monimutkainen kompleksi. Toinen ajaa, päädymme pääovelle. Käyn katsomassa; ei valoja sisällä, ovikellon alla lukee: ei käytössä. Sivummalla on lappu, jossa kerrotaan, että yöaikaan sisään pääsee vain ensiavun kautta. No, sinne.

Ensiavun ovi lentää auki. Aulassa ei ole valoja, pimeässä lasikopissa piileskelee joku nainen. Menen kysymään miten täältä pääsee K4:lle.

– Te olette väärällä ovella, teidän pitäisi mennä pääovesta.
– Tulen juuri sieltä, lukossa on ja lappu ohjaa tänne.
– Siellä on ovikello, olisitte soittanut.
– Ovikellon alla lukee, ettei se ole käytössä.

Seuraa mutinaa ja noitumista ja sitten monimutkaiselta kuulostava reittiselostus, josta ei käytännössä ole paljon apua. Reitti osoittautuu mutkikkaaksi. Miksiköhän opastusta ei ollut kutsukirjeessä, mietin, ei olisi tarvinnut häiritä valvomisesta piinaantunutta naisparkaa vastaanoton turvallisessa pimeydessä.  Suunnistaminen aamutyhjän sairaalan uumenissa ei ole herkkua; ainuttakaan henkilökuntaan kuuluvaa ei näy, vain muutama kaltaiseni käytävillä harhaileva potilas.

Löysin viimein hissille, jolla pääsi pääsisäänkäynnin aulaan. Siellä oli jo opasteitakin, joiden mukaan nousin toisella hissillä seuraavaan kerrokseen. Katson ansiokseni, että olin vain viisi minuuttia myöhässä. Osaston ovikello sentään oli käytössä ja toimi. Avaava yöhoitaja näytti kiireiseltä, mutta sanoi lämpimästi tervetuloa ja pyysi odottamaan hetken. Kohta hän palasi ja kyseli ne tavalliset: henkilötiedot, allergiat ja käytössä olevat lääkkeet. Sitten hän ohjasi minut huoneeseen.

Aamulla puhelin soi kotona. Miesääni toivottaa hyvää huomenta.

– Täällä on sairaanhoitaja NN aluesairaalan kirurgiselta osastolta 4. Teidät on kutsuttu huomenna toimenpiteeseen meille. Osastollamme on täyttä, joten te menettekin osastolle yksi.
– Vai niin. Voiko muuten aamulääkkeen ottaa ennen sinne tuloa, muutenhan olen ravinnotta?
– Älkää ottako, saatte esilääkityksen sitten osastolla.
– Hyvä on.

Muutaman minuutin päästä puhelin soi jälleen. Sama mieshoitaja.

– Siitä lääkkeestä tarkennus, voitte ottaa sen kotona ennen lähtöä, kunhan se tapahtuu kaksi tuntia ennen toimenpidettä, joka on klo 8.
– Hyvä on.

Muutaman minuutin päästä puhelin soi jälleen. Sama mies.

– Anteeksi, että soitan vieläkin muutoksesta. Saimme kuitenkin järjestettyä teille paikan tälle osastolle. Tulkaa siis neloselle, mihin alunperin pitikin.
– Selvä, sinne sitten.

Puhelin vaikenee. Ehkä voin nukkua yöni rauhassa, ellei enää ilmene jotakin muutosta…

Olen tutustunut pakon sanelemana potilaan ominaisuudessa kuluneena kesänä juhannuksesta lähtien kotikaupunkini terveyskeskuksen päivystykseen, supistettuun palveluun ja yhteistyöhön HUS:n eri yksiköiden välillä. Terveyskeskus, aluesairaala ja yliopistollinen keskussairaala hoitavat kukin omaa reviiriään. Aluesairaalan eri poliklinikat tutkivat kukin omaa viipalettaan potilaasta. Sähköiset yhteydet on keksitty, mutta tiedon kulku takkuaa.  Potilas saa rauhassa täytellä joka putiikkiin keltaisia tiedonvaihtoa koskevia lupalappuja, mutta kuulee toistuvasti: emme tiedä/emme pääse teitä koskeviin tiedostoihin.

Aluesairaalassa tapasin kiireisen kirurgin, joka selitti viidessä minuutissa, että magneettikuvassa näkyy sappitiehyeeseen juuttunut kivi, josta helvetilliset kivut ja veriarvojen hälytystila johtuu. Kivi on poistettava, mikä taas tapahtuu pääkaupungin yliopistollisessa keskussairaalassa, koska aluesairaalassa on kesäsupistuksia. Sähköinen lähete lähtee saman tien.  

Yliopistollisella klinikalla olin jo toimenpidepöydällä nukutusnappi oman peukaloni alla  valmiina (kokeiltavana oleva systeemi), kun nukutuslääkäri haki paikalle kollegan, kuulin matalaäänistä neuvottelua ja arvasin, että nyt on jokin ongelma. Eivät olleet tyytyväisiä sydänkäppyröihini monitorissa ja totesivat, että toimenpide on siirrettävä tulevaisuuteen. Minut lähetettiin ison kirjekuoren kanssa takaisin aluesairaalan päivystykseen sydänongelman hoitamiseksi ensin. 

Sisäistä mietintää ja käänteiden sulattelua riittää. Ramppaan terveyskeskuksessa, jonka kesäsupistukset ovat taas tältä erää ohi. Sain onnekseni tutun hoitajan myötävaikutuksella vastaanottoajan kokeneelle lääkärille, joka otti asiat tk:ssa hoitoonsa. Veriarvoja ja sydänfilmejä seurataan tiiviisti. Aluesairaalasta soitetaan minulle, lähetetään epikriisejä ja toimenpidesuunnitelmia, kysellään tilannetta. Minä kerron heille ja kerron tk:een päin.  

Potilas itse näkyy olevan taho, jonka on pidettävä lääketieteellisen mielenkiinnon kohteena olevat viipaleensa koossa, osattava kysyä, selittää, jopa informoida yhden yksikön suunnitelmista toiselle. Onnistuuhan se, jos potilaan pää toimii ja/tai hän tuntee alan asioita ja käytäntöjä ammattinsa perusteella. Vaan entäs jos ei?

Nyt kaikki muuttuu. Tunne ei ole vakuuttava, varmuutta siinä ei ole. Pikemminkin se on kuin hento signaali sisäavaruudesta. Heiveröisiä merkkejä on mahdotonta vielä tulkita, on luotettava, että signaali selkenee. Nyt on se tajuamisen hetki.

Kaikki ei ole vain jokin. Ensin miettii, että se on vuodenaika tai mitä lähipiirissä tapahtuu. Havaitsee yhteisöllisen muutoksen värinän siellä täällä. Tajuaa rekisteröivänsä yhteiskunnallisia ja globaaleja liikahduksia, joiden pitkäaikaisvaikutuksia ei osaa ennakoida.

Onko muuttuminen kuitenkin pohjimmiltaan sisäinen prosessi? Jokin varmuus murtuu.  Ihminen tulee tutuksi rajoilleen, tajuaa horisontin. Tätä se oli ja on, elämä. Tuntee irti päästämisen, hellittämisen vapauttamaa pelotonta iloa. Ei tarvitse tietää aikoja, määriä. Elämä on nyt.

(kirjoitettu kesän alussa)

Jukka Pakkanen; Muistaakseni; LIKE 2008

Paljon lukevalle osuu kumminkin aika harvoin kohdalle kirjoja, jotka piirtävät kestäviä jälkiä mieleen, sykähdyttävät yllättävästi, liikuttavat ja hämmentävät jollain positiivisella tavalla. Jukka Pakkasen kertomus elämästään on sellainen kirja minulle. Jos yritän miettiä mikä tässä, oikeastaan se on eniten kirjailijan persoona, tuo jäljittelemätön, intohimoinen ja uniikki yhdistelmä kaikkea sellaista, mikä ei ensin tunnu kuuluvan yhteen, mutta sitten tuntuu, ettei voisi muuten ollakaan. Toisekseen Pakkasen tapa kirjoittaa pienesti, mutta merkityksellisiä, siis oma tyyli, oivaltavuus, spirit. Luettuani kirjan viimeiset sivut elokuun ensimmmäisen päivän aamuvarhaisella, koin päivän valostumisen kokonaisvaltaisena, myös  sisäisenä valostumisena. Ihmeenomaisesti kirja voi antaa uskoa ja toivoa. Kiitos Jukka Pakkanen!

*
HOIVA, tutkimus, politiikka ja arki; toim. Anneli Anttonen, Heli Valokivi ja Minna Zechner; Vastapaino 2009

Olen lukenut tätä opusta hitaasti äidin viimeisenä elinvuotena, kuoleman syksynä ja surukeväänä. Tutkimuslähtöinen teksti oli toisaalta kiintoisaa ja nivoutui arjen kokemuksiini, toisaalta myös tunnetasolla raskasta lukea vanhushoivan osalta. Kirjan loppuosassa puhutaan myös lasten päivähoidosta, kotihoidosta ja varhaiskasvatuksesta. Omien lasten aikaan tekemämme hoitoratkaisut olivat yhä mielestäni oikeita, silloisen yhteiskunnan tuen ollessa vähäistä. Jäin miettimään hoivan sukupuolittumisen vaaraa, jota tutkijat tuntuvat näkevän niin lasten kuin vanhusten hoivan järjestämisessä. Se tuskin on irrallinen ilmiö tasa-arvoisen palkkauksen yhä ollessa poliitisesti mahdoton toteuttaa.

*
Herta Müller; Tänään en halunnut tavata itseäni, suom. Tarja Roinila; Tammi, 2010 (1997)

Nobel-palkittu romanialaissyntyinen kirjailija purkaa kommunistidiktatuurin aikaisia traumaattisia kokemuksiaan kirjoittamalla kielellisesti upeita romaaneja. Suomentajalla on ollut vaikea tehtävä, mutta Tarja Roinila selviytyy haasteesta loistavasti. Kielen ansiosta tämäkin romaani kannattaa lukea, vaikka itse kokemukset on kuvattu tavalla, joka ei jostain syystä tunnetasolla minua koskettanut.

*
Riikka Pulkkinen; Raja; Gummerus 2010 (10.painos)

Kun en muistanut, piti oikein mennä katsomaan mitä olin ajatellut Pulkkisen Finlandia-ehdokkaaksi päätyneestä romaanista Totta, jonka luin keväällä. Tuntui nimittäin, että aiemmin ilmestynyt Raja on sitäkin parempi. (Uudemman romaanin nimeksi päätynyt sana ’totta’ tulee muuten tässä ensimmäisessä kolmeen kertaan vastaan.) Pulkkisen molemmissa kuljetetaan toisiinsa liittyvien ihmisten tarinoita rinnakkain. Rajassa asetelma pysyy tiiviimmin koossa, on muutenkin selkeämpi. Pulkkisella on nuoreksi kirjailijaksi hämmästyttävä kyky asettua eri ikäisten nais- ja mieshahmojen nahkoihin uskottavasti. Pidän hänen tyylistään, jossa ei paisutella tunnetasolla rankkojakaan kokemuksia, annetaan lukijan rauhassa kokea tunteet itsessään. Romaanissa on hyvän tarinan imu, joka pakottaa lukemaan tiiviissä tahdissa. Toinen hyvän tarinan tuntomerkki on, että kirjan ihmisten kohtaloita ja eettisiä ratkaisuja jää miettimään. En enää valvo öitä lukemisen takia, mutta Rajaa kyllä ahmin parina iltana aika myöhään. Pulkkisen nimi kannattaa pitää mielessä.

*
Katja Kallio; Syntikirja; Otava 2009

Katja Kallion tekstiin tartuin nyt ensi kertaa. On aina kiinnostavaa tutustua itselle uuteen kirjailijaan, ei tiedä mitä odottaa, varsinkaan kun en juuri lue kirjakritiikkejä. Tämäkään ei ole kritiikki, pitemminkin lukijan kommentti vaikutelmastaan. Kirjan takakansiesittelyn mukaan Katja Kallio kirjoittaa ”herkkää ja herkullista arjen draamaa”. Herkullisuudesta en niin tiedä, mutta kyllä kuvatut äiti-tytär-suhteiden ketjut, avioparien sivusuhteet ja äkkinäiset erot panevat lukijan ajattelemaan ja pohdiskelemaan draamakuvioiden toistuvuutta sukupolvesta toiseen. Kirjan nimi on jossain määrin turhankin provosoiva. Ihmisten raadollisuus suhteissaan tulee tarkoin ja luotaavasti kuvatuksi.

”On aivan mahdollista, jopa todennäköistä, elää onneton elämä, Sofia ajatteli yhtäkkiä. Hän veti syvään henkeä. Miten rauhoittava ajatus. Ei ollut onnen, ei onnistumisen pakkoa. Oli aivan mahdollista elää onneton elämä.
Hän kääntyi ja lähti kävelemään varjossa viilenneitä pikkukiviä pitkin kohti vaaleankeltaista puutaloa tämä tieto mukanaan – – – oman itsensä osana kuin lapsuusmuisto.”

*
Antti Hyry; Aitta; Otava 2009

Hyryn proosa on sillä tavalla herkullista, ettei sitä raaski lukea yhtä kyytiä, vaikka mielikin tekee. Aittaakin olen lukenut vitkaan, tekstin hyrymäisestä minimalismista nautiskellen.  Jos pitäisi täsmentää mikä minua Hyryn tyylissä kiehtoo, se on tietty hitaus, kirjailijan levollinen luottamus lauseeseensa. Se, ettei ladata tekstiä uppoamaisilleen merkityksiä, kuvata puhki asti kaikkia päähenkilön mielenliikkeitä. Hyry voi jopa jättää tarinan sisällä olevan tarinan kesken, kun kiivaammassa elämänrytmissä elävä naapuri (tai lukija) ei ehdi kuunnella loppuun. Päähenkilön, aitan rakentajan, elämänfilosofia välittyy kauniisti ja luontevasti ilman dramaattisia juonenkäänteitä tai tehon nostatusta. Aitta ja kaikki Hyryn teokset ovat omaa luokkaansa: kertomataidetta.

*
Riku Korhonen; Hyvästi tytöt; Sammakko 2009

Hesarista luetut Riku Korhosen kolumnit ovat joskus tuntuneet hykerryttävän hauskoilta, niinpä tartuin tähän kirjaan, joka oli kirjaston novellikokoelmissa, mutta 26:n tarinan verran Korhosen tyttötarinoita yhteen soittoon oli kyllä liikaa. Kirjailija on saanut vaikka mitä palkintoja aiemmista teoksistaan, mutta tämä tuskin kuulunee palkittuihin. Korhonen toistaa tarinoissaan tyylilajia, jossa jutut vedetään kerronnalla niin överiksi, että hauskuus häviää ja alkaa muuttua piinalliseksi lukea. Ehkä tämä kirja on jonkinlaista poika-mies-terapiaa, en tiedä. Novelleiksi en sanoisi, vivahteet puuttuvat.

*
Anna-Leena Härkönen; Loppuunkäsitelty; Otava 2005 (Seven 2010, 6.painos)

Kirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härkösen kertomus sisarensa itsemurhasta oli tarjouksessa Akateemisen alennuspokkaripöydällä neljällä eurolla. Pokkari on jo kuudennessa painoksessa, mutta minun käsiini kirja osui nyt ensimmäistä kertaa. Luin tätä tavallaan kaksien silmälasien läpi, kirjoittajasta julkisuudessa muodostuneen henkilökuvan ja itsemurhan tehneiden omaisten suruprosesseista saamani ammatillisen kokemuksen läpi. Molemmista näkökulmista kirjaa voi suositella. Kirjailija on häkellyttävän avoimesti ja suorasukaisesti oma itsensä tilityksessään. Samantapaisia tuntoja ja vaiheita ovat kohtalotoveritkin kuvanneet. Ehkä juuri kaunistelemattoman, verille asti toden tekstinsä kautta tämä kirja paradoksaalisesti onnistuu välittämään toivoa niille, jotka läheisen omaehtoinen kuolema paiskaa samaan tunnepyörteeseen.  Kirjoittajan terapiateksti voi olla terapeuttista lukijallekin.

*
Marja Björk; Puuma; Like 2010

Luettuani keväällä Posliinin, pidin sitä sen verran hyvänä, että päätin tarttua uudempaankin, kunhan se osuu kirjastossa kohdalle. Puuma vain ei ole yhtä hyvä. Päähenkilö on ikääntyvä nainen, jolla on ’puuman’ moraali. Takautumat lapsuuteen antavat ymmärtää, että kyseessä on – yllätys yllätys – äidin malli.  Paremmin kirjoittaja onnistuu kuvatessaan sivuhenkilön, narsistisen persoonan uhriksi joutuvan naisen pyristelyä rakkausansassaan. Tavallaan nämä kaksi erilaisen moraalin omaavaa naista ovat kirjassa vertailtavana ja herätteenä lukijan ajatuksille. Jokin Björkin tyylissä alkoi minua kuitenkin häiritä, ehkä se on kirjoittajan kyvyttömyys välittää ihmisistään. Rankkojakin tarinoita voi kertoa sävykkäämmin.

*
J.M.G.Le Clézio; Kaupunki nimeltä Onitsha; Otava 1994, Seven-pokkari 2008

Ranskalainen Le Clézio sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Häntä luonnehdittiin tuolloin ”runollisten seikkailujen ja aistillisen hurmoksen kirjailijaksi”. Kuten aiemmin lukemassani Autiomaassa tässäkin tarinassa on Afrikkaa kokemassa lapsi, joka varttuu tarinan edetessä nuoreksi. Kirjan kantava teema on afrikkalainen viisaus: ihmisen oikea kotimaa on se, jossa hänet pannaan alulle, ei välttämättä se, jossa hän syntyy.  Niinpä hänen sielunsa tulee olemaan koditon, kunnes hän palaa oikeaan kotimaahansa. Herkkää biafralaisen luonnon ja ihmisten kuvausta, jossa myös yhteiskunnallinen näkökulma.

*
Tuula-Liina Varis; Muotokuvamaalarin tytär, novelleja; WSOY 2010

Mikä lie, etten ole tullut tarttuneeksi T-L Variksen kirjoihin aikaisemmin, vaikka hänen positionsa suomalaisessa kirjallisuudessa tiedänkin. Novellit ovat oikeastaan hyvä tapa tutustua itselle uuden kirjailijan ’käsialaan’, mikäli novelleja on julkaistu. Voi ilahtua kuin tässä: nämähän ovat hyviä! Variksen tyyli miellyttää minua, ei vähiten mainiot, säästeliäästi käytetyt murreilmaisut ja salaviisas huumori, joka siellä täällä pilkahtelee. Tuoreen novellikokoelman aiheistossa on eri ikäkausien naisia tytöstä mummoihin. Varsinkin Pienen mummosarjan kahdeksan novellia ovat riemastuttavia ja liikuttavia. Hyvien novellien taitajia ei maassamme liikaa ole, Varis on yksi erinomaisista. Suosittelen!

***

Idästä lähtenyt Pendolino liukuu pehmeästi kaupungin asemalle hiukan etuajassa. Nainen astuu kakkosvaunuun ja paikkaansa etsiessään joutuu tungeksimaan ahtaalla käytävällä aina vaunun toiseen päähän asti. Hän näkee, että lippuun merkityllä ikkunapaikalla istuu nuori mies ja vierellä toinen, molemmat havaittavasti maistissa. Skinipää käytävän vieressä on ilman paitaa, muskelit pullistelevat ja tatuoinnit viestittävät omaa kieltään nuoren miehen arvomaailmasta. Nainen uumoilee vaikeuksia.

Kestää jonkin aikaa, ennen kuin nainen saa kaverukset ymmärtämään, että ikkunapaikka on varattu hänelle. Paikalla istuva nuorimies söhrää omaa lippuaan silmät puolitangossa, siinä selvitellään paikkanumeroita. Skinikaveri ärisee naiselle: no, etkö sä saatana nyt voi mennä johkin muualle. Nainen sanoo sävyisästi: juna näyttää täydeltä, ajattelin istua sillä paikalla, mikä lipussani on merkitty. Pahemmassa jurrissa olevalle valkenee viimein, että hänen paikkansa itse asiassa onkin samalla kohdalla käytävän toisella puolen. Joku siinä on varannut  vieruspaikkansa laukullaan. Siirtyminen tapahtuu viiveellä. Nainen seisoo ja odottaa.

Muskelikaveri päästää naisen ohitseen ikkunapaikalle, mutta uhoaa: sulle tulee kuule hel’vetin ikävät oltavat siinä, kun mä alan kertoo kaikkia mun sairaimpia juttuja. Mä olen kato vasta kuukauden ollu siviilissä, mulla on hermo pinnassa ja puukko herkässä. Junavaunu hätkähtää. Nainen katsoo poikaa silmiin – miten siniset ne ovatkaan  –  ja sanoo: ei se mitään, olen kuullut elämässä aika monenlaisia juttuja.

Kaverukset naukkailevat salmiakkikossua limsapullosta ja lähtevät kohta kuselle ja röökille, skinipää ilmoittaa sen näin naiselle. Yllättäen se vielä kysyy voiko nainen vahtia hänen reppuaan sillä välin. Nainen kohauttaa olkapäitään. Toinen paimentaa kaverille paitaa päälle: kato, jotain rajaa täälä, et sä voi tolleen juosta pitkin junaa. Kaverukset menevät. Hetken on väljää, rauhallista. Junavaunu hengähtää.

– Perkele, mimmi oli alaikänen. Ne on pahinta mitä mä tiedän. Kikertää vaan. Mistä sä voit tietää, ku ne kummiski on naaraan näkösiä ja silleen. Muskelimies tilittää epäonnista iskuyritystä naiselle palattuaan ja kiskoo taas paitaa yltään. Kaverukset suunnittelevat iltaohjelmaa pääkaupungissa, soitellaan sinne ja tänne, säädetään treffejä. – Ja me kun tullaan perille, ni aseman neekerit saa turpaan välittömästi, muskelikaveri puhkuu naiselle. – Noinko meinaat? – Meinaan. Ne on nii rumii ja tyhmii. – No, mut jos niistä ei teille mitään harmia ole, miksi ryhtyä rettelöimään, hankkii vain itselle vaikeuksia. – Ota iisisti, hei, rauhoittelee kaverikin toiselta puolen käytävää.

Nainen lukee kirjaa ja täyttelee välillä sudokua. Muskelikaveri kääntyy kysymään ovatko vaikeita ja tarviitko apua. – Tuli noita täyteltyä aika lailla kiven sisässä, kun oli aikaa. Nainen näyttää vihkoa, jossa lukee Sudokuja eksperteille, huippuvaikeita. – Kiitos vain, eiköhän nämä täyty. – Oho, sanoo kaveri, taidat ollakin alan leidi.

Pendo liukuu naisen määräasemalle. Poistuminen käy mutinoitta ja kaverukset palaavat alkuperäiseen asetelmaansa. Skinipää vetää kättä lippaan. Tai siis jos olisi lippa, niille main. Nainen astuu junasta ja nousee asemalla toiseen. Määränpäässä ollaan vastassa. – Oli vähän erikoisempi junamatka tällä kertaa, nainen sanoo.

Aamulla varhain kuljen pellon laitaa. Tähkä, kukka ja piennarnurmi kantavat eilisen sateen ja öisen kasteen pisaroita. Vilja on valmis, odottaa tuulta, aurinkoa. Sadonkorjuukuu kypsyttää kesän hedelmät. Lähellä maata, maan tasalla voin tuntea kaikin aistein syksyn tulon.  

– Siin hää tulloo eikä veeärrä olt puoltakaa tuntii täl kertaa jäles ajastaa, Huiskismummo kommentoi, kun Pissismummo astui junasta tietyllä asemalla täältä jonkinmatkaa koilliseen. P.Mummo oli joutunut odottelemaan jo kotiasemalla ja sitten vaihtoasemalla taasen. Vaan mikäpä kiire mummoilla. Perille pääsee aina, ennemmin tai – kuten junapelillä usein pruukaa – myöhemmin.

Huiskis ajaa hurautti asemalta mummoystävänsä nyssäköineen parin pakollisen välipysäkin kautta kiemuraisen metsätaipaleen läpi sinne, missä muuan tie loppuu. Siellä on honkatöyräällä mökki, sivummalla sauna, lukuisia katoksia eri tarkoituksiin, kaivo ja hyyskä. Honkien lomitse kuultelee järvenselkä, tällä kertaa pilviharmaana.  Käytiin mökiksi, Huiskis viritteli tulen kaminaan ja nyssäköistä kuoriutui evästä ja tuliaisia. Tervetulokahvit oli siemaistu matkan varrella.

Yksi juttu on varma, kun Huiskis ja Pissis ovat koolla; puhetta ei puutu. Huiskis selittää ja aanailee, kädet vispaa ja koukeroi. Pissis kuuntelee ja kommentoi ja vuoroa vaihdetaan. Toinenkin varma juttu on: jossain vaiheessa mummot painuvat metsään. Kohtsillään nytkin käppäiltiin metsäteitä ja osuttiin kolmatta kesää myynnissä olevan kesäpaikan pihapiiriin. Apeana oli mökki ja hajonneen perheen elämisen jäljet jääneet korjaamatta. Kukat villiintyneet, tuuli työntänyt ruokolautan rantaan, ruoho valtoimenaan. Murtuneita unelmia.

Aamu valkeni kirkkaana ja lämpimänä. Huiskis jo painui järveen, kun P.Mummo vielä venytteli jäseniään ja loimehti terassille tekemään joogaajan aurinkotervehdystä. Mummot aloittivat päivänsä lempeällä rooibosteellä tykötarpeineen ja hankkiutuivat taas metsään. Jokainen polun varren kukka tuli nimeltä kutsutuksi, metsikössä laulajien aarioita arvioitiin, aurinkoisen aukean perhosia tervehdittiin iloisen ihastuksen vallassa. Polunhaara päättyi umpimetsään ladolle, jossa joskus oli ollut kattokin. Sen vierellä joku näkyy pitävän metsän eläimille ruokintapaikkaa.

Metsäreissun aikana Huiskismummon Humppaveikko oli ilmaantunut mökin pihaan ja viritteli tulta ekologiseen savustusuuniinsa. Käytöstä poistetun ja liesikantensa luovuttaneen sähköuunin alalaatikossa oli tulipesä ja savu nousi uuniosan reunoilta. Huiskis ropsi merisuolalla komean lohivainaan ja pesaisi pussillisen uusia perunoita höyrykattilan yläosaan kypsymään. Sopivasti kuumenneeseen savustusuuniin heitettiin pohjalle leppäkiehisiä ja sokeripaloja ja ritilälle nostettu kala. – Lepästä se vasta hieno aromi lähtee ja sokeri antaa väriä kalan pintaan, selitti Humppaveikko uteliaalle P.Mummolle toimenpiteitään. Kohtapa syötiin porukalla makoisa ateria savulohta, höyryssä muhineita perunoita, muutama tomaatti ja kurkkulohko makuiloksi sekä palan paineeksi kunnon ryypyt raikasta kaivovettä. Ei parempaa!

Päivätorkuilta heräiltyään H.Veikko ryhtyi saunanlämmitykseen ja Mummot lähtivät soutelemaan. Venereissun aikana tuuli vaihtoi vesillä suuntaa sen kymmenet kerrat, mutta henkäili sen verran kiltisti, ettei P.Mummokaan pahasti pelännyt, pitelipä vain muutekseen molemmin käsin veneen laidoista. Rantauduttiin pieneen saarentillikkaan, jossa on kalasääksen pesä, kolmatta kesää tyhjillään. Olihan mielenkiintoista nähdä läheltä tuo uljas rakennelma, jonka reunalla muuan lokki näkyi unelmoivan kalasääksenä olosta.  

Kun Mummot palasivat rantaan, Humppaveikko oli vastantekopuuhassa. Hän oli tuonut tarpeet tullessaan, kun honkametsässä ei sopivia rauduskoivun oksia ole saatavissa. Vastantekijä opasti P.Mummoa, että vastaksen pitää olla kyynärvarren mittainen ja varren karhea. Hieskoivun oksa on sileäpintainen ja sen lehti tarttuu löylyissä ihoon. Humppaveikko sanoo osaavansa kyllä koivuvitsaksenkin kieputtaa, mutta on sanojensa mukaan laiskuuttaan ruvennut sitomaan vastakset näppärästi ohuella rautalangalla.

Pihassa Huiskis kysäisi muina mummoina onkos Pissis nähnyt muurahaisleijonaa. Semmoinen kuulemma on mökin pihassa käynyt. P.Mummo katsoi siihen malliin hitaasti, että Huiskis ehätti selittämään. Kyseessä on kovakuoriainen, joka kaivaa ja peittelee itsensä suppilonmuotoiseen piiloansaan hietamaahan. Siellä se väijyy uteliasta muurahaista, joka pysähtyy tutkimaan sormenpään kokoista kuoppaa ja joutuu napatuksi. Saman tien kertoivat Huiskis ja Humppaveikko kilpaa rantakäärmeestä, joka oli noussut uimasiltaan honkamökin pihamaastoon ja edennyt kiivaasti koko ajan vastapäivään ympyrää kiertäen metsään. Ihmeteltiin siinä oliko tuo joutunut peräti kesäillan valssin pyörteisiin.

H.Veikko saunoi ja heitti Mummoille hyvästit. Nämä jäivät keskenään pöristen löylyttelemään. Koivuntuoksuisesta saunasta kuului vastan läiske ja löylyjen välissä mummot kirmasivat järveen. Siinä oli kesäilta leppeimmillään. Ja mailleen menneen auringon punertaessa länsirannan taivasta jatkui pirtissä seestynyt tarina elämän menosta tältä kohtaa.

Nolous ei Pissismummolle ääres harvinainen tunne ole, onneksi ei alituinen seuralainenkaan. Eräänä kesäisenä päivänä Pissismummo sai kyllä nolotusannoksen oikein tuplana.

Mummo ennakoi mielestään hyvissä ajoin, että pillerilevy, jossa ne joka päivä otettavat ovat, tyhjeni uhkaavasti eikä lääkekaapissa enää ollut täydennystä. Tuli mieleen, että terveyskeskuksessahan näkyi olevan laatikko, johon reseptit saa jättää uusittavaksi. Mummo pyöräilemään reseptin kanssa paikalle.

Eteisessä oli vastassa taulurivistö, jossa kymmenkunta lappua. Niissä oli nuolia oikeaan ja vasempaan ja selostus missä asiassa pitää suunnistaa mihinkin. Kun on tämä supistettu palvelu kesällä. Reseptilaatikko löytyi. Yläpuolella kerrottiin kissankokoisin kirjaimin, että reseptin uusiminen vie seitsemän päivää. Eikä kannata soitella aikaisemmin.

Mummo aprikoimaan, ettei jäljellä oleva määrä riitä kuin neljäksi päiväksi. Opasteen lopussa luki sekin, että myös apteekin kautta voi uusia reseptin. Mummo kääntyi kannoillaan ja pyöräili apteekkiin selittämään tilannettaan. Ystävällinen poikafarmaseutti opasti, että apteekki faksaa reseptin terveyskeskukseen ja uusinta on luvattu viidessä päivässä. Ja että kannattaisi kyllä tässä tapauksessa mennä sinne itse, jos sattuisi jonkun hoitajan kautta saamaan asian hoidettua pikemmin.

Pissismummo peruutti apteekista, pyöräili takaisin terveyskeskukseen ja meditoi taas eteislappujen ääressä. Hoitajien vastaanottoaika oli mennyt siltä päivältä. Mummo otti jonotuslapun supistetun palvelun toimistoon ja istui odottamaan. Vuorollaan Mummo pääsi taas selittämään asiaa. ”Onko teillä resepti mukana, käyn katsomassa, jos joku lääkäreistä ehtisi vilkaista”. Mummo ojensi reseptin. Hoitaja katsoi paperia ja katsoi Mummoa. ”Eikö ne sanoneet apteekissa, että tässä on vielä kaksi satsia ottamatta?” Mummo punastelemaan: ”No kun en tainnut näyttää sitä reseptiä, kysyin vain uusimisaikataulua.”

Ja eikun takaisin apteekkiin. Hetken P.Mummo pohti toiseen apteekkiin menoa, mutta päätti kuitenkin ottaa nolotuksestaan kaiken irti. Poikafarmaseutti hymyili yhä ystävällisemmin. Mummo sai lääkkeensä ja totesi: ”Kuule, mummoilta kannattaa pyytää aina reseptiä nähtäväksi, mitä ikinä keksivät apteekista kysyäkin.”

Ja voisihan sitä tietysti itsekin vilkaista reseptiään ennen kuin lähtee poukkoilemaan minnekään, eipä silti. Vaikka olisikin mukava pyöräilyilma.