Se päivä oli pilvisen harmaa ja alkoi kireissä tunnelmissa. Oltiin Toisen kanssa eri mieltä heti aamulla jostakin kattilankannesta. (Sanon ’kattilankansiriidoiksi’ semmoisia, jotka alkavat pikkuasiasta, jota toinen ei edes huomaa, mutta josta tulee ensin pientä sanomista ja kun toinen ei sitä kestä, lopuksi mäiskitään sanoilla. Alkuperäistä sýytä kumpikaan ei illalla enää muista.)

Päivä jatkui alakuloisessa tunnelmassa, itse asiassa olin koko ajan itkemäisilläni tajuamatta mikä on, kun ei se enää ollut aamuriitaa. Oltiin vain hiljaa molemmat koko päivän ja se tuntui vaihteeksi ihan hyvältä.

Iltapäivällä sitten tajusin, mikä on ja heti helpotti, tavallaan. Itkemäisillään-olo jatkui silti ja sen vallassa tein arkiset puuhat ja istuin illalla Toisen kanssa konsertissa. Siellä vasta se olo hiljalleen hävisi jonnekin. Oli kuin sielu olisi ollut kosketusarka ja itkunkipeä. Ei se olisi sanoja kestänyt, mutta musiikki liensi kivun, jälleen kerran.

Äidin kuoleman vuosipäivä. Olkoon leponsa kevyt ja tuskaton. 

Kirkko on käynyt viime vuosina Yhteisvastuun tiimoilta kampanjaa tarttuvalla teemalla ”Ole arkienkeli”. Teema on sinänsä hyvä.  Ehkä arkienkelillä halutaan viestiä: omaa etua etsimätöntä hyvää tehdessään ihminenkin on Jumalan palveluksessa.

Harva meistä on nähnyt taivaallisen enkelin. Tarkasti oikeaa hahmoa enkelille ei kukaan voikaan antaa, jumalallinen valo-olento – kuten itse Jumalakaan – ei ole ihmisen normaaliaistein mahdollinen havaita. Raamatussa kerrotaan enkelien olevan näkymätöntä taivaan joukkoa, ruumiittomia henkiä, Jumalan palveluksessa olevia erikoislähettiläitä.  Heissä on voimaa. Siksi me pyydämme enkeleitä ohjaamaan omaa ja rakkaittemme elämäntietä ja suojelemaan pahalta. Enkeleitä sinunkin matkallesi.

Alice Munro; Viha, ystävyys, rakkaus; suom.Kristiina Rikman;  Tammi 2002, ilm. 2001

Kirjoittavan tuttavani suosituksesta tutustuin tänä kesänä Alice Munroon, kanadalaiseen monesti palkittuun kirjailijaan. Häntä arvostetaan erityisesti novellikirjailijana. Tämäkin opus sisältää yhdeksän pitkähköä tarinaa. Alkuteoksen nimi on Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage – joista nimen suomennos jättää käyttämättä ’kosiskelun’ ja ’avioliiton’.  Ihmissuhteiden kuvaajana ja tarinoiden punojana Munro loistaa. Hänen kielensä on monivivahteista, minkä suomennoskin välittää oivallisesti. – Minua kosketti eniten kokoelman viimeinen tarina Karhu tuli vuoren takaa. Siinä vanhan avioparin suhde muuttuu, kun muistisairas vaimo saa paikan hoitokodista ja kiintyy siellä toiseen mieheen. Tarinan käänteissä on jotain ikiaikaista ja liikuttavaa.
Totesin täällä kerran, että kirjoittaja kirjoittaa itseään. Munron innoittamana voisi jatkaa: lukija lukee itseään, elämänsä läpi.

*
Anais Nin; Henry ja June; suom. Leena Nivala; WSOY 1991, alkup. 1966

Ranskalaissyntyinen Anais Nin jäi kirjallisuuden historiaan paitsi monipuolisen tuotantonsa, erityisesti eroottisten novelliensa ja julkaistujen päiväkirjojensa ansiosta. Kirjailija kuoli 1977 Amerikassa. Henry ja June on ensimmäinen lukemani Ninin teos. Kun mietin julkaisuajankohtaa, voin kuvitella mikä sensaatio teos aikanaan on ollut. Kirjailijan ihmissuhteet ovat eräänlainen aistillisuuden verkosto, jossa Nin kuvaa avoimesti naisrakkautta, miesrakkautta, aviorakkautta, ostettua seksiä, naisen eroottisia fantasioita, suhdetta psykoanalyytikkoonsa. Julkaistu teos oli sensaatio siksikin, että päiväkirjan kuvausten keskiössä on toinen tunnettu kirjailija, Henry Miller. – Kirjailijana Nin on herkkävaistoinen ja taitava eroottisten riippuvuussuhteiden kuvaaja. Hillittömyyttä ja ylivalotustakin kuvauksessa tuntuu.

PS. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka esitetään Teemalla perjantaina 7.10. klo 23.05

*
Kristina Carlson; William N. päiväkirja; Otava 2011

Carlson on mielestäni aika erikoinen kirjailija, vähän velmu. Hän valitsee aiheensa, ties mistä impulssista johtuen, historian hämärästä ja tarjoilee lukijoilleen uskottavan tuntuista fiktiota vaikkapa omituisten vanhojen herrojen elämästä. Carlson aloittaa ikään kuin kesytellen, lukija pohtii jonkin matkaa onko tässä nyt jotain mitä lukea ja miksi. Tekstiin voi hulahtaa arvaamattaan kuin heikkoihin jäihin ja sitten imu vain vie. Ilahduttava kirja, joka ei jatku piinaavan pitkälle, on kevyt pitää käsissä ja antaa annettavansa jaarittelematta. Bravo!

*
Tuula-Liina Varis
Rakas; WSOY (2.p. 2009; 1.p. 2002)    Toshino Mifunen tiikeri; WSOY 2005

Rakas on erään naisen tarina, joka on yhtä aikaa tavallinen ja erityinen, kuten useimpien naisten tarinat lienevät. Loppuun asti mietin kirjan nimeä, mihin tekstissä se viittaisi. Ehkä se liittyy naisen mielessään vaalimaan rakkauteen, joka ei koskaan toteutunut unelmien tapaan, mutta silti niin, että ei koskaan kuollutkaan. Sen sijaan naisen reaalielämässä oli pätkä sosiaalisen statuksen unelmaa, mutta ei rakkautta. Tarinan loppupuolella tätinsä aikuiseksi hoitama tyttö saa vastauksen kuolleiden vanhempien mysteeriä koskeneisiin kysymyksiin. Naisen ihmissuhteet paljastuvat rakkaudettomiksi, on kuin rakkaus jäisi ikuisesti haaveeksi vain.   

Toshiro Mifunen tiikeri sisältää erinomaisia novelleja ja proosarunon. Novellit lienevät Variksen ominta lajia, hän taitaa muodon sekä osaa luoda tarinan, joka pitää lukijan otteessaan. Teksti on kaikinpuolin moitteetonta. Niminovellissa Varis jopa pyrkii irti vakavailmeisestä realismistaan ja päästää tekstiin surrealistisia vivahteita.

Pidän Tuula-Liina Varista pätevänä ja hyvänä kirjailijana. Mietin mikä teksteissä olisi hänen vahvuutensa ja toisaalta mikä on se jokin, mikä useamman teoksen perättäisen lukemisen myötä hänen teksteissään alkaa lukijaa häiritä häivähdyksenomaisena puutteena. Variksen kirjoja lukiessa ei vaivaa kysymys, miksi tämä on kirjoitettu – teksti ikään kuin motivoi itsensä lukijalle – mutta tarinat ovat kovin arkisia, jalat tukevasti maassa kirjoitettuja. Ehkä lukijana jäin kaipaamaan kirjallisia ’yläsäveliä ja modulaatioita’, jos musiikkitermein ilmaisu sallitaan tässä yhteydessä.

* * *

MIES

Mies kiirehestä kantapäihin asti!

Ei kauppaa käy hän kanssa omantunnon,

vaan täyttää käskyt kunnian ja kunnon.

Mies kiirehestä kantapäihin asti

ei taivu tuimimmissa tuulispäissä,

vaan suoristuu ja kasvaa myrskysäissä.

Mies kiirehestä kantapäihin asti

käy horjumatta tietä korpimatkan:

”Ken uupuu, uupukoon, mutta minä jatkan!”

Erkki Kivijärvi

Keskikoulun lukukirjassa (Kivijärvi, Mantere, Tarkiainen) WSOY  21.painos, v:lta 1956. Kouluhallituksen hyväksymä 1916.

Kävelin pyörävajalle ja otin rakkaan, pitkään palvelleen, kerran kolaroidunkin ja sitten korjatun valkoisen Cresentini lukkojen takaa, talutin pihasta yli kadun pyörätielle asti ja läksin ajelemaan terveyskeskukseen. Aamun raikkaus tuntui hyvältä kasvoilla, hiukan värisytti kuitenkin ohuessa pusakassa.  

Alamäen ja pensaiden peittämän mutkan jälkeen pyörätiellä oli yllättäen auto poikittain parkkipaikalta tulossa. Ehdin hiljentää vauhtia ja auto livahti pois edestä ajoradalle. Vaan auton takana olikin pyöräilijä odottamassa myös ajoradan yli pääsyä. Jarrutin täysillä, mutta enää en ehtinyt väistää. Takapyörää päin pläjähdin.

Minä: voi kauheeta, sattuiko sinuun, tuliko pyörään kolhu, ajoinko mä sittenkin liian lujaa, kun ei jarrutusmatka riittänyt, miksen ehtinyt väistää vasemmalle. Toinen nainen: anteeksi kamalasti, minä tässä olen poikittain tiellä, ei kai sinuun vain sattunut, mistä ihmeestä sinä ilmestyit, en yhtään huomannut…  Minä: et voinutkaan, kun se auto oli edessä…

Mikähän siinä, että kun kaksi naista törmää liikenteessä kumpikin syyttää itseään. Törmäys oli kuitenkin onneksi sen verran hiljainen, ettei kummallekaan tullut mitään vahinkoa. Päästiin näillä säikähdyksillä ja toivoteltiin parempaa päivän jatkoa toisillemme. Epärytminen sydämeni vain poukkoili vähän aikaa tavallistakin villimmin.   

Pissismummon on ihan pakko kertoa, mitä sattui toiselle kun ittellens ei nyt satu ei tapahdu. Tuttava Marttamuori ja Hänen Keisarillinen Koiruutensa lähtivät nimittäin päivänä muutamana puolukkaan. Ajoivat nämä kaksi Marttamuorin kotiseudulla sen tutun lammen toiselle puolen, kääntyivät tutulta tieltä toiselle ja huristelivat metsätietä siihen suuntaan, missä arvelivat puolukkakankaita olevan.  Marttamuori ajoi ajamistaan, kunnes matkanteko tyssäsi tykkänään. Etupyörävetoisen ajoneuvon alkupää nimittäin hulahti äkkiarvaamatta hiekkaan.

No, senhän arvaa miten siinä käy. Ihminen yrittää kiiruusti kaasuttaa siitä taapäin, ja kun ei pääse niin eteenpäin, kunnes on niin syvässä poterossa, että ajoneuvo alkaa pärskiä ja sammuu siihen paikkaan. Marttamuori siinä tovin kuuntelee honkain huminaa ja katsahtaa taivaalle, jonne alkaa kerääntyä mustanpuhuvaa ukkospilveä. Hänen Keisarillinen Koiruutensa sanoo emännälleen koirainkielellä: mitäs nyt, joko ollaan perillä?

Hiukan siinä Marttamuorin käsi tärähteli ja hikipisaroita tuppasi hiusrajaan, kun hän kaivoi kännykkää taskustaan ja mietti kellekkä tästä nyt informoisi. Tuli onnekseen mieleensä, että onhan meillä tämä hätäkeskus. Kysäisi vielä varmuuden vuoksi Hänen Keisarilliselta Koiruudeltaan, että onko meillä tarpeeksi hätä, että voidaan niitä vaivata. HKK murahteleiksen, notta niin on, jos siltä näyttää.

– Hätäkeskus, mikä hätänä?
– Päivää. Minä täällä. Minä ja koira. Jossain metsässä. Puolukkaan meinattiin, mutta ajoneuvo juuttui hiekkaan. Ukonilmakin uhkaa.
– Olkaa ihan rauhassa, tullaan apuun. Älkää lähtekö mihinkään harhailemaan. Me soitetaan kohta teille päin.

Marttamuori yritti laulaa pitääkseen paniikkia loitolla. Ei tullut mieleen mitään muuta kuin Honkain keskellä, Suomeni soreassa salossa, Hoi laarilaari. Hoilaa.Ri.Laa. Ei sujunu laulukaan. Pitkien minuuttien päästä puhelin pirahti.

– Se on vanh.konstaapeli Ylämäkkylä ku puhhuu, polliisiautosta soittelen. Tulos ollahan. Mistäs teitin löytää ja mikä on tilanne.

– Hukassa ollaan.  Minä ja Koiruus. Siis mentiin metsään, kun piti mennä puolukkaan. Ei päästä mihkään tästä poterosta, ku ei tullu lapiota mukaan.

– Jaaei, eihän poterosta, jos ei oo vehkehiä joukos. No mitäs reittiä sinne hukkamettähän on ajeltu?

Marttamuori selosti mistä oli lähtenyt, mihin kääntynyt ja sitten ajanut ja lampi oli siinä ja sen toisella puolella ollaan. Vanh.konstaapeli Ylämäkkylä kehoitteli taasen pysymään rauhallisesti autossa, pitämään linjan vapaana ja kuuntelemaan, mistä päin piipaa alkaa kuulua. Pitkään toviin ei kuulunut muuta kuin honkien huminaa.

Sitten kun kuului alkoi jo näkyäkin. Kohta tömähti sininen poliisimaija paikalle, komia vanh. konstaapeli vieläki komiampine nuor.apureineen korjasivat Marttamuorin ja Hänen Keisarillisen Koiruutensa maijan takapenkille talteen. Vanh. konstaapeli jututti hädässä olijoita ja nuorempi koetti saada sillä välin ajoneuvoa irti sen paremmin onnistumatta kuin alkuperäinen kuskikaan. Komiat polliisit soittivat hinausautoa hätiin ja kuskasivat muorin ja koiruutensa maijakyydillä lähimmälle huoltikselle kahville odottelemaan.

Ajoneuvo saatiin hinaajalla ylös hiekasta ja ajettiin huoltikselle tapaamaan emäntäänsä. Puolukat jäivät kankaille sillä kertaa. Marttamuori kiittelemään kyynelsilmin ja kyselemään komioilta konstaapeleilta mitäs apu maksaa.

– Hinauslasku saattaapi tulla ennen joulunpyhiä, mutta ei mee itte oo pruukattu noin ilosta veronmaksajata maksuttaa. Ollahan palveluammatiis.

Itsenäisyyden ajan alussa kansakoulua käytiin neljä luokkaa ja yksi jatko-opetusvuosi.  Äidin ja isän kansakouluaikainen oppilaskirja tuli vastaan muistojen lippaasta.  Kirjat ovat kovakantisia, julkaisija Koulutarpeiden keskusliike Oy Helsingissä. Kirjan ensimmäisellä sivulla on painettu motto tällä tavoin: ”JUMALAN pelko on viisauden alku”.

”Ohjeita oppilaille:
– – –
3. Kulje matkoillasi siivosti ja tervehdi vastaantulijoita! Älä tunkeudu matkustavaisten rattaille tai rekiin. Älä heittele kiviä, älä melua tiellä taikka pysähtele telmimään, ettei koulu saisi moitteita sinun tähtesi. Vältä luvattomia teitä ja erittäinkin heikkoja jäitä, joihin moni on hukkunut.
– – –
5. Tule kouluun kasvot ja kädet puhtaiksi pestyinä, pää kammattuna ja vaatteet siistittyinä. Saavu määräajalla kouluun; pyyhi jalkasi; liiku hiljaa ovissa; riisu päällysvaatteesi naulaan; tervehdi huoneessa olijoita ja kellon soidessa käy siivosti paikallesi!
6. Ole opetustunnilla hiljainen ja harras. Muista, että ensimäinen menestymisesi ehto on opetuksen tarkka seuraaminen.
– – –
8. Käy välitunneilla ulkona raittiissa ilmassa sään mukaan puettuna ja älä siellä seisoskele, vaan ole vilkkaasti liikkeellä: sillä raitis ilma ja liikunto ovat terveytesi tärkeimmät ehdot.
9. Hoida huolella omiasi ja koulun kapineita! Älä hukkaa tai turmele, mitä sinulle on annettu käytettäväksi, äläkä kouluun kuljeta luvattomia tavaroita. Älä tahraa tai muuten turmele kirjojasi, vihkojasi, vaatteitasi, koulupöytääsi eikä muita koulun esineitä, sillä vanhempasi kuluttavat muutenkin paljon sinun tähtesi!
– – –
11. Vanhempasi ja opettajasi näkevät sinusta paljon huolta ja vaivaa. Ole siis heille kuuliainen. Karta valhetta ja vilppiä! Rakasta totuutta ja rehellisyyttä!  Näin vartutat itsesi kunnon kansalaiseksi työskentelemään isänmaasi hyväksi ja Jumalan kunniaksi. ”

Kylän tyttöjen ja poikienkin jännittävä leikkipaikka, koulumatkan varrella. Tänne kokoonnuttiin joskus kesäiltaisin laulamaan ja paistamaan räiskäleitä nuotiolla. Silloin kallio oli korkea kuin vuori ja sieltä näki metsän ja peltojen yli kylän talot. – Aika madaltaa vuoret kallioiksi, riipii metsät puiksi, vaientaa leikit ja laulut. Maisema jää taakse, aukeaa uusi.

Tällä viikolla olen ollut Toisen kanssa syksyn ensimmäisessä konsertissa pääkaupungissa. Se oli samalla myös tutustuminen uuteen Musiikkitaloon. Lähestyimme taloa rautatieaseman suunnalta kävellen, joten ensin kiinnittyi huomio sijaintiin. Talon vihertävä väri, laajat lasipinnat ja selkeä suoraviivainen muoto muodostavat Sanomatalon ja Kiasman kanssa hienon kokonaisuuden. Kauniit kukkaistutukset ja viheralueet pehmentävät näkymää eikä talo asemalta katsoen peitä eduskuntatalon jyhkeää pylväikköä. Sama mietityn tuntuisen harmonian vaikutelma syntyy talon sisältä ulos katsellessa. Pala tuhoutunutta makasiinia siinä maisemassa tuntuu oudolta riitasoinnulta. Ehkä menneisyydestä vain olisi päästettävä irti.

Sisätilojen arkkitehtoniset ratkaisut tekevät vaikutuksen. Käytävämäiset lämpiötilat tuntuvat ahtaammilta kuin Finlandiatalossa, mutta väliaikatarjoilu on paremmin järjestetty, pöytäpaikkoja myöten. Kirsi Kaulasen upea taideteos Gaia on todella vaikuttava korkeassa aulatilassa.  Konserttisali hätkähdyttää, mutta silmä tottuu nopeasti tumman ja vaalean kontrastiin. Parvet nousevat jyrkästi, mistä johtuu, että korkeita kaiteita on ja ne haittaavat jossain määrin näkyvyyttä alas lavalle.

Konsertti oli mielenkiintoisesti laadittu, aluksi kuultiin viuluduoa, sitten sellolla ja bassolla täydennettyä puhallinryhmää ja lopuksi jousiryhmää. Näin yleisö pääsi tekemään havaintoja akustiikan toimivuudesta ja eri soittimien soinnista salissa. Ja miten se sali soikaan! Oli ihmeellistä kuulla jokaisen soittimen stemma ja yhteinen sävelkudos tavalla, jota Finlandiatalossa ei koskaan. Tämä on musiikinystävän gourmetia.

Terveyteen liittyviin hoitoihini on kehkeytynyt oma rytminsä – kuten sydämeni lyönteihinkin.  Maanantaina ja torstaina käyn tk-laboratoriossa antamassa verinäytteen, tiistaina ja perjantaina yritän puhelintunnin aikana saada kiinni jonkun, joka voisi kertoa, mitä tulos merkitsee. Yritys sisältää tavallisesti pari kolme soittoa ja puhelin korvalla odottelua vähintään varttitunnin.

Jokin systeemissä ei muutenkaan täsmää. Nimittäin näytteenottopäivän annos  määritetään vasta soittopäivänä, siis jälkikäteen. Eikä keskeytystä saa olla. – No, itsekö se määrä pitää arvata, kysyn hoitajalta. – Eiei, otat edellisviikon mukaan ja lisäät tai vähennät sitten seuraavasta annoksesta, kun saat tietää määrät.

Minusta systeemi on käsittämättömän hankala. Viimeksi soittaessani sattui eka kertaa semmoinen hoitaja, joka alkoi ihmetellä samaa asiaa: miksi annostelua ei määritetä suoraan  seuraava näytepäivä mukaan lukien. – Mitäs, jos kysyisit lääkäriltä, ehdotin. Mietin pappa- ja  mummoparkoja, jotka lisäilevät ja vähentelevät annostuksia arviokaupalla. Pysyvätköhän  laskuissa.

Verensokerin määritykseen on kehitetty kätevä kotimittari, miksei hyytymisarvon mittaukseen? Potilaalla voisi olla taulukko, josta annostuksen voisi katsoa sen mukaan mitä arvo näyttää, säästyisi labrassa ramppaamiselta ja puhelimessa roikkumiseltakin.