Marraskuun kymmenennen päivän aamu.  Viistoa valoa, pitkiä varjoja. Pensasaita ja ruoho kimaltavat huurteessa. Yöllä ovat kesän viimeiset kukat jäätyneet pihassa. Ystävä soittaa, haluaa kuulla miten on. Olen alkanut nähdä unia viime viikkojen tapahtumista.

Päivällä käyn taas labrassa. Kävelemme yhdessä terveyskeskukseen ja takaisin.  Samalla haemme influenssarokotuksen. Olen läsnä maailmassani taas, tunnen, koen, näen. Ruoka maistuu, jopa kahvia tekee mieli pitkästä aikaa.

Miten syvällä lienen käynytkään voimattomuuden ja kivun syövereissä. Olenko elänyt, vain yrittänyt jaksaa päivästä toiseen. Nyt tunnen, miten energia palaa jäseniin. Jokainen päivä antaa varovaista tervehtymisen iloa. Ajatus selkeytyy.

Tällaisen heikkouden ja totaalisen voimattomuuden kokemus on elämässäni uusi. Opin siitä. Ehkä se kasvattaa kärsivällisyyttä, luo kiitollisuutta, vahvistaa luottamusta Jumalaan.   

Oliko kesää, ehkä hetkittäin, jokunen päivä. Muistinsirpaleissa Pikkuritari askaroi vesikannujen kanssa Vaarilan pihassa, Murunen hykerteli äitinsä ja isänsä sylistä Mummelille ja Vaari sai pitää sylissäkin. Oli kuumia päiviä, väsynyttä odottelua, aaltoilevia kipuja ja huonoa oloa. Kesä näyttää harmaalta sumulta taakse katsoen.

Oliko syksyäkään, oli syyskuun värit ainakin. Voin lähes normaalisti sappitiehytkiven poiston jälkeen ja edelleen kahden operaation jonossa. Sitten tuli lokakuu ja kauhistuttava kipuhelvetti paukahti nokareesta suppilovahveropiirakkaa. Päivystyskäyntejä, kaksi viikkoa yhtä kipua, pahaa oloa, lopulta jatkuvaa kuumetta. Lääkäriin, veriarvot ja antibioottiresepti.

Seuraavana aamuna, oliko se torstai, soi puhelin: ”Tule heti tänne terveysasemalle”. Hoitaja sanoi tulehdusarvojen olevan rajusti koholla. Lääkäri kirjoitti vieressä lähetettä. ”Nyt menet heti suoraan tästä sairaalaan, sinne on jo soitettu”. Toinen vei. Päivystyspolilla sama lääkäri Jekaterina kuin viimeksi. ”Te menette nyt osastolle. Tiputamme antibioottia suoneen ja saatte kipulääkettä. Tämä on hoidettava.”  

Perjantai. Päivystysosastolla huonosti nukutun yön jälkeen lääkäri Abdulla tuli vuoteeni viereen ja sanoi napakasti: ”Teidät leikataan päivystyksenä heti kun voidaan. Tämä tulehduskierre on saatava poikki.” Pelonsekaisia ajatuksia leikkausriskeistä, tilanteen pahenemisesta.  Sain iltapäivällä aivan ihanan hoitajan, joka ymmärsi viipyä, kuunnella, rohkaista. Rauhoituin.

Lauantai. Aamukierrolla osaston seniorilääkäri ja tohtori Abdulla tulivat yhdessä. ”Te menette nyt kirurgiselle osastolle. Kun veren hyytymisarvo saadaan turvalliselle tasolle, leikataan.” Kirurgisella osastolla omahoitajaksi tuli Jelena, kokenut ja turvallisen tuntuinen. Neljän naisen huoneessa oli 99-vuotias mummo, nuorehko nainen ja ikäiseni ystävällinen rouva, joka autteli mummoa ja minuakin missä vain voi. Esikoinen tuli käymään, antoi voimaa. Kuopuskin kävi, ikäväni laantui.

Sunnuntai. Aamukierrolla osastonlääkäri: ”Tänään leikataan, hyytymisarvo on hyvä.” Nukuin pätkittäin, tippa tippui. Iltapäivällä kolmen maissa hoitaja tuli hakemaan: ”Nyt sitten mennään.” Hissillä alas, mutkaisia käytäviä. Ei esilääkitystä, mutta täydellinen rauha. Kuin enkelivartio olisi kulkenut vierellä. Leikkaustiimi vastassa. ”Kohta te nukahdatte ja me ryhdymme töihin.”

Tunteja myöhemmin minua heräteltiin, lääkäri kertoi: ”Aloitimme tähystyksenä, mutta jouduimme avoleikkaukseen. Nyt se sappirakko on saatu pois.” Kuiskasin: kiitos. Osastolla lähetin Toiselle tekstiviestin: operaatio on ohi.

Maanantai. Kahden hoitajan turvin eka ylösnousu. Päivän kuntoilu: kahdesti vessaan.  Iltapäivällä tuli Toinen, uskaltauduin jo käytävälle hänen käsipuolessaan. Hän saattoi minut takaisin vuoteelle ja kääntyi lähtemään, kun tuli äkillinen raju pahoinvointi, filmi katkesi, putosin sängyltä lattiaan, hammas rikkoi huulen. Verta, hässäkkää.

Tiistai. Aamulla pääsin suihkuun kipulääkittynä, hoitaja päivysti oven takana. Ihana tunne jälkeen päin! Päivällä kuulin verhontakaiselle naapurille kerrottavan, että hänet viedään eristykseen, on löytynyt stafylococcus aureusta. Ei voi olla totta, ajattelin, tämäkin vielä. Mummolta ja minulta otettiin näytteet, ystävällinen rouva oli päässyt onnekseen kotiin.

Mietin mitä sairaalabakteeriepäilystä seuraa, minullahan on tuore leikkaushaava. Huonetta ja suihkutilaa desinfioitiin. Jäimme Mummon kanssa kahden huoneeseen.  Mummo oli levoton yöllä, soitin hänelle hoitajaa monta kertaa.

Keskiviikko. Saimme helpottavan tiedon, että kyseessä ei ollutkaan aureus vaan tavallinen stafylokokki, joka ei eristystä vaadi. Mummon ja minun näytteet olivat puhtaat. Huoneeseen tuli kaksi uutta potilasta, toinen teholta, toinen leikkaussalista. Sain ruokaa, aamulla puuroa, lounaaksi jotain keittoa, illalla mustikkasoppaa. Nesteytystippa otettiin pois, vain antibioottia tiputettiin kolmesti päivässä ja kipulääkkeet suun kautta. Toinen kävelytti käytävää käydessään.

Lähestyvän Pyhäinpäivän vuoksi hoitaja oli aamulla kysynyt haluaisimmeko viettää ehtoollishetken sairaalapastorin kanssa. Kolme meistä oli paikalla ja kaikki suhtautuivat  myönteisesti. Iltapäivällä sairaalapastori tuli huoneeseen. Neljäs potilas liittyi mukaamme  ja  koska oli vierailuaika, myös Toinen osallistui. Pyhä hetki keskellä sairaalan arkea jäi mieleen.

Torstai. Uusista huonenaapureista toinen oli monisairas, aluksi kovin kipeä. Viereiselle paikalle tuotu alkoi toipua hyvin tähystysleikkauksestaan. Mummon tilanne oli huono, hänelle yritettiin oloa helpottavaa toimenpidettä, mutta se ei onnistunut. Naapurit pääsivät kotiin ja minä aloin toivoa samaa. Sanottiin, että tulehdusarvon on vielä laskettava ennen kuin.

Perjantai. Tunsin oloni hyväksi ja kun tulehdusarvokin oli edellispäivästä tullut reippaasti alas, sain luvan lähteä kotiin. Reseptit, haavanhoito- ja muu ohjeistus käytiin omahoitajan kanssa läpi. Toista odotellessa pukeuduin ja keräsin tavarani. Mummo oli viety aamulla Meilahteen, ketään ei ollut hyvästeltävänä.

Hoitotiimi ansaitsee erityiskiitoksen. Sanoin osastonlääkärille: ”Jäin sitten henkiin”. Hän vastasi: ”Emme me sitä epäilleetkään”.  

Vielä marraskuussa, luonnon kuoleman kuussa, on elämän hentoja värejä. Kuljin Toisen tukemana verkkaisesti kotikaupungin hautausmaalla, sytytimme vanhempiamme muistellen kaksi kynttilää muualle haudattujen muistopaikkaan. Jumala on heidän luonaan – ja meidän. 

Monenlaista perintöä saamme suvultamme geeneissä; paljon hyviä ominaisuuksia – ja sitten niitä,  joita emme huolisi, jos voisimme valita. Tieteellisinkin tutkimuksin on vahvistettu se kokemuksellinen havainto, että joissakin suvuissa esiintyy keskivertoa enemmän kansantautejamme sydäntauteja ja syöpää. Aineenvaihduntaan liittyviin sairauksiin, esimerkiksi sokeritautiin tai sappikivitautiin sairastuvan suvusta löytyy poikkeuksetta joku, jolla on ollut sama vaiva. Myös alkoholismia ylläpitävä riippuvuusgeeni tunnetaan.

Ihminen voi joutua kantamaan kokemusta vanhemman sairauden vaikutuksesta perheessä ja myöhemmin sairastua itsekin. Näin jatkuvat isien ja äitien kärsimykset kolmanteen ja neljänteen polveen. Onneksi tämä ei ole väistämätön kohtalo. Geeniperinnölle ei voi mitään, mutta yksittäinen geeni ei aina periydy vallitsevasti, se voi olla myös väistyvänä tai piilevänä. Eri sukujen geeniperimät myös sekoittuvat uuden sukupolven syntymähetkillä. Elinolojen parantuessa ja tiedon lisääntyessä on myös toivoa: voimme tiedostaa hyvissä ajoin elintapojen,  ravinnon ja liikunnan vaikutuksen perintösairauksien ehkäisyssä.

Äitini perintönä on sappikivitauti osunut minulle tässä elämänvaiheessa ja migreeni veljelle jo lapsuudessa. Isän perintönä meillä molemmilla ovat sydänvaivat. Verensokeria tarkkailemaan pakotettuna eläkeläisenä olen ajatellut isänäitiä, jonka perheestä kaikki sisarukset sairastuivat vanhuudessa sokeritautiin. Tuntuu kuin geeni olisi piileskellyt jossakin yhden sukupolven ja palannut hiukan heikentyneenä muistuttamaan itsestään pojantyttärelle: terveisiä mummolta.

Geeniarpajaisten lopputulemaan voi vaikuttaa sentään hiukan enemmän kuin lottoarvonnan, jonka lopputulos on täysin sattuman varassa. Kun tiedän geeniperinnön todennäköisyyskertoimen, voin elintavoilla ainakin jossain määrin vaikuttaa siihen, miten käy. Harvoin ihminen kuitenkaan mitään todella radikaalia tekee elämäntavoilleen ennen kuin pakon edessä. Toisaalta ehkä sekin on totta, mitä kirurgi minulle sappikivistäni sanoi: jos tauti on tullakseen, se tulee, syö tai ole syömättä. On siis perimän, todennäköisyyksien ja elintapojen tuolla puolen vielä se X-faktori, tuntematon tekijä: jos on tullakseen. Ja se sitten lopulta opettaa hyväksymään, että näillä perinnöillä on mentävä, mitkä sai.

ei syntymäjärjestys määritä kuoleman vuoroa. joudut hätkähtämään: siskoista nuorin jo meni. miten arpoutuvatkaan nämä lähdön vuorot. ei tarvitse olla valmis, pannaan valmistumaan hiljaisia, kivuliaita teitä. viereltä lähtevää hyvästellessä katsahtaa silmiin omaakin kuolemaansa.

Pissismummolaan ilmaantui muutama vuosi sitten Näkymätön Lapsi, jonka kanssa oli opeteltava  elämään. Aika napakasti se otti ruokahuusholliin kantaa ja ryhtyi määräilemään mitä meillä syödään. Viime kesänä Näkymätön Lapsi muuttui vallan uhmaikäiseksi. Jos sitä ei muistanut huomioida riittävästi, se riehaantui kärttyilemään Mummolle. Sitä tapahtui yhä useammin ja mitkä voimat raivottarella lopulta olikaan. Se painoi Mummoraukan yhteen sykkyrään ja pani ihan uikuttamaan. Poikakaveri kyytisi Mummoa Systeemin ovesta sisään tuon tuostakin kysymään mitä tälle onnettomalle tehdään. Systeemi teki parhaansa ja sai tilanteen rauhoittumaan. Kuukauden päivät olikin suht leppoisaa. Kunnes.

Syksyhän on tunnetusti sienien ja marjojen kulta-aikaa. Mummo haki torikauppiaaltaan suppilovahveronyssäkän ja päätti ilahduttaa Poikakaveria ja hiukan itseäänkin makoisalla sieniruualla. Näkymätön Lapsi oli myös edellissyksynä vielä kelpuuttanut sieniherkut listoilleen. Mutta annas olla, tällä kertaa se pani todella pahan. Mummo jo luuli viimeisen hetkensä tulleen, niin kovasti Näkymätön Lapsi  Mummoa kuritti. Eikä nyt riittänyt päivä tai kaksi, vaan toista kolmatta viikkoa Mummo on kieriskellyt tuskissaan, käynyt kolmesti neuvonhakumatkalla ja viimein taitaa toeta elämän puolelle, hitaasti ja varoen kuin yksiöisellä jäällä kulkisi.

Moni jo arvasi, että sappihan se Mummoa pitää kurissa ja nuhteessa. Systeemin jonossa ollaan, mutta pitkä ja kivinen (kirjaimellisesti) on näköjään tie leikkuupöydälle.

Mummo kiittää Poikakaveria, Esikoisen perhettä ja ystäviä, joilta myötätuntoa on saanut, erityisesti Ainotar-ystävää, joka saman helvetin läpikäyneenä osasi valaa uskoa ja toivoa. Pikkuritari esitteli yhdellä jalalla hyppimisen taitoaan ja Murusen hellyttävä hymy ihanasti lääkitsi.

Keventyneenä irtoaa lehti, tehtävänsä tehnyt, kun tuuli kulkee puun lävitse. Kun kesä on mennyt, se on mennyt eikä taakse jääneeseen aikaan tarvitse takertua. Pihavaahtera opettaa minulle siitä jotain joka syksy.

Kolmas Portti-blogin Annikki kirjoitti homingista eli kotoilusta kuunneltuaan Anu Harkin ohjelmaa. Tunnistin itseni mieluusti kotoilevana ihmisenä, joka nauttii kotona olosta  mitään erityistä puuhaamattakin. Myös tavanomaiset kotiaskareet: ruuanlaitto, pyykki, siivous ja pienimuotoinen askarointi pihassa tuntuvat enimmäkseen hyvältä. Monilla kotipuuhiin kuuluvat käsityöt, minulla niiden tilalla on lukeminen ja kirjoittelu.

Epäilen, että kotoilusta nauttiminen on syntyperäinen ominaisuus, jonka maalla syntyneet ja kasvaneet saavat äidinmaidossa. Kuten Annikki sanoo, alituiseen rientämiseen ja osallistumisvimmaan tottuneille urbaanikoille se saadaan kaupaksi tekemällä siitä trendi. Näin kai syntyi toinenkin naistenlehtien kovasti markkinoima trendi, downshifting, jolle myös keksittiin oivallinen suomenkielinen synonyymi, leppoistaminen.

Nuoret puhuvat himmailusta silloin kun ei keksitä mitään menoa tai meininkiä. Himmailu kuulostaa hiukan väheksyvältä, vähän kuin nörtteily. Millähän nuorikansakin oivaltaisi elämän leppoistamisen antavan kasvurauhaa. Ei elämää ole vain alituinen äärikokemuksissa rypeminen ja revittely. Parasta on kun on sopivasti liikettä. Me aikuiset voimme näyttää tässäkin lapsillemme hyvän elämän mallia. Tehdään kotonaolosta viihtyisää!

On kyllä totta, että eläkeläiselle kotoilu on luontevin elämänmuoto. Työvuosina on tultu ja menty ihan tarpeeksi niin työ- kuin vapaa-aikanakin. Se vain on niin ihanaa, kun saa elää oman luontaisen rytminsä mukaan. Ja kun on aikanaan nähnyt ja kokenut riittävästi elämää, tajuaa, ettei ole mitään oleellisesti uutta auringon alla.

Syksy on hyvä vuodenaika rauhoittumiseen. Kun ulkona sataa ja myrskyää on hyvä olla kotona. Kun tekee oikeasti mieli jonnekin, voi taas lähteä vaikuttumaan virikkeistä.

Pihan lokakuu. Tuuli riisuu vaahteraa. Hellästi maa ottaa vastaan puun syysmekon riekaleet. Kohta näemme rungon ja oksien uljaan grafiikan. Lintujen ja oravien piiloleikit loppuvat. Eilen lintu lensi puoliavoimesta ovesta sisälle, kiersi huoneen, istahti sisäovelle, katseli minua tovin ja etsiytyi takaisin ulos. Mitä se halusi kertoa?

tänään, tuuli
jos aukenen, aukenen sille, sen viedä
sen minussa huuhtoa, irrotella pinttymiä
mielen seinämistä

istun tuolissani, lämmitän käsiäni teemukin kyljillä
kuulen tuulen, se viskoo pisaroita ikkunaan
sade pieksää puuta, lehdet kattavat pihanurmea
minussa on tyhjiä kohtia, joista näkee
turhaan valvotut yöt, turhaan mietityt
vaihtoehdot, joita ei ole
kivun pimeässä hehkuvan silmän