Huiskismummo ja Pissismummo kävivät nuoruutensa ehdottomina vuosina eräänkin keskustelun metsissä samotessaan tähän tapaan:

Huiskis: En kyllä ymmärrä, miten jotkut ihmiset (varsinkin miehet) eivät osaa kulkea luonnossa ilman välineitä. Aina pitää olla jokin vehje, jonka kanssa askarrella, kuten kiikari, kamera, pyssy tai vaikka kompassi. Ja kumminkin ne sanoo olevansa luonnon ystäviä.
Pissis: En miekään ymmärrä. Aattele miten paljon jää näkemättä, huomaamatta, aistimatta sillä välin, kun tiiraa kiikarilla yhteen pisteeseen, väijyy aseen läpi jotain eläinparkaa tai sihtailee ja säätää objektiivin läpi näkymiä.
H: Mikä niitä oikein vaivaa? Ihan kuin pitäis jotenkin todistella luontoystävyyttä itelle tai muille. Tai kilpailla toisen samanlaisen kanssa kummalla on parempi sihti tai enempi saalista kuvina tai pyydystettynä. Kaikesta tehhään jonkun sortin bongausta.
P: Ja miulla se on sellainen muori, jonka mielestä metässä ei myöskään voi kulkea joutilaana pällistellen, pitää olla marjakippo tai sienikori mukana. ”Pittää olla hyövyks eikä marhata turhan päiten”, sanoo hän!
H: Niin no, marjastus vielä menee, ei tunnu niin välineurheilulta. Mutta ahneus voi siinäkin yllättää. Ei nää muuta ku ne mustikat tai tatit.

Vuodet vierivät. Pissis sai Poikakaveriltaan kiikarit, joilla näkee männynlatvassa lauleskelevan linnun melko tarkkaan. Moni lauleskelija on sen jälkeen saanut nimen lintukirjasta tutkimalla. Suunnistusta harrastanut Poikakaveri  yritti myös opettaa Pissistä lukemaan kompassia, no, siitä mitään tullut. Loppuviimein Poikakaveri hankki kameran, ensin itselleen, mutta kun P.Mummo pyrki määräilemään kuvakulmia ja kohteita, sai hän piankin oman kameran.

Vuodet vierivät. Huiskis lyöttäytyi yhteen Metsämiehen kanssa, joka kihlasi hänet komealla itseammutun ketun puuhkalla. Ajokoiraharrastus liittyy Metsämiehen toimiin oleellisesti. Paljon on Huiskis joutunut hyväksymään ennen ihmettelemäänsä.

Siinä sitä ollaan, luonnonystävät. ”Kerkiikieline suap sanansa pureksii”, sanoisi Pissismummon Ikimuori, jos vielä eläisi.

Marraskuussa ihmiselle saattaa tulla sumuisia päiviä, joista puuttuu toiveikas elämänliike. Nokkansa jos pihalle pistää, työntää vettä ja räntää suut silmät täyteen. Aamu on pimeä, päivä hämärä, ilta ja yö kuin mörön kita.  Elämä on yhtä meinaamista. Mikä jäi tekemättä viime kuussa, on sitä vieläkin ja sitten se on jo myöhäistä.

Oijoi, miten  ihminen vielä syyskuussa onkaan innokas ja energinen kuin pieni saparopyllypossu. Tonkii kausiohjelmia,  ruksaa ja ympyröi, selailee kalenteria, varaa lippuja. Kutsuu itsensä kylään ja toisen käymään. Leipoo ja säilöö hikeä karpaloiden.  Varaisi varmaan vaikka matkan Honoluluun, jos ei alkaisi tulla jo ajasta ja rahasta tiukkaa.

Nyt on sitten keksitty, että marraskuusta voi selvitä valostamalla korvien väliä lampuilla. Tähän asti kirkasvalolla on hoideltu käpyrauhasen valovajetta vain silmien kautta. Korvalamppu toimiikin, sotkee ainakin ihmisen unirytmin, kenties muutakin. Jos on taipumusta ylienergisyyteeen, saattaa vauhti kiihtyä yli kohtuuden, jos liikaa valostaa.

En muista nuorena tai myöhempinäkään työelämän vuosina kärsineeni pahemmin marrasmatalasta, vaikka eihän tietysti ollut hauskaa lähteä ja tulla pimeällä. Aloitin syyskuulla vitamiinien syönnin ja flunssaa oli harvoin. Jos siltä tuntui, lähdettiin eteläiseen ilmansuuntaan syyslomaviikolla.

Nyt taas on aikaa nukkua pimeät aamut ja kotoilla iltapimeät kynttilöin takkatulen ääressä. Voi myötäillä vuodenajan periolemusta tietäen, että pimeä on pimeää vain lyhyen aikaa. Lumen valo ja kevät sen pian voittaa.

Tasa-arvokäsityksiä on monenmoisia. Blogimaailmassakin joku jo ehti närkästyä perin juurin YLEn otsikointia ”Vain naiskirjailijoita Finlandiaehdokkaina”. Kieltämättä otsikon saattoi kokea hieman vähättelevän sävyisenä, vaikka tarkoitus lienee ollut vain uutisoida poikkeava tilanne.

Kirjallisuuspalkinnon ehdokasasettelun tekee asiantunteva ja arvovaltainen raati ja voittajan valitsee joku ansioitunut yksilö. Systeemi ei ole toista hullumpi, eihän kaikesta voi kansanäänestystäkään järjestää. Sopii arvailla minkämoinen älämölö feministijoukoissa olisi noussut, jos ehdokkaina olisi sattunut olemaan vain miehiä.

Sillehän ei mitään voi – tarvitseekokaan – että nais-sitä ja nais-tätä tulee vastaan tuon tuostakin aloilla missä naiset ovat vähemmistönä, mutta kirjailijat tuskin kuuluvat näihin. Miesten pitkään hallitsemat alat, kuten papisto, kansanedustajisto, poliisikunta ovat nyt jo siinä määrin tasaiseen tahtiin naisistuneet, että on aika turhaa puhua naispapeista, naispoliiseista tai naiskansanedustajista. Puolustusvoimissakin palvelee naisia, vaikka päällystö yhä koostuu miehistä, no, nykyistä ylipäällikköä lukuunottamatta.

Eikö tasa-arvo pohjimmiltaan ole sitä, että sukupuoli tai muu henkilöyttä ulkonaisesti määrittävä seikka ei vaikuta valintoihin. Tämä asettaa laatuvaatimukset valintakriteereille ja sulkee pois kiintiöajattelun. Kaikkialla maailmassa ei tasa-arvoa ole, voimme olla ylpeitä ja arvostaa tasa-arvoyhteiskuntaamme. Piiloväheksyntää ei tarvitse hyväksyä kuten ei piilorasismiakaan. 

***

Lisäys 18.11.-11

Tänään ilmestyneessä Hesarin NYT-liitteessä Anu Silferberg kertoo keski-ikäisen miesvalmentajan suhtautumisesta, kun naiset pyrkivät mäkihyppyjoukkueeseen. MM-kisoissa 2013 nimittäin on tarkoitus hypätä ns. sekajoukkueella, jossa on sekä miehiä että naisia. ”Idea on huono, tyttöjä ei pidä päästää näihin hommiin.” 

Pimpom. Mummeli istuu isänpäivän aamuna koneella kirjoittamassa aamuteen jälkeen, yöpaidassa ja aamunutussa, tukka sikin sokin ja vuode laittamatta. Pimpom, pimpom! Voi kamala, ovikello soi! Vilahdus Esikoisesta riittää, ovelle vain! Ja sieltähän tupsahtaa Pikkuritari suoraan Mummelin syliin, ensin tietysti Vaarille valitut kukat ojennettuaan. Oi miten kova ikävä onkaan ollut ja miten Pikkuritarin halaus sitä lääkitsee! Hän on oppinut oikeasti halaamaan tällä välin! Ja mitä muuta hän onkaan oppinut: hän on tajunnut, että Vaari on isin isä ja toinen vaari äidin. Hän on oivaltanut, että Mummeli on isin äiti ja Mummo toisaalla äidin.  Mummeli testaa vielä: kuka sun isä on? – ISI! – Entäs äiti? – Pikkuritari rutistaa äitiään ja sanoo nimeltä. Vielä Mummeli kysyy, kukas on pikkusisko. Sekin tiedetään. Kyllä on kolmivuotiaan maailmassa suhteet kohdallaan.

Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä – tavoite ja haaste ihmiselle kasvattajana ja ihmissuhteissa. Petyn itseeni, petyn toisiin, siihenkin, mitä elämä antaa ja mitä ei. Eniten on työtä itsensä kanssa: tarkistaa aika ajoin arvojaan, tavoitteitaan ja katsahtaa läheisen heijastamaan peilikuvaan itsestä.

Lapsuusmaalla ennen ei vietetty isänpäivää eikä siitä siellä main taideta nykyäänkään kovin suurta ääntä pitää. Isäni ei piitannut isänpäivästä eläessään, sanoi mainosmiesten kotkotukseksi. Laitoin silti hänelle kortin maailmalta isänpäiväksi, kun itsestä tuntui siltä. Isä oli elämäni tärkeä taustahahmo.

Puolisosta tuli isä, kun Esikoinen syntyi ja Kuopuksen syntymä vielä vahvisti tuon siteen, joka lienee miehen elämän merkityksellisimpiä. Pojat ovat meillä kutsuneet isäänsä ensin isiksi, sitten aikuistuttuaan isäksi. Kaikki myöhemmin yleistyneet muunnokset ja väännökset ovat pysyneet kotisanastosta poissa. En tiedä ovatko keskenään tai kavereille joskus jotain muuta nimeä vanhemmistaan käyttäneet, jos ovat, ei se meitä haittaa, kunhan saamme olla heille kotona isä ja äiti.

Esikoisesta tuli isä, kun Pikkuritari syntyi ja Murunen vahvisti tuon ikiaikaisen isyyden siteen.  Olemme ihastuneina seuranneet miten Esikoisemme on kasvanut isyyteen, on läsnä lapsilleen ja jakaa kotiaskareet puolisonsa kanssa iltapainotteisen työnsä puitteissa.

Isäksi ei synnytä sinä hetkenä, kun oma lapsi tulee maailmaan. Isäksi kasvetaan toiveissa ja unelmissa, odotuksen pitkinä kuukausina, itkuisina vauvaöinä ja lapsen kera, kun hän maailmaansa valloittaa. Isyys ei ole alituista onnea eikä kukaan ole erehtymätön isänä. Rakkaus lapseen ja lapsen rakkaus isään on uusiutuva, elävä, ainutlaatuinen ihmissuhde, joka haastaa molemmat kasvamaan ihmisenä.

Monelle miehelle isyys on kipeä paikka, jossa elämän pettymykset, riittämättömyyden tunteet ja häpeä syövät ilon. Uskon kuitenkin, että sydämessään jokainen isä rakastaa lapsiaan ja haluaa heille hyvää. Jumala siunatkoon isiä viisaudella, kärsivällisyydellä ja rakkaudella. 

Kirjastossamme oli keväällä 2011 kirjailijavieraana Anja Snellman (Kauranen), yli kaksikymmentä kirjaa kirjoittanut nainen, jonka esikoisteoksen julkaisemisesta on 30 vuotta. Yleisömenestyksen saattoi arvata. Käyn aika harvoin tällaisissa tilaisuuksissa – olen kai ajatellut, ettei kirjailijan näkeminen ja kuuleminen anna lisäarvoa sille kuvalle, mikä lukiessa muodostuu. Tilaisuus vahvisti oletukseni, osittain. Kirjailija on fiksu nainen, kirjoittaa hyvin ja ottaa kirjoissaan esiin yhteiskunnallisesti tärkeitä teemoja – se jo tiedetäänkin. Aloin ihmetellä, miksi olen lukenut vain noin puolet hänen teoksistaan. On aika paikata aukko sivistyksessä tältä osin.  

Tätä en kyllä tiennyt: kirjailija kertoi työstäneensä omaa Kallio-eepostaan samaan aikaan, kun Pirkko Saision väkevä Elämänmeno julkaistiin. Saision teoksen menestys sai Kaurasen luopumaan aiheesta ja siirtymään oman opiskelijasukupolvensa kuvaamiseen. Syntyi Sonja O, josta puolestaan tuli menestys, se aloitti uuden kirjallisen aikakauden. Kirja on yhä lukiolaisten kirjallisuuslistalla ja kirjailija kertoo saavansa jatkuvasti nuorilta lukijoilta ihailevaa palautetta esikoisestaan.

Aura; Otava 2000    

Aura alkaa kuin jännityskertomus, välikohtaus kirjakaupassa ja sitä seurannut yllättävä testamentti, joka ojennetaan kirjailijalle. Tarina lähtee kasvamaan kohti mennyttä aikaa, erikoista ohjaaja-oppilassuhdetta, mutta myös kohti kirjailijan kasvumaastoa, isää ja äitiä. Hyvän romaanin merkit täyttyvät, teksti säkenöi ja valittaa, jättää kysymysmerkkejä ja ottaa loikkia muistoihin niihin uppoamatta. Anja Snellman sen osaa.

Rakkauden maanosat; Otava 2005

Tämä on itse asiassa kenties paras koskaan lukemani rakkaustarina, ikiomalla huikealla tavallaan niin tosi. Se saa silmät sirrilleen naurusta ja kyynelistä osuessaan johonkin herkkään kohtaan lukijan omissa muistoissa. Tarina on omistettu A:lle ja S:lle, omaelämäkerrallisia aineksia tuntuu olevan, mutta kirjailija osaa etäännyttämisen, keskittämisen ja tiivistämisen eikä lankea minkäänlaiseen nyyhkintään.
Jos olet joskus rakastunut pohjia ja taivaita myöten, lue tämä kirja. Jos olet elänyt pitkän rakkausliiton, lue tämä. Jos olet päätynyt kuolleen rakkauden haudalle, lue. Ja lue, vaikka et olisi.

”Vaikeahan sitä on uskoa: että alunperin kiihkeät ja kuumat rakastavaiset päätyvät joskus Etelämantereelle? Emme ainakaan me, emmehän me – me kaksi emme palele rakkaudessamme koskaan! Sellaiseen hassuun keksijätyttöön Alex kauan sitten rakastui. Mutta nyt Alex lausuu ajatuksiaan painokkaasti puhelimessa. Ja Alexin puhuessa Oona näkee miten kartalta, keskeltä Etelämannerta, putoaa kaksi vaaleanpunaista nuppineulaa, te olitte tässä, oikeastaan ne leijailevat alas kuin lumihiutaleet, aivan hiljaa, ääneti, niin kuin rakkaus loppuu.”

Arabian Lauri; WSOY 1997

Kiehtova kuvaus nuoruudesta, poikarakkaudesta, hulluutta hipovasta ja rajat ylittävästä lahjakkuudesta, intohimosta kauneuteen ja arjen yläpuolelle. Kirjailija osaa pitää mitä mielikuvituksellisimmat tarinankiemurat kasassa ja rytmittää tarinan hienosti. Arabian Laurin tarina antaa alusta asti aavistaa, että niin kiihkeä elämänjano sammuu vasta kuoleman virrassa. Lopun vääjäämättömyys ei ole kuitenkaan painostavaa, pikemminkin johdonmukaista. Ja kuten rakkaustarinaan kuuluu, elämä jatkuu kuitenkin.

”Kaikilla meillä on Arabiamme. Unelmat, niiden varjot. Rohkeus elää tai yritys rohkeudeksi.”

Äiti ja koira; WSOY 2002

Aikuisikäisten lasten vanhempien yllättävä avioero on romaanin alkuteema. Tarina alkaa melkein banaalin tavanomaisesti: menestyvä mies hullaantuu nuoreen naiseen ja vaimo saa lähtöpassit. Aikansa nöyryyttävää eroa podettuaan ex-vaimo saa kuin saakin elämänsä sirpaleet  liimailtua kasaan. Koira astuu kuvaan puolessa välissä romaania ja siitä alkaa toipuminen uhriudesta. Käy ilmi, etteivät kaikki aikuiset lapset olekaan sisäisesti aikuistuneet ja seuraa vaihe, jossa kaksi heistä muuttaa äidin helmoihin takaisin. Sitten kun äiti alkaa todella itsenäistyä, suku alkaa huolestua hänen mielenterveydestään. Ex-mies puolestaan kokee nöyryyttävänä entisensä uudet kuviot julkisuudessa.
Kerrassaan mainio ja viihdyttäväkin romaani. Tyypilliseen tapaansa Snellman on tutkinut huolella taustat, kerännyt henkilökohtaista ja yhteisöllistä tukea perehtymiseen ja hyödyntänyt lähdemateriaalia. Yllättäviä käänteitä riittää ja jännite säilyy.

Paratiisin kartta; Otava 1999

Opettajahenkilön ajatuspuhetta luokalle, jonka vaiheita on seurannut ensimmäisestä luokasta viimeiseen. Romaanissa on mielenkiintoinen rakenne, jonka kehys on opettajan koti ja yksi ilta ja yö siinä. Hän on kutsunut luokan jäähyväiskäynnille, valmistellut tarjoilut, ajatellut puhua jotain. Tarina etenee kellonaikojen mukaan, päähenkilön ajatus liikkuu muistellen. Ilta kuluu, oppilaat eivät tule, muistot vyöryvät. Romaani on hieno ja tarkka kuvaus lasten kehityksestä ryhmäksi ja kunkin yksilöllisestä kehityksestä opettajan silmin nähtynä, mutta myös opettajan itsensä historioista ja kehityksestä tehtävässään. – Tämä romaani pitäisi jokaisen opettajan lukea, kiinnostaisi varmaan kouluikäisten vanhempiakin.

Ihon aika; Otava 1993

Kaunistelematon kertomus kroonikko-osastolla kuolemaansa kohti lipuvasta äidistä ja tyttärestä, joka löytää äitinsä vaietut salaisuudet. Teksti raastaa ja hyväilee, ei anna armoa äidille, tyttärelle eikä lukijallekaan. Ymmärsin Kaurasen teeman ja tyylikeinot, silti ihan kaikki poikkeamat tyttären miesjuttuihin eivät mielestäni istuneet kokonaisuuteen. Lopulta alkoi jo tuntua siltä, että pääosassa  – toisin kuin takakansiteksti antaa ymmärtää – onkin tyttären seksuaalisuus.  Syvä ymmärrys äidin vaiettuun historiaan, välittyy riipaisevasti. Ihon aika voisi olla naisen oman kirjaston perusteoksia.  

Pelon maantiede; WSOY 1995

Yli 400-sivuinen romaani on, Kaurasen tapaan, perusteellisesti taustoitettu ja yksityiskohtia myöten uskottavuuteen pyrkivä destruktiivisen feminismin syövyttämien ihmisten kuvaus. Pelon maantiede on kauhistuttavaa ja kiehtovaa luettavaa. Opin kirjasta naistutkimuksen ja feminismin historiasta ja monista alalajeista, siitäkin miten ääriliikkeet syntyvät ja minkälaisia ihmisiä niihin ajautuu. Kirjan ilmestymisen ajankohtana aihe on ollut kuuma, muistan, että teemasta tehtiin aika pian rankka tv-näytelmä, jonka pääosassa loisti Leea Kleemola. Taannoisten Norjan tapahtumien aikaan luettuna Pelon maantiede antaa myös näkökulman nöyryytyksen, koston ja vihan ketjusta sikiävään väkivaltaan ja verkostoitumiseen.
Kauranen kirjoittaa yhteiskunnallisesti tärkeistä teemoista, mutta päätyy usein mässäilemään yksityiskohtaisesti kerrotulla seksillä. Seikka, joka tietysti myy, mutta toimii myös vieraannuttavasti ja syö tärkeiden teemojen painoarvoa.

Lyhytsiipiset; Otava 2003

Tunnistettava miljöö ja kytkentä vuosikymmenensä ehkä kuohuttavimpaan rikokseen tavallaan pilaa kirjan, muunneltunakin. Mietin, eikö kirjailija uskonut varsinaisen päähenkilön tarinan kantavan. Myös tekstissä paikoin pitkään jatkuva sähkösanomatyyli ja loputtomat kysymysten sarjat alkavat häiritä. Tämä kirja huolellisesti esiin kaivettuine ja tarkkaan kaluttuine yksityiskohtineen on niin tyypillistä Kauranen-Snellmania, että alkaa jo tuntua kliseeltä. – Nyt pitää oikein katsoa mistä kriitikot* ovat kirjaa kiittäneet, ehkä olenkin vain henk.koht. ärsyyntynyt. Ehkä kirja olisi ollut parempi tuoreeltaan, minusta se tuntui jo entiseltä.
*No joo, Suvi Ahola ainakin löytää vaikka mitä kiitettävää aina ajankuvasta lähtien. Parasta, että luette muittenkin arvioita.

Safari Club; Otava 2001

Kun tämä nyt jo on tällä erää yhdeksäs Kauranen/Snellman yhteen menoon luettuna, voinen sanoa, että feministinen näkökulma ja rankka seksuaaliteema lienee ’peruskaurasta’.  Teema varioituu erilaisissa yhteyksissä ja taustatyö on, kuten aina, niin huolellista, että ei voi sanoa kirjailijan toistavan itseään, vaikka Pelon maantiede käväisee kyllä mielessä. Tämän romaanin luettuaan takuulla katselee Korkeasaaren eläimistöä uusin silmin. Tällä kertaa Snellman myös hajaannuttaa tekstiä niin paljon, että kaikki takaumat ja ajatusrepaleet eivät paranna kirjan luettavuutta. Tarinaan on ladattu trillerimäisesti  kiristyvää jännitystä, joka pitää lukijaa pihdeissään kunnes vääjäämätön loppuratkaisu on käsillä.

Tushka;  WSOY 1983

Tämä on Kaurasen toinen romaani läpimurtoteos Sonja O:n jälkeen. Tarinassa kovasti Kaurasta muistuttava päähenkilökirjailija matkaa Egyptiin, jossa hänen on määrä kirjoittaa valmiiksi L.Onervaa koskeva teos ja samalla etsiskellä yhtymäkohtia Egyptissä kadonneen isänsä viimeiseen matkaan. Tushka on isän muistiinpanoissa mainittu myyttinen paikka Niilin yläjuoksulla, jonne kirjailijatar sekalaisen seurueensa kanssa matkaa. Kirjan luettua jää vaikutelma, että Kauranen kuljettaa mukana useita aihelmia, joista oikein mikään ei nouse kantavaksi, tapahtumat virtailevat sinne tänne ja henkilöiden välillä tapahtuu, mutta jotenkin irrallista kaikki on. Arabian Lauri mahdollisesti on syntynyt tämän kirjan aihelmista myöhemmin, ainakin se tuli mieleen lukiessa.  
* * *

Marraskuun kymmenennen päivän aamu.  Viistoa valoa, pitkiä varjoja. Pensasaita ja ruoho kimaltavat huurteessa. Yöllä ovat kesän viimeiset kukat jäätyneet pihassa. Ystävä soittaa, haluaa kuulla miten on. Olen alkanut nähdä unia viime viikkojen tapahtumista.

Päivällä käyn taas labrassa. Kävelemme yhdessä terveyskeskukseen ja takaisin.  Samalla haemme influenssarokotuksen. Olen läsnä maailmassani taas, tunnen, koen, näen. Ruoka maistuu, jopa kahvia tekee mieli pitkästä aikaa.

Miten syvällä lienen käynytkään voimattomuuden ja kivun syövereissä. Olenko elänyt, vain yrittänyt jaksaa päivästä toiseen. Nyt tunnen, miten energia palaa jäseniin. Jokainen päivä antaa varovaista tervehtymisen iloa. Ajatus selkeytyy.

Tällaisen heikkouden ja totaalisen voimattomuuden kokemus on elämässäni uusi. Opin siitä. Ehkä se kasvattaa kärsivällisyyttä, luo kiitollisuutta, vahvistaa luottamusta Jumalaan.   

Oliko kesää, ehkä hetkittäin, jokunen päivä. Muistinsirpaleissa Pikkuritari askaroi vesikannujen kanssa Vaarilan pihassa, Murunen hykerteli äitinsä ja isänsä sylistä Mummelille ja Vaari sai pitää sylissäkin. Oli kuumia päiviä, väsynyttä odottelua, aaltoilevia kipuja ja huonoa oloa. Kesä näyttää harmaalta sumulta taakse katsoen.

Oliko syksyäkään, oli syyskuun värit ainakin. Voin lähes normaalisti sappitiehytkiven poiston jälkeen ja edelleen kahden operaation jonossa. Sitten tuli lokakuu ja kauhistuttava kipuhelvetti paukahti nokareesta suppilovahveropiirakkaa. Päivystyskäyntejä, kaksi viikkoa yhtä kipua, pahaa oloa, lopulta jatkuvaa kuumetta. Lääkäriin, veriarvot ja antibioottiresepti.

Seuraavana aamuna, oliko se torstai, soi puhelin: ”Tule heti tänne terveysasemalle”. Hoitaja sanoi tulehdusarvojen olevan rajusti koholla. Lääkäri kirjoitti vieressä lähetettä. ”Nyt menet heti suoraan tästä sairaalaan, sinne on jo soitettu”. Toinen vei. Päivystyspolilla sama lääkäri Jekaterina kuin viimeksi. ”Te menette nyt osastolle. Tiputamme antibioottia suoneen ja saatte kipulääkettä. Tämä on hoidettava.”  

Perjantai. Päivystysosastolla huonosti nukutun yön jälkeen lääkäri Abdulla tuli vuoteeni viereen ja sanoi napakasti: ”Teidät leikataan päivystyksenä heti kun voidaan. Tämä tulehduskierre on saatava poikki.” Pelonsekaisia ajatuksia leikkausriskeistä, tilanteen pahenemisesta.  Sain iltapäivällä aivan ihanan hoitajan, joka ymmärsi viipyä, kuunnella, rohkaista. Rauhoituin.

Lauantai. Aamukierrolla osaston seniorilääkäri ja tohtori Abdulla tulivat yhdessä. ”Te menette nyt kirurgiselle osastolle. Kun veren hyytymisarvo saadaan turvalliselle tasolle, leikataan.” Kirurgisella osastolla omahoitajaksi tuli Jelena, kokenut ja turvallisen tuntuinen. Neljän naisen huoneessa oli 99-vuotias mummo, nuorehko nainen ja ikäiseni ystävällinen rouva, joka autteli mummoa ja minuakin missä vain voi. Esikoinen tuli käymään, antoi voimaa. Kuopuskin kävi, ikäväni laantui.

Sunnuntai. Aamukierrolla osastonlääkäri: ”Tänään leikataan, hyytymisarvo on hyvä.” Nukuin pätkittäin, tippa tippui. Iltapäivällä kolmen maissa hoitaja tuli hakemaan: ”Nyt sitten mennään.” Hissillä alas, mutkaisia käytäviä. Ei esilääkitystä, mutta täydellinen rauha. Kuin enkelivartio olisi kulkenut vierellä. Leikkaustiimi vastassa. ”Kohta te nukahdatte ja me ryhdymme töihin.”

Tunteja myöhemmin minua heräteltiin, lääkäri kertoi: ”Aloitimme tähystyksenä, mutta jouduimme avoleikkaukseen. Nyt se sappirakko on saatu pois.” Kuiskasin: kiitos. Osastolla lähetin Toiselle tekstiviestin: operaatio on ohi.

Maanantai. Kahden hoitajan turvin eka ylösnousu. Päivän kuntoilu: kahdesti vessaan.  Iltapäivällä tuli Toinen, uskaltauduin jo käytävälle hänen käsipuolessaan. Hän saattoi minut takaisin vuoteelle ja kääntyi lähtemään, kun tuli äkillinen raju pahoinvointi, filmi katkesi, putosin sängyltä lattiaan, hammas rikkoi huulen. Verta, hässäkkää.

Tiistai. Aamulla pääsin suihkuun kipulääkittynä, hoitaja päivysti oven takana. Ihana tunne jälkeen päin! Päivällä kuulin verhontakaiselle naapurille kerrottavan, että hänet viedään eristykseen, on löytynyt stafylococcus aureusta. Ei voi olla totta, ajattelin, tämäkin vielä. Mummolta ja minulta otettiin näytteet, ystävällinen rouva oli päässyt onnekseen kotiin.

Mietin mitä sairaalabakteeriepäilystä seuraa, minullahan on tuore leikkaushaava. Huonetta ja suihkutilaa desinfioitiin. Jäimme Mummon kanssa kahden huoneeseen.  Mummo oli levoton yöllä, soitin hänelle hoitajaa monta kertaa.

Keskiviikko. Saimme helpottavan tiedon, että kyseessä ei ollutkaan aureus vaan tavallinen stafylokokki, joka ei eristystä vaadi. Mummon ja minun näytteet olivat puhtaat. Huoneeseen tuli kaksi uutta potilasta, toinen teholta, toinen leikkaussalista. Sain ruokaa, aamulla puuroa, lounaaksi jotain keittoa, illalla mustikkasoppaa. Nesteytystippa otettiin pois, vain antibioottia tiputettiin kolmesti päivässä ja kipulääkkeet suun kautta. Toinen kävelytti käytävää käydessään.

Lähestyvän Pyhäinpäivän vuoksi hoitaja oli aamulla kysynyt haluaisimmeko viettää ehtoollishetken sairaalapastorin kanssa. Kolme meistä oli paikalla ja kaikki suhtautuivat  myönteisesti. Iltapäivällä sairaalapastori tuli huoneeseen. Neljäs potilas liittyi mukaamme  ja  koska oli vierailuaika, myös Toinen osallistui. Pyhä hetki keskellä sairaalan arkea jäi mieleen.

Torstai. Uusista huonenaapureista toinen oli monisairas, aluksi kovin kipeä. Viereiselle paikalle tuotu alkoi toipua hyvin tähystysleikkauksestaan. Mummon tilanne oli huono, hänelle yritettiin oloa helpottavaa toimenpidettä, mutta se ei onnistunut. Naapurit pääsivät kotiin ja minä aloin toivoa samaa. Sanottiin, että tulehdusarvon on vielä laskettava ennen kuin.

Perjantai. Tunsin oloni hyväksi ja kun tulehdusarvokin oli edellispäivästä tullut reippaasti alas, sain luvan lähteä kotiin. Reseptit, haavanhoito- ja muu ohjeistus käytiin omahoitajan kanssa läpi. Toista odotellessa pukeuduin ja keräsin tavarani. Mummo oli viety aamulla Meilahteen, ketään ei ollut hyvästeltävänä.

Hoitotiimi ansaitsee erityiskiitoksen. Sanoin osastonlääkärille: ”Jäin sitten henkiin”. Hän vastasi: ”Emme me sitä epäilleetkään”.  

Vielä marraskuussa, luonnon kuoleman kuussa, on elämän hentoja värejä. Kuljin Toisen tukemana verkkaisesti kotikaupungin hautausmaalla, sytytimme vanhempiamme muistellen kaksi kynttilää muualle haudattujen muistopaikkaan. Jumala on heidän luonaan – ja meidän.