” Elämä tuntuu sen siedettävämmältä minkä vähemmän siihen kiinnittää huomiota. Pienetkin ilot täyttävät pienen elämän onnella; pieneen elämään mahtuu vähemmän harmeja ja pettymyksiä kuin suureen.”

**

” Minä elän aika pientä elämää, / niin kuin tämä talo, / Eurooppa, Maa ja se vähä minkä taivasta näkee”

(Kai Nieminen)

Kampin kappelissa, valo

Kampin kappelissa, liekki

Arkipäivä. Kello käy kohti kahta. Oven edustalla käy kova pulina, eteistilassa on tungosta. Havaitsen järjestyksenvalvojan ja vapaaehtoisen ovipäivystäjän. Molemmat hymyilevät,  sanovat silmiin katsoen: tervetuloa. Kappelin sisäovi on koruton, kädensija puuta, avautuu äänettömästi.

Ensi havainto kappelissa: onpa tämä pieni. Tulee hiukan tynnyriolo. Kierrän sivuitse eteen, alttarin taakse. Katson evankeliumikirjaa: se on Apostolien päivän kohdalta auki. Hipaisen kaartuvaa seinää, sillä on kuorensa riisuneen puun pehmeänlämmin iho. Ylhäältä valuu valoa.

Istun etupenkkiin, missä ei ole muita. Alttarin luo tulee lapsi, katsoo pää kallellaan, kuiskaa sitten taakseni: ”Iskä, mikä tämä on?” Vastausta ei kuulu.

Alttarilla on hopeinen pieni risti. Oikealla puolella on yksinkertainen pieni kukkakimppu jalustallaan, vasemmalla puolella  häilähtelee kynttilän liekki. Kaikki on hyvin pelkistettyä. Lattia on tumma, betonia ehkä. Saarnipuisten penkkien välissä on katolisten kirkkojen tapaan matalat pehmustetut  polvistumispenkit. 

Havaitsen, että tila kaikuu. Huokauskin kuuluu. Tähan aikaan täällä on hiljaista vain muutaman sekunnin kerrallaan. Ihmisiä tulee ja menee. Kuuluu kolahtelua, kenkien kopinaa. Kaksi vanhaa naista istuutuu toiseen penkkiin, supisee keskenään. Joku rapistelee papereita, kamerat räpsyvät, eteisestä kuuluu puhetta, jossain kauempana soi puhelin sinnikkäästi. Tila eristää muut kaupungin äänet, mutta ulkopuolella olevan rakennustyömaan poran jyrinä tunkeutuu vaimeana sisään ja hiljaisuus väistää.

Kun nousen lähtemään, tiedän jo missä on hiljaisempaa: eilisessä metsässäni. Kotikirkossani. Sieluni syvimmässä.

 – Tänne täytyisi tulla jonakin marraskuisena aamuna varhain, ehkä sitten, sanoo kävijä toiselle ulkopuolella.

Kotiovi rapsahtaa kiinni. Askel ottaa suunnan pihasta kadulle, kotikatua suurenevien numeroiden suuntaan. Kadun varren omakotitalot tuttuine pihoineen, kesähiljainen koulu ja kauppa. Katu päättyy metsän reunaan, siitä jatkuu polku.

Polku laskeutuu laaksoon ja nousee sitten pitkää rinnettä. Tulen isolle kallioiselle aukealle, jossa kasvaa kanervikkoa, heinää ja harvasti korkeita mäntyjä. Polku jatkuu, kaartuu loivasti vasemmalle, mutta minä jään tähän. Tämä on minun avara metsäni tässä kaupungissa.

”Keskellä metsää on odottamatta aukea, jonka vain eksynyt voi löytää” (Tranströmer). Ja sen minä löysin, ensimmäisen kerran eksyttyäni kauan sitten ja jälleen monesti.

Istun kannolle ja suljen silmät. Kuuntelen tuulta, se suhisee havulatvuksissa, kahistelee heinänkorsia, sipaisee otsalta kävelyn nostaman hien, pöyhii tukkaa. Tunnen iholla miten pilvi päästää tuon tuostakin esiin auringonsäteet ja miten se kohta taas peittää ne. Uskalias muurahainen nousee nilkkasukanvartta paljaalle säärelle. Kanto on lämmin kuin jakkara.

Metsässä istujalla on aikaa niin, ettei sitä enää ole. Kiireet kuuluvat toisille, toiseen maailmaan. Pikkulinnut piiskuvat, rastas laulaa lurituksiaan. Kimalainen pörisee, löytääkö se kukan? Avaan silmät: kannolta katsoen on vain maitikan keltaisia pikkuruisia ja alsikeapilan valkeita tuoksuvia kukkia tuonnempana. Siihen suuntaan pörrääjä suunnistaakin. Sitten kuuluu läähätystä. Polkua tulee valpas paimenkoira ja remmin päässä isäntänsä. Koira katsoo kannollaistujan, isäntä tuijottelee polkua, miettii omiaan.

Liikuskelen aukiolla, siellä on myös kivilohkareita ja muutama myrskyn kaatama, maatuva puu. Äkkiä huomaan mustikkavarvikon. Oi, sinisenmustia herkkuja! Siitä paikasta soitan Toiselle, joka jäi lojumaan pihakeinuun lehtensä kanssa. – Hei, haluatko mustikkapiirakkaa, tule metsään ja ota pieni marjakori mukaan, täällä on poimittavaa! – Lähtiessä olin kertonut meneväni katua ylös ja siitä metsään. Jonkin ajan kuluttua puhelin soi. – Missä olet, tulin juuri kadun päästä polulle. – No, sitä vain suoraan eteen päin poikkeamatta, täällä minä olen.

Pikkuinen marjakori täyttyy nopsaan. Istuskeltuamme vielä tovin, nousemme, palaamme polulle ja lähdemme verkkaan kotia kohti. Aukion laidalla pysähdyn: ”Täällä minulle tulee aina onnellinen olo”, sanon. Mustikkasuukko (ehkä kaksi tai kolme..) sinetöi arkisen kesäpäivän metsäretken muistoihin.

Ja iltapäiväkahveilla herkuttelemme jo mustikkapiirakalla.

He lähtivät äitinsä ja isänsä mukaan, pieni menneen ikävän itkua tuhertaen, iso silmissään jo edessä olevan juhlaillan kuvat.

Me saimme kesäillan ja -aamun ja niiden välissä ihmeen hyvin nukutun yön. Pienten jälkojen vilinää, pientä puhetta, hymyjä, naurun remakkaa ja helähtelyjä, haleja.

Me jäimme hiljaiseen Vaarilaan ihmettelemään mihin käyttää kaiken tämän oman ajan ja vapauden. Suukkotuntuma jää – ja olo kuin jyrän alle jääneellä hiirellä. 

Yö
pilvet, vihreät tähdet
tuulee, tyyntyy
sarastaa,
järvi on taivas.

(Kai Nieminen)

Tiedättekö missä on paikka, jonka asukkaat nauravat usein ja hersyvästi, puhe syntyy ventovieraan kanssa ihan ilman esittelyjä ja kohmeista epäluuloa: ’mitä se tuo minusta tahtoo’? Siellä puhutaan mie ja sie -kieltä. Siellä voi nauttia vety-, atomi- tai vohvelikahvit yhdessä Suomen kauneimmista sisävesisatamista. Siellä keinahtelee Prinsessa Armada ja veden ääreltä voi nousta kukkaniittyrinnettä ihailemaan linnoituksen valleilta upeita näkymiä yli satamalahden suihkulähteen. Toisella rinteellä kiipeää kaupunki, maamerkkeinään vesitorni ja kirkkojen kupolit.  – Taidatte tietää jo…

Toinen vei minut, Kesän Lapsen, juhlimaan synttäreitä sinisen Saimaan rannoille ja vesillekin. Päivä oli mitä ihanin: lämmin, aurinkoinen ja vilvoittavasti tuuleva. Poutapilvet purjehtivat välillä auringon editse, mutta vilu ei tullut missään vaiheessa. Linnoituksen runsaasta kulttuuritarjonnasta valitsin ilahtuneena karjalaisen taiteilijan Grigor Auerin näyttelyn Etelä-Karjalan Taidemuseossa, jossa oli esillä myös hienoja valokuvia Äänisen rantojen kalliomaalauksista ja maisemista.  

Illalla nousimme risteilylaivaan, jonka parituntinen kierros näytti uhkeita kalliorantoja, mökkejä puiden siimeksessä, korkealla kulkevan sillan kaaret valoa vasten, ilta-auringon kimalluksen laineilla. Risteilyseura koostui kymmenestä ikäisestämme pariskunnasta, nuorehkojen miesten joukosta ja isästä, joka oli laivalla tyttärensä kanssa. Tunnelma oli mitä leppoisin.

Kesäillan kuihtumattomassa valossa ajelimme kotiin ja olimme perillä ennen puoliyötä. Mikä ihana päivä!

Herään hämärään. Kello näyttää olevan kuusi. Ei taida olla aurinkoaamu tänään. Kurkistan kaihtimen raosta pihaan. Aidalla kimaltaa pisararivi. Satelee.

Hipsin keittiöön. Tiskipöydällä osa eilisistä astioista odottaa pesuvuoroaan. Kone on täynnä puhtaita. Miten ihanaa, että ei tarvitse pestä käsin kaikkia.

Olivat eilen täällä kaikki rakkaat ja tärkeät. Kuopus ja Neito, Esikoinen ja perhe. Pikku pihassa oli ensin myhäilevää, sitten iloista huisketta, astioiden kilinää, grillistä tulvivia tuoksuja.

Aurinko helli, ruoka maistui kesältä. Samaan pöytään mahtuminen oli pieni pulmakin, kun nurmikon puolelle ei vielä voinut jatkaa liikennettä. Tiivistä, vilisevää.

Muistan viime kesän ja olen kiitollinen, että on näin hyvin nyt. Huomenna Toinen vie minut ihanaan kesäkaupunkiin toisaalle. Elämä on juhlaa.

Olen saanut onnekseni nauttia kolmannen elämänvaiheen vapaudesta jo muutaman vuoden. Jos entisministeri Matin Rukan lumilla kehkeytynyt idea eläkeiän nostamisesta olisi mennyt lainsäätörattaista läpi, jäisin vasta nyt siis eläkkeelle. Ohhoh kullaista kolmatta ikää!

Tulin ajatelleeksi hämmästyneenä miten vähän se seikka, että jokaisessa arkipäivässä on viime vuodet ollut omille asioille reilut kahdeksan tuntia lisäaikaa, on lisännyt aikaansaannoksia. Samat kotiaskareet on hoidettu aikoinaan työpäivän jatkeena ja arkilauantaisin. Kysymys lienee siis vauhdista, on se ollut hujakkaa ja stressiä on pitänyt sietää. Mennessä on viety ja tullessa tuotu niin kuin äiti tyttärelleen neuvoi.

Äidin opetuksista on kotoisin myös termi luppoaika. Hän sai sen kyllä kuulostamaan laiskana vetelehtimiseltä. Jossakin vaiheessa oivalsin luppoajan olevan vain vaihe aikanaan tehtävien töiden välissä ilman sen kummempaa arvovarausta. Olen oppinut monta muutakin äidin miinustamaa asiaa kääntämään plussan puolelle sittemmin. Luppo ja leppo, nuo mainiot sanasisarukset, joiden isäsana lienee lepo. Naisihmiselle olisi hyvä semmoinen kotivääpeli korvien välissä, joka ajoittain komentaisi: huomio, LEPO!

Rakastan lukea silloin tällöin raamatustani Saarnaajan kirjaa. Siihen kirjatut aikamietteet ovat kultajyviä. Saarnaaja näki kirkkaasti miten paljon on meneillään turhaa touhua maailman laidoilla. Kulutuksen, hamstraamisen ja kiipimisen aika on osaltani ohi, jos sitä nyt olikaan. Kolmatta elämänvaihettaan kulkeva voi jo keskittyä tärkeisiin ja tarpeellisiin. Ja ’tarpeellisia on vähän’, kuten Mestari opetti.

Ystäväsiskon kanssa meillä on ollut pitkäaikaisprojektina käydä tutustumassa eri hengellisiin kesäjuhliin. Kun nyt vanhoillis-lestadiolaisten Suviseurat ovat tänä vuonna Etelä-Suomessa, päätimme lähteä Lopelle.

Systeemiimme kuuluu valmistautua taustatiedoin. Osasimme siis odottaa, että perille oli selkeä viitoitus, vapaaehtoiset ohjasivat autoja parkkialueella ja pysäköintipellon laidalta kulki nonstoppina bussi juhlapaikalle. Jätimme bussipaikat suosiolla lapsiperheille ja vanhuksille ja lähdimme kirkkaansinisellä aidattua, kuorikkeella pehmustettua metsäpolkua kohti Suviseurakenttää, josta kuuluva veisuu veti askelia ääntä kohden. Metsässä oli raikasta, mieli avoin ja kevyt.

Olen ollut kerran aiemmin 1960-luvun lopulla uteliaisuuttani Rauhanyhdistyksen seuroissa Helsingin Fredalla. Toivoin epämääräisesti, että jokin olisi muuttunut niistä ajoista, ainakin minä olen muuttunut.  Nuorena nähdyn Maa on syntinen laulu -elokuvan jättämä pöyristys on jo haihtunut. Viime vuosien kohu-uutisoinnit lapsiin kohdistuvista rikoksista tai hengellisestä väkivallasta liikkeen piirissä ovat nekin asettuneet jo suhteelliseen kokoonsa. Syntiä tehdään enemmän ihan muissa piireissä, arvelen.

Suviseurojen juhlakenttä Lopen Räyskälässä

Ensi vaikutelma juhla-alueelta oli häkellyttävä. Koskaan missään ikinä en ole nähnyt yhtä aikaa niin paljon niin pieniä lapsia vanhempineen! Mummonsydämeni oli aivan syrjällään kaikkialla vilistävien lippalakkipäisten pikkupoikien ja suloisesti hymyävien lettipäätyttöjen puolesta. Voin kuvitella, että nuoria kokoontuu tuhatmäärin erilaisille festareille, mutta nämä nuoret ovat toista maata. He käyttäytyvät siivosti, valtaosa pukeutuu nuorten tapaan, mutta kauniisti, heitä näki juttelemassa mummojensa ja pappojensa kanssa kunnioittavasti ja heidän silmistään näkyy, että elämä on tällaisena hyvä. Monilapsisten perheiden äidit ja isät jakoivat vastuun tasapuolisesti. En osunut näkemään yhtään väsynyttä ja katkeroitunutta äitiä. Mykistävää.

Ruokatarjoilussa litroittain myytävät mitat saivat selityksensä. Samoin juhlakentän laitaan pystytetty tilapäiskauppa, jossa myytiin kaikkea lapsiperheen arkeen kuuluvaa vaipoista isoihin ruokapakkauksiin. Juhlateltta 1300:lle oli kaunis ja valoisa, lippurivistö hulmusi iloisesti navakassa tuulessa. Keskelle aluetta oli pystytetty Suviseurojen tunnuskaari, jossa juhlien tunnus oli ainakin viroksi, venäjäksi, ruotsiksi ja englanniksi suomen lisäksi. Teltan lähellä oli vanhuksille hoivapaikka, jossa oli selkää tukevia tuoleja, petipaikkoja väsyneille ja invakäymälät taaempana. Vanhemmistaan eksyneille lapsille oli oma hoivapaikka. Kentällä velloi valtava isojen ja pienten ihmisten massa ja alueen reunoille sijoitettujen asuntovaunujensa ja telttojensa liepeillä majaili lukemattomia perheitä.

Istuimme juhlateltassa pariin otteeseen niin kauan kuin selkä kesti lankulla kököttämistä. Ilahduimme kovasti, kun seuroissa kanttori keksi ehdottaa Siionin lauluista yhden meillekin tutun, jonka sanat osasimme ulkoa: ”Pikku lintu riemuissaan”. Seurapuheet olivat tunteikkaita, eräskin miespuhuja liikuttui omista sanoistaan niin, ettei kuulija tahtonut saada selvää, mitä hän yritti sanoa. Omakohtaisen synninpäästön ja anteeksiantamuksen sanan ”Jeesuksen nimessä ja veressä” sai, jos nosti kätensä ylös. Ryhmähenki oli vahva. Tuli vaikutelma, että tässä nyt on koolla Jumalanlasten joukko. Puheenparsi on vähän omanlaisensa kaikissa hengellisissä piireissä. Lestadiolainen ’on uskomassa’ siinä, missä körttiläinen ’on herännyt’, viidesläinen ’uudestisyntynyt’ tai ’tehnyt parannuksen’, ’kääntynyt’ tai ’pelastettu’.

Vapaaehtoiset tekivät työtään ystävällisesti ruuanmyyntiteltoissa. Pienet pojat ja tytöt keräsivät roskia alueelta tai myivät jäätelöä pikkuisista kannettavista laatikoista. Porukka oli vapaan, rennon ja iloisen oloista. Käsittämätöntä sekin, että kireää tungeksimista eikä etuilua esiintynyt. Pikkulapset nukahtelivat rattaisiin, äitinsä tai isänsä syliin. Jos joku vauva alkoi parkua, äiti nousi tyynesti ja käveli teltasta ulos hoitamaan pahan mielen aiheen pois.  

Ennen kotiinlähtöä istuimme vielä tovin autossamme parkkialueella, johon kovaäänisestä kuului messu. Yllättävä ja mukava kokemus nämä suviset seurat. Jättivät positiivisen fiiliksen ja paljon ajateltavaa.  

Toinen päivä Edinburgissa

Viimeinen matkapäivä tarjoaa vielä elämyksen. Osa lähtee aamiaisen jälkeen Eijan johdolla tutustumaan Georgian Houseen, Yrjönaikaiseen museotaloon. Me nukumme pitkään hehtaarivuoteessa ja lähdemme sitten aamiaisen jälkeen levänneinä kävellen kohti Edinburgin linnaa. Tapaamme Eijan ja muut matkalaiset linnan pihalla. Linnan alueella voisi liikkua helposti omin päinkin, mutta onhan mukava kuulla tuttua selostusta ja voida esittää kysymyksiä. Linna on ilmeisen suosittu käyntikohde, siellä on valtavasti japanilaisia ja muitakin turisteja sekä koululaisryhmiä opettajineen.

university square

Edinburgin linna

St. Margaret's Chapel

kappelin lasimaalaus

Linnan pikkuinen St. Margaretin kappeli on suosittu vihkipaikka, niinpä nytkin sinne pujahtaa hääpari, ovi suljetaan ja turistilauma saa kierrellä muualla vuoroaan odotellen. Mielenkiintoista on nähdä linnan museo-osassa mm. kuninkaan kruunu ja miekka sekä ”Kohtalonkivi”, paasi, jonka päällä useimmat kuninkaat on historian saatossa kruunattu. Paasi on ollut Westminster Abbeyssakin 700 vuotta ja palautettu juurilleen 1996. Tämä on skoteille ja englantilaisille pyhä kivi, jonka jokainen haluaa kerran nähdä. Skotlannilla on vaikuttava kuninkaiden luettelo vuodesta 1058 lähtien, muutama kuningatarkin siellä Malcomien, Donaldien, Alexanderien, Johnien, Williamien, Charlesien, Jamesien ja Robertien joukossa. Me tasavaltalaiset emme voi ymmärtääkään miten tärkeä tämä kuninkaallinen jatkumo heille on. Ehkä nykyisen monarkin, Elisabeth II:n 60-vuotisen hallituskauden juhlinta on avannut näitä merkityksiä.

näkymä linnan pihalta kaupunkiin

hääparin juhlamarsalkka kappelin edustalla

linnan siluetti Prince Streetin puistosta

Linnan pihaan johtavalla kadulla on säkkipillin soittajia, historiallisiin asuihin pukeutunutta väkeä, myös näitä patsaaksi naamioituneita hahmoja, joiden ulkoasujen ideoinnilla ei ole rajaa. Yksi on yltyleensä pienten peilien peitossa, toinen esittää päätöntä miestä pelkät silmälasit ja hattu hartioillaan, kolmas on pukeutunut kuninkaaksi ja karjahtelee välinpitämättömille ohikulkijoille vihaisesti miekkaansa kalistellen: miksi ette pane hattuuni rahaa? luuletteko, että tässä lystikseni seison?

Kairoshetki

Pujahdamme St. Giles’n katedraaliin, joka tuntuu taivaallisen rauhan tyyssijalta sirkuspellelauman puristuksesta päästyä. Lasimaalausten läpi siivilöityvä valo ympäröi kauneudenjanoisen sielun. Keskilaivasta kohoaa kaariholveihin katedraalikuoron soinnukkaasti laulama Amazing Grace puhtain intervallein ja erityisen upein miesäänin. Istumme hartaana kuuntelevan yleisön joukkoon ja kaikki muu unohtuu…

vanhalla hautausmaalla St.Johnin kirkon kupeessa

Auringonpunerrus hehkuu pilvien yllä matkalla kotiin. Mietin mitkä olivat vaikuttavimmat elämykset tällä matkalla. Sodan uhrien muistomerkki siinä avarassa maisemassa, missä taivas kaartui vuorien ja nummien yllä ja pilvet lepäsivät vuorten rinteillä. Satunnainen taukomaisema Ylämaassa, missä yhtäkkiä tunsin maiseman sielun värähtelevän omani kanssa samalla taajuudella. Ja yllättävä konsertti kauniissa katedraalissa. Niin se aina on, parhaat hetket syntyvät yllätyksenä, ovat lahja elämältä.

***