Aattoiltana puolen miljoonan suomalaisen syvennyttyä seuraamaan junan kulkua halki Suomen juhannusyön, syvennyimme Millenium-trilogian kauhistuttavaan ja sykähdyttävään maailmaan. Miksi aloitimme trilogian päätösosastaan johtuu yksinomaan siitä, että vain se sattui olemaan kirjastomme hyllyssä lainattavissa. Kirjasto on tänä vuonna alkanut iloksemme tarjota dvd-hyllyillään myös blu-ray-filmejä lainattaviksi. Tarjonta on vielä melko suppea, mutta paranee koko ajan.

Stieg Larsson  Miehet jotka vihaavat naisia                                       Millenium-trilogia I                 pääosissa Noomi Rapace ja Michael Nyqvist

Trilogian ykkösosaa ei saa alueemme kirjastoista (syytä ei osattu kertoa), joten jouduimme lainaamaan sen kaupallisesta yrityksestä. Elokuva on rankkaa katsottavaa ja antaa ymmärtää, että seuraavat osat eivät tuo helpotusta. Tuntuu siltä kuitenkin, että tämä on katsottava, niin totta se on, vaikka olisikin ääri-ilmiötarina. Tässä löytyy selitys myöhempien osien myötä nousseelle kysymykselle, miksi toimittajamies (Mikael Nyqvist) ryhtyy tytön maineen puhdistamiseen oman työpaikkansa hinnallakin.   

*

Stieg Larsson  Tyttö joka leikki tulella                                       Millenium-trilogia II

Oli kieltämättä helpompi katsoa tätä trilogiaa takaperoisessa osajärjestyksessä. Jännitys pysyi miten kuten siedettävissä, kun tiesi miten tarina päättyy. Koko matkan tarinan käänteet silti yllättivät. Osat toimivat irrallisinakin. On todettava, että ohjaaja on rytmittänyt tapahtumat hienosti ja jännite tihenee loppua kohti. Noomi Rapacen eläytymiskyky on hämmästyttävä, hän antaa uskottavuutta Lisbeth Salanderin kehitystarinan kauhistuttaville käänteille. Koskettava on se tekstiviesti, jonka huippuälykäs tyttö lähettää maan alle kadottuaan toimittaja Mikael Blomkvistin (Michael Nyqvist) sähköpostiin: ”Olet ainoa ystäväni”.   

*

Stieg Larsson  Pilvilinna joka romahti                                    Millenium-trilogia, päätösosa

Olihan hurja, ravisteleva tarina. En pidä raakuuksien yksityiskohtaisesta kuvaamisesta, jota Larssonkin harrastaa, vaikka arvelen, että nykyään katsojat on siedätetty siihen mittaan, että vähempi veriroiskeen määrä ei vaikuta. Saahan silmät kiinni, kun ei kestä, mutta ääniefekteille ei mahda, kun äkkiä räjähtää, hätkähdän aina. Tämä osa vaati ainakin minulle taukoja välillä, jännityksen määrän säätely onnistuukin kotioloissa. Valitettavasti seuraavana yönä näin sitten painajaisia, joten muut osat katsottiin päiväsaikaan.

Elokuvassa on monta huippuhyvää kohtaa. Roolitöistä jää mieleen erityisesti Noomi Rapacen esittämä kaltoinkohdeltu tyttö, joka joutui lapsena pakkohoitoon lyötyään isäänsä kirveellä. Myös toimittajan roolissa Michael Nyqvist onnistuu vakuuttavasti. Psykiatrin roolin tulkinta menee välillä yli, ja tapahtumien yhteydet jäävät osin hatariksi, ellei ole katsonut osia järjestyksessä, mutta kokonaisuus on katsomisen arvoinen. Paitsi inhimillinen kärsimysnäytelmä, tämä trilogia on kuitenkin myös toivoa antava ajan kuva karmeine kytköksineen.

*

Terrence Malick                          The Tree of Life                        Cannes Palme d’or                    pääosissa Brad Pitt, Jessica Chastain, Sean Penn sekä upeat lapsinäyttelijät

Juhannuspäivänä sateinen iltapäivä istutti meidät palkitun ja ylistetyn dvd-elokuvan ääreen. Tiesin odottaa hienoa elokuvaa, jota on yllin kyllin suitsutettu mediassa. En ryhdy kilpailemaan superlatiiveissa, totean vain, että The Tree of Life on kaunein ja vaikuttavin koskaan näkemistäni elokuvista. Odotan, että pääsen näkemään tämän uudestaan leffateatterin jättikankaalla. Juhannuksemme huippuelämys.

*

Oliver Stone   Wall Street   pääosissa Michael Douglas, Charlie Sheen, Daryl Hannah

Toinen valitsi tämän kirjaston tarjonnasta. Elokuva on tehty jo 1989, joka näkyy mm. pörssimeklarien tietokoneiden ja puhelimien malleissa huvittavasti. Itse idea ei ole valitettavasti vanhentunut. Filmi paljastaa rahamaailman intressit ja keinot hyytävän kirkkaasti. Vastenmielistä katsottavaa, mutta lopulta todella tärkeä silmien avaus kaltaiselleni, jolla on taipumusta sulkea silmät maailman rumuudelta. Hyvä muistaa, että Wall Streetiltä alkoi vyöry, joka suisti Amerikan lamaan ja saman tien Euroopankin. Euron kriisissä vaikuttavat yhä samat meren takaiset spekulaatiot. Sinisilmien aika on ohi, on herättävä tietoisuuteen mikä johtuu mistäkin.

*

Martin Scorsese                         Hugo (3D)        pääosissa Asa Butterfield, Chloe Grace Moretz, Ben Kingsley, Emily Mortimer, Jude Law.  

Leffakerho esitti ensimmäisen kolmiulotteisen filmin. Minulle oli uusi kokemus katsella erityislasien läpi, elää se illuusio, että on melkein kuin mukana filmin tapahtumissa, keskellä niitä. Lumihiutaleet putoilivat kasvoille, juna syöksyi katsomoon ja asemanvartijan tiukkailmeisen vainukoiran kuono melkein kosketti nenänpäätä. Mietin siinä miksi tämä efekti tuntui kuitenkin kaukaa tutulta ja tajusin sitten, että lapsuudessa nähdyt view master – katselulaitteen kiekkojen tarinathan olivat eräänlainen kolmiulotteisuuden esiaste.

Hugo on fiktiivinen kertomus, viehättävä aikuissatu orpopojasta, joka elää ruokansa näpistellen viime vuosisadan alun pariisilaisella rautatieasemalla ja huoltaa isältään ja enoltaan oppimalla taidolla aseman tornikelloa. Poika yrittää kiihkeästi saada yhteyttä kuolleeseen isäänsä korjaamalla isän löytämää robottia. Tarinaan kietoutuu ranskalainen fantasiaelokuvan keksijä Georgios Méliès (todellinen henkilö) ja tämän kummityttö. – Elokuva valmistui 2011 ja sai viisi Oscar-palkintoa.

*

Maailmankuvien ja ihmiskäsitysten erilaisuutta tulin miettineeksi, kun katselin taannoin televisiosta Aku Louhimiehen elokuvaa Valkoinen kaupunki. Tarina on surullinen ja ahdistava.Tekijän näkökulma parisuhdekriisiin oli elokuvassa aika yksioikoisesti miehen, mutta sellaisena uskottava. On hyvä, että monen isän kokemus erosta sai näin myötätuntoa herättävän tulkinnan. Sekin on totta, että kriisitilanteissa viranomaisista, lähisuvusta ja ystäväpiiristä löytyy yksisilmäisyyttä, puolueellisuutta ja helposti heitettyjä tuomioita riittämiin. Ehkä tämä elokuva oli uusintana hyvä puheenvuoro parastaikaa käynnissä olevaan keskusteluun lastensuojelusta ja viranomaisvastuusta.

**

Vaari oli luvannut viedä Pikkuritarin (pian 4 v) kuuntelemaan orkesterikonserttia, jossa äitinsä ja isänsä soittivat. Kiehtovinta tietysti oli saada istua Vaarin autossa edessä (turvaistuimessa) matkalla. Mukaan oli pakattu myös askarrusta konserttia varten: piirustuslehtiö ja värikynät. Niitä tarvittiinkin, mutta väliajalla tarjottu mahdollisuus lähteä kotiin ei kelvannut, soitot piti kuunnella loppuun asti. Niinpä Mummelilla ja Murusella (1 v 4 kk) oli pitkästä aikaa tilaisuus tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa kahdestaan sunnuntai-iltapäivän ja illan Vaarilassa.

Oh, mitä kaikkea tapahtuikin paitsi syömisiä, nenän niistämisiä ja vaipanvaihtoja pesuineen. Piilosia, pallosia, palikkahommia, pianonsoittoa, kirjojen lukemista sylikkäin, tanssimisia, hyllyjen ja laatikoiden tutkimisia, kiipeilyä sängyille, sohvalle, Vaarin tuoliin ja Mummelin valtaistuimelle. Koska päiväunet oli jo nukuttu, aikaa riitti vaikka mihin. Mummelista oli ehdottomasti ihaninta, kun Murunen lauloi. Hän lauloi leikkiessään, hän lauloi yhdessä Mummelin kanssa ja hän lauloi auliisti heti, kun Mummeli lausahti: no, miten Muru laulaa Mummelille. Ja se kuulosti ihanalta murunkieliseltä laululta, siitä erotti nuottikulkujakin.

– Olen saanut kaksi laulavaa lapsenlasta, ajatteli onnellisena Mummeli, itsekin laulavainen. 

 Pilvisenä lauantaiaamuna kuljimme yhdessä sielunsisko Sofian kanssa satojen muiden mukana Anna-Maijan siunaus- ja muistojuhlaan Agricolan kirkkoon. Sellomusiikki ja Taizén hymnit loivat hellänhartaan tunnelman ja kuorissa yksinkertainen valkoinen arkku sai laulujen aikana ympärilleen kauniin kukkameren. ”Rakkaat ihmiset”, aloitti Irja-piispa siunauspuheensa kirkon täyttävälle joukolle. Miten hyvältä tuntuikaan, ettei viipaloitu saattajia omaisiin ja muihin, ihmisinä siinä oltiin, kaipauksen koskettamina. Anna-Maijalla on ollut ystäviä mitä erilaisimmista yhteyksistä ja jokainen tiesi sisimmässään, mikä se yhteys on ollut. Juhla oli täynnä kiitollisuutta Anna- Maijan elämäntyöstä ja muistopuheissa myös hyvin valittuja välähdyksiä hänen persoonansa vaikutuksesta. Minua koskettivat erityisen syvästi Anna-Maijan sisarenpoikien veisaamat Siionin laulut, joissa hienolla tavalla tuli kosketus Anna-Maijan hengellisiin juuriin.

Aurinko oli tullut esiin pilvimuurista, kun kävelimme kirkosta kaupungin keskustaa kohti ja poikkesimme yhteen lempikahviloistamme. Sielunsisaruutemme alkoi vuonna 1989 Taizén matkalla, jonka sydänhahmo Anna-Maija oli. Ennen sitä olin jo lukenut Anna-Maijan runoja ja Omenapuukylän päiväkirjan. Rakasta Äitiä muistellessa vierähti kahvilassa tunti ja toinenkin. Sisko saatteli vielä junalle. Kotimatkalla mietin, miten monissa muistotilaisuuksissa olen elämäni aikana ollutkaan, mutta ainutlaatuinen kokemus oli olla juhlassa, joka oli täynnä uskon, toivon ja rakkauden ihmisiä.    

Sunnuntain aihe Jeesus antaa elämän, saa minut miettimään miten monitasoinen on elämä-sanan sisältö. Biologisen elämän saamme vanhemmiltamme ja annamme lapsillemme. Silti ihminen ei ole vain biologinen olento, geeniensä summa ja ulkoinen habituksensa – ihmisellä on myös persoona, henkinen minä, joka haluaa oppia ja ymmärtää, kokee yhteyttä ja erillisyyttä, kärsii ja tuntee onnea, etsii sisintä itseään ja elämänsä tarkoitusta. Onnen, turvallisuuden ja merkityksellisyyden vahvan kokemuksen löytää hän, joka tajuaa olevansa paitsi henkinen myös hengellinen olento, Jumalan luomus, elämänsä Häneltä saanut ja Hänelle vastuussa siitä, miten sen elää. 

Luonto tarjoilee syksyn merkkejä: laululinnut ovat kadonneet, koivut kellastuvat, haavat ja vaahterat punertuvat ja pihlajat notkuvat marjatertuista. Pihan ja puutarhan kesäkukat kääntyvät itseensä ja kuihtuvat, syyskukkijat hehkuvat väreissään. Säiden haltija tarjoilee runsaasta valikoimastaan vähän kaikkea: aurinkoisia ja lämpimiäkin päiviä, joina tuuli ajaa taivaalle äkkinäisen sadepilven. Aamut tuoksuvat kirpeiltä, illat kiirehtivät hämärtymään.

Toinen meistä totesi taannoin, että kännykän kalenteri täyttyy jo huimaa vauhtia. Joka viikkoon on useammallekin päivälle jotain mukavaa tiedossa. Ihmisen ambitiot ovat loputtomat: halu toimia, osallistua, nauttia, virkistyä, tavata ystäviä; nähdä, oppia ja kokea uutta. Kuitenkin jo menneeltä talvikaudelta muistamme, että viikon paras päivä oli aina se, jossa ei ollut mitään ohjelmaa!

Edellisessä viikonvaihteessa olimme Finlandiatalossa kuuntelemassa Jukka Kuoppamäen 70 v –juhlakonserttia. Alkuosa sisälsi tekijän evergreenejä, jotka tekijä itse tulkitsi. Kyllähän se liikautti muistoja, mutta kuitenkin antoisin oli loppuosa konsertista, jossa taiteilija lauloi uusia sävellyksiään. Väkisinkin tuli pantua merkille henkinen tasoero, joka nuorten musiikintekijöiden ja vanhan konkarin laulujen sanoituksissa on. Aika peilaa itseään tekijöissä ja J.K. on ilman muuta ’vanhan liiton’ artisti, jolla on yhä sanottavaa.

Perjantaina kävimme nauttimassa klassisesta Musiikkitalossa ja lauantaina istuksimassa Senaatintorilla ikätovereiden parissa. Valtaa vanhuus –tapahtuman tunnelma oli vähän vaisu, torilla olisi ollut tilaa enemmällekin väelle. Musiikkia esitti Jukka Poika soittajineen. Ei ne humpat minua ainakaan sytyttäneet. Puoli kahden aikaan päästettiin sinivalkoiset ilmapallot taivaalle ja tuuli kuljetti niitä Valtioneuvoston talon yli  Kruununhakaa kohti. Ex-pormestarinna Eva-Riitta Siitonen kannusti osallistumaan yhteiskunnan asioihin, valtakunnan kanonisoitu psykologi Pirkko Lahti luottamaan omiin kykyihin ja arvostamaan itseä ja ikiliikkuja Aira Samulin pysymään liikkeellä. Esikuvallisia naisia siis kaikki nämä kuten myös päättäjät, jotka oli saatu houkuteltua paikalle. Jäin miettimään naistenko juttu tämä nyt onkin.

Ehkä me kaksi olemme jo oppineet olemaan sitomatta itseämme moniin viikottain tai säännöllisesti toistuviin juttuihin. Väljyyttä pitää olla, että elämään mahtuu yllätyksiäkin ja että voi halutessaan innostua jostain, joka sattumoisin ilmaantuu. Arki on ihanaa sellaisenaan ja yllätykset elämän makusuolaa ja pippuria. 

Pissismummolan maanantaiaamu. SE nimenomainen maanantai, jolloin oli ilmoitettu ilmastoinnin nuohousoperaatio. Mummo ponnisteleiksen ylös ennen kahdeksaa ehtiäkseen päiväkamppeisiinsa, aamuteelleen ja alta pois. Ehtikin hän valmiiksi juuri ennen kuin ovikello soi. Oven takana oli kaksi salskeaa nuorimiestä tykötarvikkeineen. Toivotti hän heille hyvät huomenet ja jätti muun opastuksen Poikaverin haltuun.

Kun ilmastointiveliveikkoset olivat poistuneet alkoi tapahtua kummia. Poikakaveri kaivoi esiin mustia jätesäkkejä. Niihin päätyivät alle kymmenen vuotta käytössä ollut virastaan laserin takia syrjäytynyt toimiva mustesuihkutulostin; päätyöhönsä väsynyt ja eläkkeelle päästetty pölynimuri; kaltoin kohdeltu kahvinkeitin sekä yläkomeroista puoli säkillistä sekalaista pienempää rompetta, jonka funktio oli liuennut jo historian hämäryyteen.

– Ohoh, tuumasi P.Mummo ääneen ja ääneti vielä, että Poikakaverin kanssa on silleen mielenkiintoista olla kimpassa, ettei koskaan tiedä milloin minkäkin puuhan aika koittaa. Saa sitä ehdotella ja muistutella kaikenlaista pitkin matkaa. Mutta P.Kaverin elämänjärjestys on järkkymätön: mitään ei tapahdu ennen aikaansa. Ja sen ajan tietää vain hän itse. Nyt sattuu siis olemaan se maanantai, kun tapahtuu.

Sitten soi Mummon puhelin, kolmannen kerran jo sinä aamuna. Tuntemattomiin numeroihin ei Mummo viitsi vastata, mutta vastasi nyt kumminkin, kun välähti mielessä, että jos tietyn systeemin edustajalla olisi asiallista asiaa.  – Olen teidän naapurista, Marjatta, minä vaan, että kun teidän oven takana seisoo joku mies, jos sillä vaikka on asiaa. – No, katotaanpas oven taakse, tuumasi Mummo ja hiihteli ovelle. –  Ei siellä kyll kettään ole. – Voi kauheeta, olen vissiin soittanut väärään numeroon, tuhannesti anteeksi, voi sentään.

Pissismummo arveli, että tapahtumahenget ovat liikkeellä. Oven takanahan oli vähän aikaisemmin kaksi miestä. Naapurin nimi on sitä paitsi oikeasti Marjatta. Poikakaverikin oli oven takana lastaamassa autoon niitä mustia säkkejä. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin mies on oven takana ja mitä sillä on asiaa.

Hyväntuulen kirjoja ei tosiaankaan ole liikaa maailmassa. (Aihetta sivuava huomautus: murhia ja kaiken maailman kamaluuksia julkaistaan hyllykilometreittäin, aina niitä myös ostetaan ja lainataan – niin kuin ei tosielämä tarjoaisi riittävästi tuota lajia.) Soisin kirjastomme perustavan hyllyn, jossa olisi vain niitä kirjoja, joista joku on saanut hyvän mielen luettuaan. Hyllyn ääreen voisi ajautua harmaana ja hämäränä räntäsadepäivänä etsimään hengenpitimeksi jotain mieltänostattavaa. Semmoinen hylly olisi hyvä olla kotonakin, jos vain tila antaisi myöten. Oikeastaan minulla onkin, Satuhylly ja Lorulaatikko.

Haavettaren haasteen innoittamana päätinkin katsoa kotikirjahyllyjämme sillä silmällä. Ja kuinkas siinä sitten kävikään? Ihan kuin monelle hengenheimolaiselle ja sielunsiskolle näyttää käyneen. Monia meistä viehättää satujen ihmemaa, jossa kaikki on mahdollista; sen keveästi pyrähtelevät ajatuskulut, mielikuvapilvet, joilla voi liitää arjesta pois ja palata. Minä nautin erityisesti ajatelma+kuva –tyyppisistä pikku kirjoista.

* Elämän tarkoitus (ja muita totuuksia)  Tenavien elämänviisautta Schulzilta      Otava 2001

* Uppo-Nalle runoaarre    Elina Karjalainen, kuvitus Hannu Taina         WSOY 2001

* Nalle Puhin hyrinät      A.A. Milne, kuvitus E.H. Shepard    WSOY 2003

* Hetkiä puiden siimeksessä           luontokuvia, aforismeja         Studio Laakso

* Mummoenergiaa     Maija Paavilaisen piiroksia ja ajatelmia          Kirjapaja 2006 (2.painos)

* iloitsen…kokeakseni elämän onnen          Ulrich Schaffer, sarjassa Sykähdyksiä  Lasten Keskus 1991

* Kävelemisen taito     Henry David Thoreau                             Basam Books 2008

* Havukka-ahon ajattelija      -ja koko Veikko Huovisen tuotanto

* Mitä onni on                 -ja koko Petri Tammisen tuotanto

* Takaisin Muumilaaksoon    – ja koko Tove Janssonin tuotanto

Kuulun huolekkaiden heimoon. Sen tietää siitä, että murehtii milloin mitäkin olemassa olevaa uhkakuvaa, eniten sellaisia, jotka nyt tai tulevaisuudessa koskevat lastenlasten ikäpolvea. Ja siitäkin, että pienten kanssa toimiessaan pyrkii ennakoimaan vaaratilanteita. Ehkä jokin vaara on vältettykin sillä tavalla, mutta vahinkoja myös sattuu kaikesta huolimatta.

Luota Jumalaan, kehottaa vanha hengellinen laulu, jolla esi-isät ja -äidit ovat rohkaisseet huolten, pelkojen ja epäuskon hetkinä itseään ja toisiaan. ”Luota Jumalaan, jos teitänsä et ymmärrä, kuitenkin Häneen usko sä. Hän viepi sinut voittohon, Hän luonas on”.

Pissismummo täälä, heissulivei ja takasintoi. Nyt seuraa raportti viime aikojen elämänmenosta. Ovat olleet liikekannalla nämät kaksi, ajelleet peräti pois kotoa, tai siis Poikakaveri ajellut ja Mummo istuksinut kyytissä. Menomatkalla kyytiläinen luki aamun hesarin ja Kiminkisen kirjan. Maalaislääkärin jutustelun parissa hirnahdellen viihtyi Mummo hyvinkin ja parhaita paloja taritsi P.Kaverille. Tulomatkalla vapaamatkalainen lukaisi suomalaisen miehen muotokuvaa maalailleen juttukirjan silläkin autonrattiin liimaantunutta matkatoveria aika ajoin hauskuuttaen. Tottahan Mummo myös parit nokoset kerkisi ottaa, matka kun tunnetusti pitkä niille main on eikä mainittavasti lyhempi takaisin tullessakaan.

Perillä pääsivät matkalaiset saunan löylyihin semmoisiin, että ihan ikävä tulee muistellessa. Joka kauhalliseen vastasi muhkea kiuas puhkumalla löylyä, sopivan kipakkaa ja pehmeintä ikinä. Peräti nirvanassa nuokkuivat nämä kaksi ääneti lauteilla ja hikipisaroiden mukana norui heistä yksityinen matkaväsymys ja koko maailman murheet, joita radio, televiisio ja aviisit tyrkyttävät kilpaa ihmislapsen mieltä myrkyttämään. Mummo vielä eritoten pisaroi pois viime aikojen kolkot kokemuksensa asiakkuudesta ensiapuklinikalla ja sairaalan osastolla. Löylyhuoneen lenseässä hiljaisuudessa pehmeni kovia kokenut keho sekä valostui mustunut mieli.

Aamu valkeni senperästä kirkkaana ja kirpeänä. Yösija oli tarjonnut makoisat unet ja leppeästi kulkivat jutustelut tutun isäntäväen kanssa aamuteellä. Mummo oli tykönänsä päättänyt, että tänään kävellään perukkatietä niin pitkälle kuin voimat riittää. Poikakaveri on kiitettävästi ottanut asiakseen hillitä Mummon menohaluja, jotka eivät ole olleet vielä ihan oikeassa suhteessa voimavaroihin. Mummolta meinaa yhtenään unohtua, että pitää jaksaa saman verran takaisinkin päin jos johonkin suuntaan lähtee.

Tie oli erityiskippurainen joka suuntaan, ylä- ja alamäkeä vuorotellen, ei tasamaata eikä suoraa ollenkaan.  Ainuttakaan autoa ei näkynyt eikä muuta ääntä kuulunut kuin pikkulinnun piiskutusta. Kuljettiin rotumetsässä, missä oli toinen toistaan upeampia vanhoja kuusia, mäntyjä, koivuja ja haapoja. Tienvarsiojan takana varvikot helottivat isoa puolukkaa punaisenaan. Tuon tuostakin oli hypittävä ojan yli hakemaan kourallinen ihanaa mehevää herkkua. Korpiten varrella oli muutama hiljaisen ja umpimielisen näköinen talo, osa niistäkin tyystin autiona. Tie nousi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi ja putkahti lopulta pihaan. Poikakaveri olisi tietysti kääntynyt siitä jo takaisin, mutta Mummo, että eikäsmitä, mennäänpäs jutustelemaan, kun ei ole ennen tullut käytyä.

– Päivää, sanoi Mummo itseään nuoremmalle miehelle, joka oli ilmeisesti vaimon toimesta pantu piiskaamaan mattoja tiilitalon pihalle. – Päivää päivää. Pissismummo esitteli itsensä ja Poikakaverin. Kertoi vielä entisen koulun naapurissa lammen rannalla asuvan miehen sisko olevansa. Mies näytti epävarmalta, mutta keksi sitten: – Minäpäs haen appiukon, hän varmaan tuntee, kun on paikkakuntalainen, minä olen täällä vain lomalla. Appiukko oli navetan takana perunoita kuokkimassa ja osoittautui tutuksi Villeksi. Mummo siinä taas itsensä esitteli velimiehen siskoksi miehineen. – No jo vain mie veljeis tunnen ja muistan mie siutkii pienempänä, ko aloit sitä kouluu käyvä. Miehä olin siinä talonmiehenä, ko uus koulu alotettii ja meiän emäntä ol koulun keittäjänä. Pissismummo aivan innostui ja sanoi hyvinkin muistavansa lempeänkauniin keittolanemännän.

Juttu jatkui muistelujen merkeissä ja palasi siitä aikanaan nykyaikaan. Pitäjän keskustassa sanoi Ville asuvansa nykyään talvisydämellä, kun vaimo tarvitsee lääkäriä enemmän, on nytkin sairaalassa. – Kevväälä jo pittää tulla tänne kotikonnuille, eihä sielä kylänraitilla ole mittää tekemistä, ei kulu aika. P.Mummo kyseli vielä Villeltä pihapiirissä olevan vanhan talon historiaa. Oli Villen isoisän rakentama, 1800-luvun puolella. Ainakin satavuotias oli vaahterakin siinä talon nurkalla, myrskyiltä säästynyt. Pihalta näkyi kauas metsien yli isolle järvelle ja sen takana häämötti pitäjän keskustaajama. – Myö täälä reunamaila asutaan pitäjän korkeimmalla paikala, sanoi Ville ylpeyttä äänessään. – Tytär käyp vävyn kansa tässä olemassa lomillaan. Kohta ovat eläkkeelä hyökii. Mikä tiälä on ollessa.

Ville kun rupesi kahvinkeitosta puhumaan, Mummo ja Poikakaveri torjuivat kohteliaasti ja tekivät lähdön. Mummo oli jo soittanut veljenvaimolle missä ollaan, ettei ala hätäillä. – Olipas mukava tarinoida, sanoi P.Mummo mäeltä laskeutuessa. – Ville on hyvämuistinen ja rapsakka ukko, vaikka liki yhdeksänkymmentä on ikää. Ei ole hullumpaa, että kotipitäjän korkeimmalla asuva pappa muistaa Mummon lapsena.

Kesän malja on jo täyttynyt. Mitä kesä maljastaan juottikin, hetkellisen karvauden, kuplivan onnen hetkiä kuitenkin enemmän. Tunnen kiitollisuutta kaikesta koetusta ja siitä, että nyt on näin. Syksy tarjoaa väri-ilonsa, raikkautensa ja kypsymisen, maatumisenkin tuoksut. En halua jäädä kiinni menneeseen, en halua hamuta huomisen taakse jonnekin. Elämä on hyvä tässä, nyt.