Arvoisa Narjakkalan Wanhainneuvoston Puheenjohtajatar

Kirjoitan Teitillen nyt ensimmäistä kertaa, siis Tässä Yllä Mainitussa Ominaisuudessa. Enstekseen haluan Onnitella Teitä pyytämättä vaan ei yllätyksenä kohdanneen luottamuksenosoituksen johdosta. Saanen toivottaa mitä parhainta menestystä nuijimistehtävässänne. (Kai teittien vanhusneuvoston puheenjohtajalla nuija on?)

    En ole kovin hyvin perehtynyt nimenomaan Narjakkalan wanhain asioihin, mutta vastaavaa väestönosaahan riittää joka niemeen, notkoon ja saarelmaan kotomaassamme. On erittäin tähdellistä, että Narjakkalan kunta näyttää esimerkkiä sallimalla virkeiden ikäihmistensä puuhastella itseään koskevien yleisluontoisten asioiden parissa. Känäkkäherkkä wanhusväki pysyy täten paremmin poissa päättäjien jaloista ja tukkimasta paikallisaviisin yleisönosastoja sekä nettipalstoja mihinkäänjohtamattomilla valituksillaan. Onhan toki monta semmoista yleishyödyllistä pulmaa, johon ratkaisun parhaiten pystyvät innovoimaan juuri nämä, joita pulmat lähimmin liippaavat. Niin usein saavat wanhat kokea päänsä yli huutelua ja kuulematta puolesta päättämistä niiden taholta, joilla valta on. Saa nyt ainakin ehdotella kaikenmoista parannusta asioihin, vaikka päättäjätaho useimmiten vastaakin, että hyvä idea, mutta rahaa ei ole, kun sitä ei ole budjettiin varattu / kun sitä kerta kaikkiaan ei ole. Ainahan voi lipsahtaa jokin hyvä idea rahasiivilästä läpikin. Pääasia on pitää itsestään, siis wanhoista, melua. Etteivät unohda peijakkaat, ketkä tätä hyvinvointinarjakkalaa ovat olleet rakentamassa. Nih.

Eritoten olen Arvoisan Puheenjohtajattaren kanssa ja puolesta otettu siitä, että wanhain puhetta johtamaan on teillä päin valittu nais- eikä miesihminen, kuten yleensä. Siinä on pieni, mutta vissi ero.

    Toivottelen tässä Arv. Wanhain Edusnaiselle ärhäkkäästi tarttumista epäkohtiin ja pontta uusien innovaatioiden läpi viemiseen yhdessä Wanhainneuvoston jäsenkunnan kanssa.

    Ja lopuksi tahdon, vakaumukseni mukaan, toivottaa Teitillen Jumalan siunausta ja vielä varjelustakin, mikä lienee Narjakkalan byrokratian rattaissa yhtä tarpeen kuin Meitinkulman kaupungin mobiilikaistoillaki.

Kunnioittavasti hurraten ja taputuksin tervehtien

Pissismummo, kohta wanha itsekin tätä menoa

Kävelin määräpäivänä paljastamaan ylävatsani terveyskeskuksen empaattiselle hoitajalle. Hän rapsi paranevalta leikkaushaavalta yli kolmekymmentä hakasta. Se on kuulkaa ikävä toimitus. Olin jo ottanut ennakkoon särkylääkkeitä, silti nipistys varsinkin kyljen puolella oli sitä luokkaa, että hiki nousi otsalle. Haava-alue on edelleen mustelmilla, mutta eiköhän tuo tuosta asetu ihonväriseksi ajan mittaan. Olo ainakin tuntui heti helpommalta, kun hakaset eivät enää kirraa.

Keskustelimme siinä hoitosession aikana ja jälkeen sappihistoriani monista vaiheista ja kohtalonkäänteistä. Hoitaja totesi, ettei ole tullut hänelle vastaan 25:n vuoden työuran aikana moista. Tietenkin toivon, että tälle nyt vihdoin tulisi jo piste. Varmuutta siitäkään ei ole, mistäpä elämässä olisi.  Näillä on mentävä, mitkä geeniarpajaisissa on saanut.

Kotimatkalla aurinko tuli esiin ja kevättalvinen kaupunki säteili rauhaa ja kauneutta. Lomalaiset hiihtelevät kuka missäkin, me kahdestaan kiertelemme päivä päivältä laajenevia kehiä kodin ympäristössä. Ylihuomenna aion antautua kampaajani hemmoteltavaksi ja sitten palaan ihmisten ilmoille!

Meidän pihassa asuu Kalle, yksi vuotta. Kallen isä on tehnyt rappuvahdiksi Kallen kokoisen, porkkananenäkkään ja raitapipoisen lumiukkelin, joka kurkkii Kallen ikkunaan päin. Kalle katsoo ikkunastaan ja on sitä mieltä, että lumiukkelille pitää panna lapio käteen. Turha siinä on joutilaana seisoskella. Kun Kalle tulee ulos isän kanssa, hän ottaa vuorostaan lapion ja tekee itse lumitöitä ja kun Kallen äiti kutsuu miehet syömään, lapio palautetaan  lumiukkelin käteen. Näin meidän pihassa hoituvat talonmiehen työt. 

Monissa kristillisisssä kirkoissa paastonaikaan sisältyy pidättäytyminen liharuuasta ja nautintoaineista. Paastota voi myös asioista, jotka vievät liikaa aikaa ja huomiota. Kysymys on siis oman elämäntavan tutkistelusta, vääristymien vapaaehtoisesta oikaisusta.
Keskustelin veljeni kanssa taannoin puhelimessa armosta. Riittääkö kristitylle se, että Kristus on kärsimyksellään ja kuolemallaan lunastanut ihmiskunnan synnit? Voiko sen vain uskossa ottaa vastaan? Pitäisikö uskovan koettaa itse korvata paastoin, rukouksin ja kieltäymyksin tätä uhria?
Armo ei olisi armo, jos siihen sisältyisi korvausvaatimus. Jos paastoan, teen sen armosta kiitollisena.

Iltapäivisin tapahtuu hitaita, päivä päivältä piteneviä lenkkejä liukkailla lähikaduilla tiiviisti Toisen kyljessä kulkien. On taas haettava esiin hiljaa kulkemisen taito, joka jo välillä oli unohtunut. Vetiset lumet humahtelevat katoilta ikkunoiden eteen kasoiksi, joiden takaa ei pitkälle pihaan näe.

Toisella on ollut viisi päivää rauhallista, omaehtoista kotielämää. Minulla samaan aikaan alati vaihtuvasisältöistä, mutta rytmissään toistuvaa sairaalaelämää päiväkirurgisesta yksiköstä leikkaussaliin, heräämöön ja osastolle. Sappiteiden korjausoperaatio onnistui ja tunnen toipuvani normaaliin tahtiin.

Lähtiäisiksi charmantti osastolääkäri totesi, että sappivaivani hoitopolku ei ole sujunut kaikilta osin mitenkään tyylikkäästi ja neuvoi laatimaan potilasvahinkolautakunnalle korvausanomuksen. Minähän olin toiseen kertaan sappileikkauksessa ja tällä kertaa sappirakko kivineen saatiin kokonaan pois.

Jolla on ollut kahdenkymmenen sentin avoleikkaushaava vatsan alueella, tietää toipumisen tuskalliseksi. Ensin on pahoinvointia, huimausta ja infernaalista haavakipua. Kun etominen saadaan rauhoittumaan on liikekipua, kiristystä ja haavasärkyä. Jokainen yksin toteutettu vessareissu, suihkussa käynti tai käytäväkävely tuntuu saavutukselta. Ruokahaluttoman ateriointi on yhtä kidutusta, kunnes tulee se taivaallisen rauhan aamu, jolloin vatsa toimiikin ja kaurapuuro ja kasviskeitto saavat arominsa takaisin.

Kotona on oivallettava, että kipulääkityksestä, joka on osastolla pyytämättä pöydälle kannettu, onkin itse pidettävä huolta. Parasta on aluksi noudattaa sairaalarytmiä ja annostusta. Toipumiseen tarvitaan liikkumista ja se taas ei onnistu ilman riittävää analgesiaa. Toisen apua tarvitaan tullen mennen, jopa kengän vetoketjun sulkemisessa ja avaamisessa.

Maailmanteatteri kohisee uutta ja vanhaa draamaa. Yksityisnäyttämöllä leikkauksesta on tänään viikko. Olen hengissä ja kohtuullisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Elämälle kiitos.    

että ystävyys on yhä voimissaan… kun elämämme polut silmukoituvat eri suuntiin, ne palaavat aina solmukohtiinsa, joissa sinä olet ja minä olen…että ystävyys on silloinkin, kun sitä ei mitenkään kannatella…kun sinä vaikenet ja minä en sano mitä ajattelen siitä, jossain hiljaisuuden takanakin se on…mutta tänään sanon sinulle ääneen: ystävyyttä on

Teen muistokirjaa Isästä. Selaan kuvia, luen tekstejä, joita kirjoitin Isän kuoleman vuonna 2001. Mietin miksi tämä prosessi käynnistyy vasta nyt. Tyhjä kirja, kuvat ja tekstit ovat odottaneet yli kymmenen vuotta kaapissa kuin paketti, jonka sisällön tietää, mutta avaamista pitkittää.  Äidin muistokirja syntyi helpommin, kaksi vuotta sen jälkeen, kun Äiti oli lähtenyt tästä elämästä.

Surun kulku elämän sisällä, muistojen kypsyminen, merkitysten hahmotus, oman orpouden hyväksyminen vie aikuisellakin aikansa. Siinä kaikessa on paljon sellaista, joka ei ole jaettavissa kenenkään kanssa: yksityistä murhetta, isänikävää, pettymyksiä, vastausta vaille jääviä kysymyksiä, lapsuuden onnellisia ja hyviä muistoja.

Yst. Sosiaalineuvos sanoo, että unien tutkiminen on hömppää ja että eivät unet mitään merkitse. Hänen mukaansa unet ovat lottoarvottu kooste ihmisen aivojen muistijäljistä. Niinhän asia onkin –  mutta onneksi ei pelkästään niin. Kiinnostavaa esimerkiksi  on, miksi juuri nyt arpoutuu tämmöinen kooste ja miksi se tuntui semmoiselta unessa ja tämmöiseltä herättyä. Unen tarjoamat symbolit tai metaforat sisältävät tutkijalle merkityksiä, jotka voivat antaa jotain tärkeää juuri nyt meneillään olevaan tai tulevaan elämässä.

Olen matkalla Koreassa. Olen ostanut jostain pikku putiikista väljän puseron, jossa on himmeät värit.  Löytööni tyytyväisenä lähden putiikista. Kävelen ostoksineni katua ja äkkiä näen kauempana pienen, erittäin kauniin ja sopusuhtaisen kokoisen buddhalaistemppelin. Samassa paikalle tulee raivaustraktori, jonka rautakoura rouhaisee temppeliä, siitä katoaa iso osa. Ihmettelen, missä kamerani nyt on, tämä on tärkeää tallentaa. Tulee surku vanhaa temppeliä, joka hajotetaan. Jäljelle jäänyt osa näyttää yhä kauniilta, se nostetaan sellaisenaan kuljetuslavalle ja viedään jonnekin toiseen paikkaan.  

Aamulla mietin unta. Sen yhteys ajantasaiseen elämään on minulle aivan ilmeinen. Menneestä ajasta arpoutuu uneen vain buddhalaistemppeli, jonkalaisia näin viimeksi Kiinan matkallamme kaksikymmentä vuotta sitten. Tänään oli tärkeä nähdä tämä uni.  

Kävelin metsäpolkua kotiin päin, kun vastaani tuli nuori äiti pulkkaa vetäen. Punaisessa pulkassa istui pienempi ja isompi, tyttöjä molemmat. Isompi hyräili Pikkulintulaulua: ”Laula, laula, laula sinä vaan, laula, laula, laula sinä vaan…”

Tulin yhtäkkiä iloiseksi. Tarvittiin Lapsi muistuttamaan tästä.

Pissismummolasta, hyvää iltaa, hyv’yötä ja vielä huomentakin, riippuen siitä milloin lukija sattuu kohdalle. Mummo rahjusti kotia ryytyneenä vietettyään viisi kälyistä tuntia aluesairaalan kirurgiselle poliklinikalle kutsuttuna. Hohhoijaa. Oli ohjeistettu varautumaan parin tunnin verran eteen päin määräajasta. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Mummo askeltaa aamulla asemalle, josta sopivasti lähtee juna parin minuutin päästä ja viisi minuuttia junassa istuttuaan jää hän määräasemalle ja kävellä nappaisee reippaana tyttönä kohti isoa sairaalaa. Ajoissa lähteneenä onkin hän perillä mummojen tapaan tuntia ennen määräaikaa. Siellä on jo tupa täynnä.

Puolentoista tuntia istuskeltuaan kuulee Mummo nimensä mainittavan ja pääsee hoitajan puheille. Esitiedot sinne, ja tänne taas tieto, että anestesialääkäri tulee kun joutuu ja leikkaava lääkäri tulee kun on tullakseen ja molemmat haluavat nähdä potilaansa. Näiden jälkeen vielä hoitajan luo, joka selittää kaiken uudestaan. Siis kaikkiaan odottelua, kolme haastattelua ja selitys.

Lääkäreitä tulee ja menee ja nimiä huudellaan. Mummo odottaa tunnin ja toisen ja tovin kolmatta. Hoitaja kulkee ohi ja kysyy eikö ole lääkäri kutsunut. Ei ole, ei. Mummo toteaa itsekseen, että kevyehköstä kotiaamiaisesta on jo muuten viisi tuntia, ilmankos tuntuu huteralta. Pientä välipalaa on tarjolla sivupöydällä, yksi ja toinen on siellä jo käynytkin. Mummo hakee keksin ja mehua.

Kaikki vähänkin kiinnostavat lehdet on selattu ja kyllästytty kanssaodottajien naamoihin. Sitten tulee Leikkaava Lääkäri ja Mummo kuulutetaan puheille. Kolme minuuttia ja asia selvä, viikon päästä tavataan leikkuupöydällä. Ja taas Mummo odottamaan. Vierähtää tunti, kunnes Mummo kuulee jälleen nimensä mainittavan. Anestialääkäri  esittäytyy Henrikiksi ja tutkii pahvikansiosta lippuja ja lappuja, hakee koneelta oikean kohdan, katselee tarkkaan Mummoa ja alkaa kysellä. Ahaa, hän on kiinnostunut potilaasta, ajattelee Mummo.

Kesken kaiken soi puhelin. Henrik keskustelee jonkun potilaan lääkityksestä. Puhelu päättyy: ”Tehdään nyt vaikka näin, tää on kyllä ihan hatusta vedetty, mutta soita konsultoivalle, jos haluat tarkemman, hatusta sekin kyllä sen vetää.” Mummo pyörittelee silmiään ja kielellä jo pyörii lausahdus, mutta saa sen viime hetkellä nielaistua. (Henrik-lääkärillä ei ole hattua, ei sen puoleen tukkaakaan…)

Mummo palautuu taas odottajaksi. Kello käy ja epätoivo hipoo hiusrajaa. Mummo näkee vilahduksen hoitajastaan, säntää perään kysymään: meneekö vielä pitkään, pitäisi päästä syömään, kun ne verensokerit…  – Joko olit anestesialääkärin pakeilla? Jaa, olit. No tulepa tänne niin katsotaan ne loput jutut. Ohjetta valuu, tärkeimmät paperille muistiin ja menoksi. Mummo kipittää puolijuoksua kanttiiniin. Aah, reissumummolle reissumiesleipä ja kahvi, että jaksaa kotiosoitteeseen takaisin.