|
Mitä on kevät? Puhkeavia lehtiä, aukenevia nuppuja, valosta hullaantuvaa uutta elämää. Marron maan viherrys. Elämä herää, noudattaa auringon kutsua. Kristuksen ylösnousemus on hengen voitto ruumiista, kuolemasta puhkeava uusi elämä. Tästä alkaa kristityn kevät!
Raamatun suuren kertomuksen kumu tuntuu kaukaiselta tässä maailmanajassa, jossa kaiken aikaa käydään sotaa, hiljaista tai näkyvää. Viattomat kärsivät aina siellä, missä veli taistelee veljeä vastaan, ihmisheimo toistaan, ja veri virtaa. Ihminen voi hyväuskoisesti uhrata elämänsä aatteen puolesta, mutta aate ei voita, kuolema voittaa, ja valta päätyy milloin kenenkin käsiin. Voi olla, että suuren kertomuksen kumu kuuluu, mutta aika ei enää tunnista eikä tunnusta sen alkuperää.
Runoja Vilja-Tuulia Huotarinen; Seitsemän enoa WSOY 2013 Joskus myöhemmin, jossain muualla heitä tervehditään saapujina eikä lähtijöinä. Lähtijät ovat jättäneet kaiken, saapujilla ei ole mukanaan mitään. V-T.H. on hyvin omaääninen nykyrunoilija, jonka ymmärrettäviä tekstejä lukee mielellään. Tämäkin osittain proosarunoiksi kehkeytynyt kertomus enoista ja miniöistä on herkulliseksi tihentynyttä rajankäyntiä menneen ja olevan välillä. * Aki Luostarinen; Ajan olo WSOY 2012 1950-luvulla syntynyt ei tunnu sopeutuvan helposti 2000-luvun aikaan, joka tursuaa kaikkea turhaa, repivän rumaa ja epäoikeudenmukaista. Luostarisen (Kiiltomadon mukaan) kymmenes runokokoelma on huokoista runoa, jossa ’viini pulputtaa’ ja peruna kasvaa omassa maassa. Sivussa elävän elintasopakolaisen hiljaiset mietteet eivät kovin paljon saa vastakaikua ajassaan. Minulle lukijana tämä runoilija tuntuu antavan enemmän kuin moni ajan uusi ääni. Proosaa Virpi Hämeen-Anttila; Suden vuosi Otava 2003; Tapetinvärinen Otava 2012 Suden vuosi on esikoisromaani, joka ponnahdutti kirjoittajansa kirjalliseen maailmaan ryminällä. Kritiikki löysi Hämeen-Anttilasta uuden ja vahvan lukuromaanin taitajan. Kirja on yliopistomaailmaan sijoittuva rakkaustarina, jonka päähenkilöt on kuvattu poikkeuksellisella intensiteetillä ja syvyydellä. Tarina tempaa lukijan mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Hämeen-Anttila on esikoisestaan lähtien ollut parhaiten mainostettuja ja myytyjä kirjailijoita. Joskus mietin, että ns. lukuromaanikirjailijat toistavat itseään häpeilemättä kirja per vuosi niin kauan kuin kauppa käy. Mutta Suden vuosi kannattaa lukea. Tapetinvärinen pyörittää lukijaa päähenkilön sivupersoonien hurjassa karusellissa, joka alkaa jossain vaiheessa mennä jo melkein raiteiltaan, mutta kirjailija onnistuu lopuksi jollain tavalla solmimaan langat uskottavasti yhteen. Ei tämä ole mitään helppoa ja miellyttävää luettavaa, mutta välittää väkevästi päähenkilön kehityskaaren ja mahdollisuuden eheytyä vaikeista vaiheista huolimatta. Kirjailija vihjaa omaelämäkerrallisista aineksista, mutta varottaa lukemasta teosta kirjaimellisesti faktana. * Per Petterson; Hevosvarkaat suom. Katriina Huttunen Otava 2009 Norjalaisen kirjailijan myöhempi teos, Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon 2009 voittanut Kirottu ajan katoava virta oli ensimmäinen kosketukseni lahjakkaan kirjoittajan vähäeleiseen ja ehjään tyyliin. Ilmeisesti palkinnon ansiosta samana vuonna suomennettiin aiemmin ilmestynyt Hevosvarkaat. Toivottavasti Petterson pääsee suomennettavien listalle jatkossakin. Hevosvarkaat on hienovireinen isän ja pojan tarina, joka peilaa hienosti pojan kehitystä mieheksi ja aikanaan isäksi omalle tyttärelleen. * Juha Itkonen; Huolimattomia unelmia Otava 2008 Itkosen novellit ovat laatutavaraa. Tämä teos sisältää väkevästi elämänmakuisia parisuhdetarinoita, joissa Itkosen hienovireinen ihmiskuvaus on parhaimmillaan. Kirjailijan novelleissa erityisesti miehen tunne- ja kokemusmaailma saa sävykkään kuvaajansa. – Nautittavaa luettavaa. * Marilynne Robinson; Gilead suom. Laura Jänisniemi, Bazar 2008 Kirja on Pulitzer-palkittu vuonna 2005 ja palkintonsa ansainnut. Hidasta, hienoa tekstiä. Romaanin minä on vanha pastori, joka kirjoittaa ajatuksiaan ja elämänsä tarinaa pienelle pojalleen joskus kuolemansa jälkeen luettavaksi. Intuitiivinen kertomus vanhan miehen elämänvalinnoista, avioliitosta nuoren naisen kanssa ja isyyden suurista tunteista. Isä liittää kirjoituksillaan poikansa sukupolvien ketjuun lämpimällä ja inhimillisellä tavalla. Kirja jättää lukijalle hyvän olon. * José Saramago; Luola suom. Erkki Kirjalainen Tammi 2003 Elefantin matka suom. Sanna Pernu Tammi 2011 Tässäpä viimein Nobel-palkittu kirjailija, jonka teksti ei ole lukijalle käsittämätöntä ja koukeroista ajatusvirtaa. Saramago rakentaa Luolassa taidokkaasti ja hitaalla tyylillä pienistä aineksista vaikuttavan kertomuksen, joka aukeaa tapahtuma-aikaansa ja –paikkaansa laajemmalle. Keskiössä ovat savenvalajaisän ja aikuisen tyttären keskustelut sekä koira, joka löytää kodin heidän luonaan. Hienovireinen ja tosi muutokseen sopeutumisen kuvaus, portugalilaisen mestarikertojan upea tyylinäyte. Elefantin matka pitää taianomaisesti lukijan hyväntuulisena. Kertojamestari saa lukijan mukaansa, vaikka itse tarinassa ei tapahdu mitään kovin dramaattista. Elefantinhoitaja ja itse sympaattinen Salomo-norsu ovat tarinan keskushenkilöt. Lopussa paljastetaan miten kirjailija kiinnostui kuulemastaan elefantista niin paljon, että selvitti historialliset tosiseikat ja loihti aineksista nautittavan tarinan. * Tuomas Kyrö; Miniä Kirjamedia 2012 Hupaisa pikku tarina Kyrön tyyliin. Ja ilmeneehän siinä paitsi Kyrölle ominainen sukupolviristiriita myös jonkinlainen perheensisäisten roolien uudelleen asemointi. * Petri Tamminen; Rikosromaani Otava 2012 Tammiselta on viime vuonna julkaistu taas oivallinen pikku romaani, tällä kertaa ikään kuin rikosromaanin muodossa. Jonkinlainen rikoksen tunnusmerkistö on havaittu ja syyllistä etsitään, mutta tavallaan romaani kertoo myös ihmiselämän hauraudesta. Romahtamisille etsitään syytä, sitä löytämättä, koska syyt ovat moninaiset ja syvällä itsessä. Romaanin rikoksista epäilty pakenee taitavasti etsijöitään ja kiinniottaja joutuu itsekin uhriksi. * Sirkka Laine; Puuttuva aika Otava 1999 Laine on kirjoittanut runsaasti käsikirjoituksia radiolle ja tv-teatterille sekä julkaissut romaaneja ja novelleja. Hänelle on tyypillistä tietynlainen huumori, joka tekee luettavasta leppoisaa. Mainio, itärajan tuntumaan sijoittuvan maalaiskylän ihmisistä kertova romaani, jossa erikoisia juonenkäänteitä riittää. * J.M.G Le Clézio; Harhaileva tähti suom. Annikki Suni Otava 2008 2008 Nobel-voittajan tuotanto on merkittävää taideproosaa. Harhaileva tähti on viides häneltä suomennettu teos. Olen aikaisemmin lukenut Autiomaan ja pitänyt siitä kovasti. Nobel-palkittu teos kertoo juutalaisen Estherin ja palestiinalaisen Nezma-tytön kohtalosta toisen maailmansodan aikana riipaisevalla tavalla. Le Clézion tyyli on vahvasti tunteikasta, luontokuvauksissaan suorastaan hurmioituvaa. Tämä ei ole holokaustista kauhua, perusteema on sodan aiheuttama kodittomuus. * Hanna Tuuri; Tuulen maa Otava 2012 Irlannin maaseudulla asuva suomalainen kirjailija kertoo eläväisellä tavalla maalaiselämästä ’vihreällä saarella’. Kirja ei ole romaani, pikemminkin omakohtainen ja siksi niin aidon rehevä kertomuskokoelma irlantilaisten, englantilaisten ja amerikkalaisten naapureiden yhteiselosta ja Irlannin yhteiskunnallisesta tilanteesta EU-kriisin aikaan. Hauskaa ja mukaansatempaavaa iltalukemista. ***
Ja väsymystä, pääasiassa. Sen tietää hän, joka on erilaisia ikäviä oireita aiheuttavaa virusta yrittänyt elimistöstään nitistää. Ihmettelee miten verkkaan tämänikäinen toipuu mistä tahansa elimistön häiriötilasta. Ei käy se enää kahdessa yössä ja yhdessä päivässä. Vuoteen tuntumassa saa nuhjuilla päivän jos toisenkin, lääkitsi tai oli lääkitsemättä. Hiljainen viikko on alkanut. Olisi aika löytää uudelleen tähän ajankohtaan liittyvä hengellinen merkitys. Jos vain jaksaisi. Onko se tällä kertaa sitä, että voi tunnustaa jaksamattomuutensa ja vapauttaa itsensä kaikista ylevistä (tai mistään) pyrkimyksistä?
Pääministeri Kataisen tunnetun manööverin innoittamana kaivoin kirjastostamme esiin Pekka Himaset. Opusten ajatukset alkoivat kohta tuntua jotenkin tutuilta. Pääministeri on ihan ilmeisesti löytänyt oman gurunsa! HIMeros (2008)on kirjoitettu jäykkään dialogimuotoon, jolla on tietysti filofiset perusteensa, mutta joka ei mielestäni toimi kovin hyvin kirjassa. Kukoistuksen käsikirjoitus on hyvin strukturoitu teos ja antaa paitsi ideoita myös käytännön ehdotuksia. Siinä perustellaan mm. Aalto-yliopiston resepti vastaansanomattomalla ja ymmärrettävällä tavalla. Myös Guggenheim on Himasessa löytänyt puolestapuhujansa. Kirjat paljastavat myös huimat ajatusfäärit, joihin voi yltää, kun ei tarvitse piitata innovaatioiden kustannuksista ja elämän realiteeteista. Oivallista ajatussäkenöintiä löytyy molemmista teoksista. ”Tiedonjanoa ei voi sammuttaa ankkuroitumalla johonkin valmiiseen järjestelmään, vaan on mentävä kohti tuntematonta. On tietenkin samalla pidättäydyttävä purjehtimasta tiedon valtamerellä liian kauaksi tunnetusta rannasta. Tutkin aina ensin kahluupaikkaa matkan päästä; jos havaitsen veden liian syväksi kokoiselleni, pysyn rannalla. Kaukaiset meret pelottavat minua pimeydellään ja salakareillaan. Järki on ainoa valoni – en syöksy uhkarohkeasti sinne, missä se ei valaise majakkana riittävästi.” HIMeros, s.26-27 Ihmettelen Pekka Himasen persoonaan kohdistuvan kaunan ja vähättelyn määrää sosiaalisessa mediassa. Tekee mieli kysyä lyttääjiltä, mikä on teidän reseptinne? Onko parempia ehdotuksia?
”Haetaan, koristellaan ja siunataan virpomavitsoja. Pajunvarvuilla lyödään kahden puolen, samalla siunaten tai loitsien, perheenjäseniä, sukulaisia ja naapureita. Saadut oksat säilytetään oven, ikkunan tai ikonin päällä vuoden ajan. Palkaksi heti tai viikkoa myöhemmin muna, makeisia, rahaa tai pääsiäisateria.” ” ”Virpoin varpoin tuoreeks terveeks, rikkaaks rakkaaks, vanhaks vakkaaks, mie virvon viisahaks, taputtelen taitavaks!” (Pääsiäispilke, juhlaperinteitä, SKS 2000) On merkillinen kokemus käydä kutsuttuna jossakin, missä on ollut kymmeniä vuosia sitten. Paikka on jollain tavalla muuttunut ja kuitenkin sama. Ensimmäinen tunne on raju outous: en tunne täältä ketään, mitä minä täällä. Kun ollaan koolla saman pöydän ääressä ja ihmiset alkavat kertoa kukin vuorollaan elämästään, alkaen entisestä nimestään, vuodet katoavat väliltä ja monen kohdalla tulee iloinen ”sinäkö se oot” -tunne. Vuosikymmenten polku on sentään aika pitkä ja monella mutkainen. Tavatessamme olemme hetken niitä nuoria, jollaisina erosimme silloin maailman kaikkiin tuuliin, kirjaimellisesti. Sekin on merkittävä havainto, että osa porukasta tuntui esittelyn jälkeen aivan tutulta, osa jäi vieraiksi. Olivat jääneet vieraiksi ehkä jo silloin. Kun kerroin kuka olen, oli ryhmän spontaani reaktio: hei, missä siun tukkas on? Silloin minulla oli hyvin pitkä ja paksu tumma tukka, josta luovuin viitisen vuotta myöhemmin. En voinut kuvitellakaan, että tukka olisi juttu, josta nämä minut muistavat. – Vieläkö sie laulat ja soitat, kysyttiin sitten. No, laulanhan minä, mutta en enää sooloja enkä kuorossakaan kuin silloin ja pitkään sen jälkeenkin. Mietin mitä jälkiä pitkän elämän varrella minusta on jäänyt ryhmissä, joissa olen mukana ollut. Millaisena muistan ihmiset, joiden kanssa hetki kuljettiin yhtä matkaa? Mikä oli kohtaamisemme merkitys myöhemmin? Miksi jotkut jättivät lähtemättömän muiston ja toiset haihtuivat mielestä kokonaan nimineen, kasvoineen? Häveten muistan raakileisuuttani – sen siellä ääneen sanoinkin. Mutta tunnen kasvaneeni ihmisenä eikä sitä tarvitse enää hävetä.
Pikkuritarilla, joka yleensä on aika terve, oli honk-honk-yskää ja kova kuume. Niinpä päiväkotiin ei ollut asiaa. Onneksi Vaarilan väellä ei ollut kovasti ohjelmaa viime viikolla ja saatoimme olla avuksi. Pahin päivä oli se, kun Pikkuritari makasi voipuneena Vaarin kyljessä sohvalla eikä oikein jaksanut edes kuunnella lukemista eikä katsella Pikku Kakkosta. Mummeli kantoi lämmintä juotavaa ja vaari toimi uuninkylkenä palelevalle. Yö oli Pikkuritarin vanhemmille kova, kun lääke laski kuumetta vain asteen verran ja pojalla oli surkea olo. Kolmantena päivänä jo helpotti, ruoka maittoi paremmin ja leikit alkoivat sujua. Vaari lähti Murun kanssa puistoon ja Mummeli keskittyi aamulla rakennetun junaradan toimintaan yhdessä ratamestarin kanssa. Semmoisissa kahdenkeskisissä tilanteissa Mummelin ja Pikkuritarin välille syntyy keskusteluja. Ne alkavat yleensä jollain nelivuotiasta askarruttavalla kysymyksellä ja saattavat yllättää vakavuudellaan. Pikkuritari: Mistä mie olen syntynyt? Mummeli: Mitä äiti ja isi ovat siitä kertoneet? PR: En mie muista. M: Muistatkos, kun te odotitte Murua, niin Muru kasvoi vauvan kokoiseksi äidin massussa. PR: Joo. Mie sain taputtaa sitä massua. M: Siekin kasvoit äidin massussa, ennen Murua. Sitten äiti ja isi menivät sairaalaan synnyttämään vauvaa ja sie olit se vauva ja synnyit äidin syliin. PR: Niih. Mie olen syntyny ensin. *** PR: Miten ihminen kuolee? M: Se on vähän semmoista kuin olisi oikein väsynyt ja nukkuisi niin syvään uneen, ettei jaksa enää herätä. Se on eri asia kuin yöuni. Lapset nukkuu yöt kevyesti ja herää aamulla virkeinä. PR: Kuolenko mie? M: Joskus me kaikki kuollaan, mutta eri aikoina. Sie olet nyt vasta neljävuotias. Ajattele, Mummelin äiti, vanha mummo kuoli 96 vuotiaana. Siinä on kokonainen pitkä elämä ennen kuolemaa. Sie voit elää vaikka yhtä vanhaksi. PR: Mie en halua kuolla… M: Ei nelivuotiaat yleensä kuolekaan, vanhat ihmiset kuolee. Eikä sitä vanhanakaan tarvii pelätä. ***
Paavinkirkko ja ortodoksikirkko kunnioittavat Neitsyt Mariaa kaikista pyhistä ihmisistä korkeimpana. Pyhän Kolminaisuuden rinnalle nostettu Jumalanäiti, Taivaan Kuningatar, on monille vanhojen kirkkojen jäsenille läheisempi ja tärkeämpi kuin Poikansa. Luterilainen kirkko korostaa Marian esikuvallista nöyryyttä Herran palvelijattarena, jumalallisen tehtävän välikappaleena. Niin kuin yksityisillä kristityillä on oma näkemyksensä uskon kysymyksistä yleensäkin, niin myös suhde Mariaan on hyvin henkilökohtainen. Palvonta on minulle vierasta, mutta tunnen Marian naisena ja äitinä hyvin läheiseksi hahmoksi, siksi myös katolisten kirkkojen Maria-patsaat ja ortodoksien ikonit puhuttelevat. Koluan runokirjastoani, poimin joka hyllyltä kaksi kokoelmaa, kustakin yhden runon. Terveiseni runosieluisille ystäville!
Kevätpäivä on lupaava ja kuulakkaan kaukosiintoinen, mutta miks on kukkia puhkeematta pudonnut! -Ki no Tomomori, Japanilaisia runoja, suom. G.J.Ramstedt, WSOY * Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet, kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois, ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä. Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa. Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti. Vanha kuusi valvoo ja muistelee valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa. -Edith Södergran, Hiljainen puutarha, Karisto * Tärkeintä ovat tuulen liikkeet. Puihin on ihminen sidottu ohuin langoin, niissä huokuu hengityksen rytmi, kohisevat veren äänet. Ja jos puita ei alituisesti tarkkaile, jos tuulelle ei riitä aikaa, ihminen kadottaa itsensä, tulee muiden voimien marionetiksi. -Tiina Kaila, Valon nälkä, WSOY * Verkkokalvot kiristyvät, pyydystävät valoa
Odota, kuuntele On vastaus
Ääni tulee äänettömyydestä paljastumisesta joka kätkeytyy
Yksi on jolle jääsaarna yksi jolle tuhkaleipä -Harri Nordell, Huuto ja syntyvä puu, WSOY * kun ei voi olla eilistä vanhempi eikä nuorempi huomista on nostettava itsen miekka ja lyötävä keskipäivään sellainen vako että se universaalisen kivun tähden aukenee oveksi
keskipäivään se on lyötävä haava minän aurinkoon -Satu Salminiitty, Elämän huoneet, WSOY * Perhosen siivillä sellainen ilme että luulet sen katsovan sinua, kun se katsoo toisaalle, elämä. -Mirkka Rekola, Kuka lukee kanssasi, WSOY * Ymmärtämättä olevansa muuttuvilla seuduilla ihmiset piirtävät karttoja. -Risto Ahti, Ilon ääriviivat, WSOY * Vanhukset me olemme valmiit siivoamaan syrjään ja vammaiset epäsosiaaliset ja sairaat, muistamatta laisinkaan että metsä on myös vaivaiskoivun koti ja kaatuneiden kelojen että lintu ei kaipaa kuulijaa, mutta ihminen kaipaa kun kevät kävelee kynnöksellä ja siemenvilja on varastossa. -Eeva Heilala |
|
