Ateneum esittelee parastaikaa pressanlinnan arvotauluja isossa salissaan. Peräseinällä on katseenvangitsijana suuriruhtinaskunnan aikainen valtava maalaus, joka esittää tsaaria esikuntineen valtaistuinsalissa. Kookkaat maisemamalaukset ovat pääosin düsseldorfilaisen tyylisuunnan maalarien (Holmberg, Munsterhjelm) käsialaa ja muodostavat kauniin kokonaisuuden salissa. Alemman kerroksen sivuhuoneessa on nähtävillä presidentinkanslian työpöytä ja muutakin linnan kalustusta, mutta liekö ollut valaistuksen säätö meneillään, kun presidentti Halosen aikana työpöydän taakse vaihdettu purjeveneaiheinen maalaus oli kattotikkaiden (!) takana täysin varjossa. Myös Edelfeltin 150-vuotismuistonäyttely on hienoa nähtävää.

Leidikvartettimme pysäköi taidekierroksen jälkeen kahville tällä kertaa taidemuseon kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen, jonka leipävalikoima oli vaatimattomampi kuin alhaalla, mutta meille riittävä. Siinäpä kahvin irrotellessa kielenkantoja ja erään ”Kosinta” -nimisen taulun innoittamana rupesimme muistelemaan aiheeseen liittyviä muinaisia muistojamme.

Joukossamme ilmeni olevan kahdesti kosittu, kaksi kerran kosittua ja kosimattakin naimisiin päätynyt. Kukaan meistä ei ensi rakkauteensa ollut sitoutunut, mutta leidi K muisteli vieläkin haikeana erästä 11-vuotiasta punatukkaista poikaa. Kosintamuistot nostattivat nyt hilpeyttä, vaikka aikoinaan oli kyseessä vakava paikka. Siitäkin piisasi hupia, miten äidit olivat ammoin tyttäriensä naima-aikeisiin suhtautuneet ja niitä kommentoineet. Isät olivat suhtautuneet ihmeen tyynesti sulhaskandidaatteihin. Yksi meistä on jo leskeytynyt, mutta muut ovat yhä muinaisen kosijansa kanssa yhdessä. Vakain tuumin oltiin nuoruudessamme näissä asioissa.

Leidikvartettimme poikkesi Mikonkadulla, Kansallisteatterin naapurikorttelissa, missä on pieni uniikki paikka, Pelastusarmeijan museo. Kaksi sydämellistä vapaaehtoista armeijalaista esitteli meille armeijan historiaa ja museoon koottua esineistöä.

Suomeen Pelastusarmeijan toiminta tuli Englannissa kouluttautuneiden neitien, Hedvig v. Haartmanin ja Alva Forsiuksen kautta v. 1889. Mielenkiintoista, miten alusta asti naiset ovat olleet tasaveroisesti miesten rinnalla kaikissa Pelastusarmeijan tehtävissä, niin upseereina kuin sotilaina. Tällä hetkellä maailmanlaajuisen Pelastusarmeijan toimintaa johtaa myös nainen, kenraali Linda Bond.

Meistä monella on ollut jokin kosketus Frälläkäksi Stadissa kutsuttuun Pelastusarmeijaan, minulla opiskeluaikana 1960-luvulla, leidi K ja leidi S ovat käyneet lapsena armeijan pyhäkoulua ja partiota. Armeija tunnetaan erityisesti sosiaalisesta työstään asunnottomien, vankien ja lapsiperheiden auttajana. Nykyään Pelastusarmeijallakin on pulaa työntekijöistä, mikä on supistanut toimintaa; Helsingissä on enää vain kaksi toimivaa osastoa, Kalliossa ja Uudenmaankadulla. Armeijalaiset tunnistaa edelleen ryhdikkäästä virkapuvusta, mutta naiset eivät enää käytä rusetillista hattua eli bonettia. Työtavat lienevät nykyaikaistuneet, mutta tunnuslause on edelleen sama: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa.

Pelastusarmeijan museo, Mikonkatu 20, Helsinki. Avoinna tiistaisin 13-18 ja lauantaisin 11-15.  pelastusarmeija.fi

Lauantaiaamuna luen lehdestä päätoimittaja Eero Hyvösen merkintöjä vierailusta muistisairaan äitinsä luona. Kirjoitus koskettaa, silmät kostuvat. Siksi, ettei siitä niin kauan ole, kun olin itse samassa tilanteessa. Siksikin, että kirjoittajana tässä on äitinsä poika. Niin tuttuja kuitenkin ovat ne tunnot, niin pojan kuin tyttären.  

Samana aamuna vähän myöhemmin vaihdan vuoteeseen tyynyliinaa. Miten tulenkin juuri ajatelleeksi kauankohan tämä perintöliina vielä kestää, kun samassa sormi menee liinakankaasta läpi. Kauniisti revinnäistekniikalla koruommeltu ja laakapistoin nimikirjottu tyynyliina on hiutunut ohueksi. Äidin huolellista käsityötä neitoajoiltaan 1930-luvulta.

Kuin monien hikisten öiden pitelemä ja pesujen myllyttämä kangas, niin hiutuvat aikanaan ohuiksi omat muistoni eletystä ja poikieni muistot äidistään.

Toinen sunnuntai pääsiäisestä, Hyvän paimenen sunnuntai. Päivän teksti puhuu lampaista ja paimenista. Jeesuksenkin käyttämä vertaus seuraajistaan ei ole kovin mairitteleva tässä ajassa. Lampaat ovat laumaeläimiä, johdateltavissa ja paimennettavissa.  Musta lammas näyttäytyy tässä rohkeana yksilönä, joka uskaltaa olla omaa mieltään, laumasta erottumisen uhallakin.

Antti Kylliäinen, Wille Riekkinen;  Uskon kintereillä           Art House 2013

Kaksi teologia, pastori Antti Kylliäinen ja emerituspiispa Wille Riekkinen kävivät 2010-2012 kirjeenvaihtoa, jossa päivitetään vastauksia oleellisiin uskon kysymyksiin. Julkaistu kirjeenvaihto on kiinnostava siksi, että kumpikaan osapuoli ei ole tunnettu hyminäpappina. Heidän kysymykseasettelunsa on ytimekästä ja pohdintansa tuoretta. Liian usein uskon kintereillä kulkija kohtaa pappeja, jotka hymisevät tutuin sanoin sorvattuja vastauksia kysymyksiin, joita kukaan ei enää esitä.

Onko ihminen perimältään paha vai hyvä? Onko Jumala välttämätön? Mikä on raamatun auktoriteetti tänään? Suvaitsevaisuuden ja hyväksymisen ero? Pääsevätkö kaikki taivaaseen vai eivät? Mikä on opin ja uskon suhde?

Kirjatut ajatuksenjuoksut tuntuvat tuoreelta kristitylle, joka ei ole poteroitunut minkään herätysliikkeen tai kuppikunnan opintulkintoihin. Kylliäinen haastaa kirkkoaan reippaasti, Riekkisen teologinen oppineisuus, ennakkoluuloton ja viisas antautuminen keskusteluun on ihailtavaa. Kannattaa lukea.

Että voikin pilvinen aamu olla ihana! Leppoisa. Tyyni. Hiljainen. Vaatimukseton. Ainakin jos on viikkokaudet joka aamu herännyt auringon loisteeseen, lumien häikäisevään kilotukseen, joka huutelee: tule ulos! liikkeelle sieltä!

No, kaikki aamut ovat omalla tavallaan ihania, jotkut vain tuntuvat ihanammilta kuin muut. 

”Von Wrightin mukaan tiedostamaton aavistus omasta voimattomuudesta ajaa poliitikkoja yläviistoon optimismiin niin että he eivät suo itselleen aikaa harkintaan ja omakohtaiseen ajatteluun.

Mihin julkishallinnon ja yritysten kymmeniätuhansia ihmisiä tarvitaan, jos ajattelu ostetaan markkinoilta? – – Onko käynyt niin, että sijaisajattelijat hoitavat suuret ajatukset, mutta palkolliset tuhertavat rutiinitöissä ja palavereissa? Mitä virkaa on asiantuntijaorganisaatiolla, jos sen asiantuntemukseen ei luoteta?”

-Reetta Meriläinen, kolumni, HS 9.4.2013

Aihe muhii mielessä ja hämmentää. Mediassa keskustellaan sukupuolien tunnusmerkistöstä; väitellään siitä, onko sukupuolia kaksi, kolme vai ehkä enemmän – tai onko sukupuolia lopulta ollenkaan. Sanana sukupuoli saattaisi edellyttää lähtökohtaisesti kahta tunnusmerkistöltään toisilleen vastakkaista ominaisuutta. Toisaalta voihan sukupuoli olla myös monipuolinen. Maskuliini-feminiini akselilla on muutakin kuin ääripäät. Ihmisen sisäinen tunnetietoisuus omasta sukupuolestaan voi poiketa geenisummauksesta tai habituksesta.

Samaa sukupuolta olevien liitot on jo hyväksytty yhteiskunnallisesti rekisteröitäviksi, mutta erilaisten liittojen (avoliitto, avioliitto, rek.parisuhde) epätasa-arvo löytyy perintökaarioikeudesta. Testamentin teolla perintöasia hoituisi, mutta kun se ei tule osapuolien mieleenkään tai jää muusta syystä tekemättä. Moni hyväuskoinen on kokenut epämiellyttävän yllätyksen pitkäaikaisenkin avokumppanin kuoleman jälkeen oikeuksiaan selvitellessään.

Sukupuolineutraalin avioliiton puolesta mobilisoitu kansalaisadressi on periaatteessa positiivinen tahdonilmaisu tasa-arvon puolesta. En silti laita nimeäni siihen. Minusta sukupuoliasiat ovat länsimaisissa yhteiskunnissa hämmennyksen tilassa eikä semmoisessa pitäisi tehdä äkkinäisiä ratkaisuja. Itseäni hämmentää, että vaikka tahtoisin, en kykene ymmärtämään ihmistä, jonka sukupuoli-identiteetti on hämärä tai vaihtuva. Olen syntynyt tyttövauvana, kasvanut tytöstä naiseksi tuntematta missään vaiheessa epävarmuutta naiseudestani. Ei se ole ylpeyden aihe, se vain on niin. Sekö estää ymmärtämästä? Ei se minusta ole pelottavaa tai omituista, että ihminen rakastuu sukupuolisesti kaltaiseensa. Ilman muuta pitää olla oikeus sukupuolesta riippumatta valita ihminen, jonka kanssa haluaa elää. Miksi siis ei olisi samat oikeudet yhteiskunnassa sukupuolesta riippumatta? Rekisteröity liitto on jonkinlainen tae siitä, että pari on tosissaan.

Sitten ovat vielä tuhatvuotisten perinteidensä ja teologisen liikkumavaransa vankina elävät vanhat kirkot, joilla on perinteinen oikeus vihkiä avioliittoon. Sukupuoliasiat muhivat kirkoissakin, hämmentävät ja nostavat rintamalinjoja. Kuudes käsky tai jokin irrallinen raamatunlause ei sellaisenaan käy sukupuoliasioiden ohjeeksi tässä ajassa, niinkuin ei mikään, mikä vaatii selitysteosta ollakseen ymmärrettävää. Toisella laidalla kirkkoja poteroidutaan laput silmillä menneisiin – toisella lähdetään pioneerihengessä raivaamaan uutta polkua eteen tulleeseen ryteikköön.

Kyllä minua hämmentää myös oman kirkkoni jyrkkyys ja hitaus seurata ajan merkkejä. En halua itse poteroitua mielipidetasolla, vaikka avioliitto on minullekin yhä tunnetasolla nimenomaan miehen ja naisen liitto, tulevien sukupolvien kehdoksi tarkoitettu. Luterilaisen kirkon päätös, homoparien puolesta rukoilemisen ja siunaamisen salliminen, on omituinen kompromissi sekavan muutosvaiheen pyörteissä. Eikö selvintä olisi liittojen rekisteröinnin keskittäminen maistraatteihin ja kaikkien kirkollista siunausta haluavien parien kohtelu samalla tavalla omissa kirkoissaan? Vanhojen kirkkojen (ortodoksinen, katolinen) avioliittokäsitys on sakramenttiluonteinen, niinpä sen muuttaminen on teologisesti ilmeisen mahdotonta. Jumissa siis ollaan.  

Jepijeps. Silleensä kävi tän talven pakkasilla, että Pissismummo päätti kaivautua koloonsa ja nukkua talviunta helmikuun. No, sen kuun nukuttua olo oli semmoinen, että tätähän täytyy saaha lissää. Ja niinpä jatkoi hän talviunta maaliskuun. Aprillipäivänä oli Pissismummolassa semmoinen koohotus käynnissä virpomavihtain kanssa, ettei unien jatkamisesta mittään tullu, ni että oli ihan parasta nousta viruttelemaan. Aijai kun oliki makosat unet!

Sitä kun nukkuu, ei tiiä mitää maailman pahuuesta, jonsei sitte satu painajais- tai muita unia näkemään silmälappujens takana. Mummolle kyllä sattu. Niitä unia. Jotkut niistä on aina painavampia ku toiset. Onneksi sitte, kun ittens on hereille saanut, kohta unohtaa hän sekä painavat että kevyet. Niinpä kävi nytki.

– Ja ohhoh, sanoi P.Mummo Poikakaverille kohta silmäns avattuaan, – onpas täälä valoisaa! Hetken päästä jatkoi hän: ja hanget on huvenneet puoleen! Ja sitte vielä: haisee keväältä! Viimetteeks mainittu havainto synty ensimmäisellä varovaisella uloskävelyllä koirainkakkoja väistellessä. Varma kevään merkki se.

– Mitäs täälä muuten on sillä aikaa mekastettu, ku oon talviunilla ollu, tiedustaa Mummo aprillin iltana. Poikakaveri hymyää hissukseen. – No, mitä? Mummo on jo ihan utelias. – Noo…tuota…taisin olla… talviunilla…minäki, päkisti P.Kaveri viimein.

Maaliskuu oli jumalaisen kirkkaita tähtiöitä, lämpimiä aurinkopäiviä. Valon määrä ihan häikäisee, nostaa mielialaa, parantaa tautiset, kutsuu liikkeelle. Kotijärvemme jäällä on pyhinä liukunut väkeä mustanaan, suksin, luistimin ja hankiliitäjin. Muutamana aamuyönä on jo mustarastas vihellellyt. Se on kevään laulajista taitavin näillä main. 

Mökkijärvensä jäällä ja hangilla oli Esikoisen pesue saanut ihanasti auringonväriä naamaan. Pikkuritari kuuluu hiihtäneen pääsiäislomalla yhteensä kymmenen kilometriä. Oivallinen saavutus nelivuotiaalle, oikein Mummelin ja Vaarinkin olo ylpeydestä kohenee. Kuopus ja Nuorikko kutsuivat meitä lammasaterialle ja voi kun olikin hyvää pitkään haudutettu karé bataattimuhennoksen kera ja kahvin kanssa maistui Nuorikon taiteilema rahkakakku.    

Nyt loppuu kolo-olo! Lukupinossa ei ole enää yhtään kirjaa ja pääsiäiseksi hankitut elokuvat on katsottu. Tämä tietää reipasta kävelyretkeä kirjastoon. Paluumatkalla on asiaa kauppaankin. Toinen vei jo aamulla ajopelin keväthuoltoon. Kotona hyrisee pyykkikone, ja kynnet syyhyävät ikkunanpesuun iltapäivän lämpimillä. Kevättä tupaan! Arjen iloa!