puut, kuten yksin kulkevat ihmiset ja hiiri, ovat hiljaisia runoja

päiväni Stadissa: Kampin kappelin puunsylihiljaisuus ja kappelin pihan pikkuinen hiiri ~ Bulevardin vanhat lehmukset ja tammet ojentelemassa oksiaan kulkijoiden ylle ~ Sinebrycoffin taidemuseon Puut ovat runoja -näyttelyn herkkien kuvien valoissa ja varjoissa viipyily ~ Hietaniemen kauppahallista mukaan skottilainen kirpeä Orange Marmalade ja Soppakeittiöllä nautittu muheva bouillabaisse ~ jälkiruuaksi cappuccino ja pala ihanaa porkkanakakkua Kakkugallerian vitriinistä. Ja tämä kaikki Leidikvartetin tunteikkaan, kesää muistelevan keskustelun mehukkaana ytimenä. ­

Ihmisen lapsi ei synny tyhjiöön, valtaamattomaan tilaan maailmankaikkeudessa. Jos syntyisi, olisivatko mahdollisuudet silti rajattomat?  

Mihin päädyt, sitä et itse täysin päätä, sen määräävät osaksi syntymäsi peruskoordinaatit. Maailman kolkka, yhteiskunta ja vallitseva kulttuuri, biologisten vanhempien jälkeläiselleen tarjoama geenikartta, kasvuvuodet.

Alkuasetelman reunaehtojen läpi omaan suuntaansa ponnistelevat yksilöt ovat harvassa, suurin osa jää kulkemaan näköpiirissä olevaa tulevaisuutta kohti mutkitellen, ajelehtien tai sinnitellen.

Moni hukkaa eri syistä mahdollisuuksia, jotka ovat tarjolla. Onnenpoikia on vähänlaisesti, vajoava pelastuu kasvu-uralle, jos joku voimavaraisempi yksilö näkee hänet ja tarjoaa toivoa ruokkivan tuen.

Ihmislapsen odotettavissa oleva elinikä näyttää hiljalleen pitenevän. Riittääkö elämän tarkoitukseksi selviytyä hengissä mahdollisimman pitkään? Riittääkö sekään, että itselle sattuivat käteen hyvät kortit?

Harvoin tapaavat ystävät toivottelevat toisilleen erotessa: pidä huoli itsestäsi. Joskus ihmisen elämäntiessä on tiettyjä pätkiä karua polkua. Jos tietää mihin on matkalla, jaksaa sinnitellä. Jos ei tiedä, voi kadottaa halun tai kyvyn jaksaa. Loputtoman tuntuinen erämaa vie voimat, ellei ole evästä mukana tai osu keitaalle.  Mistä saat evästä matkallesi? Missä on keitaasi?

On tässä mukavassa elämänmuodossa harmin paikkakin. (Oh, että muinoin kuvittelinkin itselleni terveitä eläkevuosia ainakin kymmenkunta. Aina ei käy kuin haaveillaan.) Kolotusta piisaa. On pitänyt opetella tunnistamaan omat vaivansa ja kehittämään selviytymisen keinot.

Tiedetään ihmisen selkärangan nikamien välissä olevien rustojen toisinaan luiskahtavan osittain koloistaan. Sen tuntee jatkuvana liikekipuna. Kivutonta asentoa ei tahdo löytyä. Särkyyn kipulääkettä, varovaisia venytyksiä ja sopivasti liikettä ja lepoa. Kerran olen tämän helvetinkivun kokenut. Moni on joutunut kirurgiltakin apua hakemaan, minä en vielä.

Tiedetään selän nikamavälien ihmisen ikääntyessä myös madaltuvan. Silloin saattaa jalkaan kulkeva isciashermo jäädä joskus puristuksiin. Sen tuntee siitä, kun äkkinäinen terävä kipu pysäyttää liikkeen. Tulee tunne, että jalka ei pidäkään. Sanon vaivaani temppujalaksi. Taas tarvitaan venytyksiä ja sopivasti liikettä ja lepoa. Tähän ei kipulääke ehdi eikä lääkäri mahda mitään.

Selkä ei ole luotu tikkusuoraksi, nivellys auttaa monessa menossa. On hyvä, että harmit ovat vielä ajoittaisia eikä jatkuvia. Liikehoidoista löytyy apua. Kiropraktikot ja osteopaatit ovat harminpaikkalaisen pelastus.

Pissismummo askelsi toimekkaasti Terveyssysteemin kokoontumispaikalle luovuttaakseen puolentusinaa putkellista verta tarkempaa syynäystä varten. Odottelutilan kutsuvalon meneillään olevasta numerosta voi päätellä, että kolme varttia tässä hyvinkin menisi.

Mummo keskittyi parin vuoden takaisen akkainlehden kevätnumeroon, jossa selostettiin nykyajan mummotyyppejä. Pullantuoksuinen ja lempeäkatsantoinen luomumummo sukankutimineen tuntui liian löperöltä olennolta tähän pahaan maailmaan. Huolellisesti meikattu urbaani isoäiti kampaajalla sävytettyine kutreineen ja butiikkiasusteineen sekä  kultturelleine harrastuksineen tulee kyllä itselleen kalliiksi, tuumi P.Mummo, ei riittäisi mulla eläke moiseen.

Pissismummo on lehden mukaan nahkarotsiin ja legginseihin pukeutuva, monesta kohtaa lävistetty ja sieltä täältä kuvitettu isoäiti-ikäinen, joka ajelee sätkä suupielessä uuden poikaystävänsä prätkän tarakalla festareilta toiselle.  – Ohhoh, tuumi Mummo tyyppiä tutkaillessaan, tuo on kyllä jämähtänyt pissismuinaisuuteensa pahan kerran. Enmänyssentäs tommonen ole, punaiset farkut jos sattuu olemaan ja nahkarotsikin, mutta nenärengasta ei oo ja muutaki rekvisiittaa puuttuu.

Mummo siinä tuumi, että olis ihan oma ittens vain, sopiva sekoitus siitä ja tästä. Lievästi urbanisoitunut pikkuisen pissis luomukas mummo.  

Iltakaakaosta oli kulunut hyvinkin 12+2 tuntia eineetöntä aikaa, kun kutsuvaloihin räpsähti Mummon nummero.  – Pianpa päästään piinasta, tuumi Mummo ja pujahti piikittämöön.

Ja nyt ei sitten muusta puhutakaan kuin Nokiasta. Muistellaan vesissä silmin uljasta menneisyyttä ja surkutellaan piinallisen alamäen aikaa. Epäillään jopa salaliittoa, jonka ainoa tarkoitus oli muiluttaa kansallisylpeytemme aihe globaalien bisneshaiden kitaan.

Surkeaahan tuota oli seurata, vuosi vuodelta ruostuvaa mainetta ja alamäkeen syöksyviä tuloskäyriä. Kovin suuri ei asiain laitaa seuranneille yllätys voinut olla. Näinpä se menee: ensin on nousu, sitten uho ja lopuksi tuho. Jotain oli pakko tehdä ja se tehtiin.

Siiventynkä, joka Suomelle käteen jäi, olkoon Nokia-Fenixin alku.

Lähimmäisen vastakohta ei ole kauimmainen, paremminkin ohitettu. Tulee tilanteita, joissa jonkun pitäisi tehdä jotain. Omatunto muistuttaa toisinaan tuttuja tai tuntemattomia kohdatessa: kysy edes. Joskus apua ei tarvita tai sitä ei huolita, joskus apu ei ulotu tai ehdi tai riitä. Pysähtyessäni kysymään, olen ilmaissut lähimmäisyyteni ja antanut hiukan toivoa, vaikka en voisikaan auttaa.

Kaupunkilaistuneiden ikäihmisten ja vähän nuorempienkin sanotaan kesäisin matkaavan juurilleen. Käydään katsastamassa syntymälepikon torppa jossain taipaleiden takana ja koulu, josta hikinen opintie alkoi. Saman tien sopii havainnoida kotiseudun tilaa muutoinkin. Että vieläkö näkyy tuttuja kylänraitilla ja mitä aikoja sitten lakkautetun koulun suojissa nykyään tapahtuu.

Tällä kertaa juurimatkailu tapahtui Mummon ja ystävänsä Täti Violetin toimesta viimeksi mainitun Kulkuneuvolla. On vuosien varrella tullut kerrotuksi palasia lapsuudesta ja suvun vaiheista puolin ja toisin.  Täti V:n lapsuusmaisemat on kerran yhdessä katsastettu ja nyt oli P.Mummon vuoro esitellä omiaan.  

Reissu alkoi mainioissa tunnelmissa, mutta jatko ei  ihan putkeen mennytkään. Piti kääntyä moottoritieltä tietyssä kohdassa, vaan se kohtapa tietty livahti ohi siinä pulinaboksissa. Täti V oli sanonut ei-tykkäävänsä navikaattorista ja P.Mummo taas oletti karttaekspertiksi tuntemansa ystävän valitsevan suorimman reitin. No eipä mitää, katsottiin taas karttaa ja reissu jatkui Savonmuan kaatta kaartaen. Vaan kahden paikallisen kaupungin välisellä taipaleella varoitusvalo ponnahti kojelautaan. Kohta Kulkuneuvo yskähti pari kertaa ja vauhti tyssäsi. Kuski ohjasi pientareelle, ja moottori sammahti siihen paikkaan eikä sen koommin inahtanut.

Siinäpä ollaan kapean ajotien poskessa jossain korpimetsän keskellä suomemme suloisessa salossa. Täti Violetti tutkii varovalon merkitystä ohjekirjasta, Pissismummo kampeaa nokkapeltiä pystyyn. – Se on pakokaasujärjestelmän tukos, sanoo Täti V ja selitys kuulostaa järkeenkäyvältä. Ystävykset meditoivat moottorinäkymän äärellä tumput suorana ja ymmyrkkäsilmin.  – Onkos sulla Tiepalvelun numero kännykässä, sanoo Mummo viimein vaisusti. Oli, onneksi.

Tiepalvelusta vastaa Mies. Täti V selostaa puhelimeen tilannetta. P.Mummo toimittaa kolmiota jonkin matkan päähän kulkuneuvon tulosuuntaan. Hätävilkut loimottavat.  Kaksisataa autoa ja sata moottoripyörää ajaa ohi. – Juuei, ei ole tyhjä, on pensaa, kuuluu Täti V sanovan TiepalveluMiehelle hivenen närkästyneenä. – Se sanoo, että koettakkee käännistää ja koputella sammaan aekaan pensatankin pohjoo, toimittaa Täti V ja painuu kuskin paikalle. Mummo tutkii pientareella rähmällään auton alustaa täyttöluukun kohdalta. No siellähän se tankki. P.Mummo kopistelee sitä lumiharjan varrella ja Täti V starttaa. Kulkuneuvo jatkaa umpiuntaan. Seuraavaksi TiepalveluMies tiedustaa, jotta missäs työ ootta, jotta tietääpi tilata hinurin. Arvotaan kartan kanssa korpitaipaleen kohtaa. Jossain täällä ollaan.

HinuriPoika kaartaa komean kiiltävällä punaisella kuormurilla paikalle ja toimittaa Kulkuneuvon näppärästi lavalle. Sillä aikaa Mummo käy korjaamassa kolmion tieltä talteen. – Ei kai me jäädä tänne mettään, huolestuu Mummo, kun auto on jo lavalla. – No ee kaet, hypätkee kyytiin, piäsette korjaamole asti. Jaa’a. Olettekos muuten koettaneet hypätä kuorma-auton kyytiin? Ei ole ihan helppo nakki se. Mummo työnsi ja Täti veti ja lopulta molemmat olivat ylen ylhäisellä istuimella, ja matka pääsi jatkumaan.

– Onko sulla havaintoa, minkä merkkisiä autoja eniten on hinattavana, kysäisi  P.Mummo juttelutyyliin hinuripojalta siinä körötellessä. – No min’oon kaet eniten mersuja korjannu tien piältä talteen. Millon on mikäki vikana, ylleensä vikkoo ei löyvy tien piällä, mutta on niinki ollu, että aatosta on piässy pensa huomaamati loppummaan. Ne sitte kipataan vuan seuraavale huoltoasemale.  

Kun Kulkuneuvo oli tallessa lauantaihiljaisen merkkikorjaamon pihassa, ja avaimet yhteystietoineen toimitettu luukusta sisään, ystävykset istuivat pohtimaan viikonlopun aikataulua uusiksi. Aikanaan tilannetiedon saanut Mummon Velimies kaarsi siihen epäonnisia matkalaisia pelastamaan. Mersulla. 

Pissismummo laittautui eräänä kesäisenä pyhäaamuna pyöräilyasusteisiin ja kypärään.  –  Pakko päästä baanalle, huikkasi Mummo Poikakaverille ja viiletti kohta kaupungin sunnuntaihiljaisia pyöräteitä. Aurinko lämmitti suloisesti, ja ilmavirta mukavasti vilvoitti polkijaa. Määränpäässä kangasteli semmoinen kolkka kaupunkia, jossa käynnistä lienee hyvinkin toistakymmentä vuotta. Tuosta jyrkkä alamäki, vähän matkaa tasaista, sitten radan alta ja mäkeen. Hengästytti vähän se ylämäki, mutta kakkosella ylös vain ja tasaisella taas kolmosta. Vauhti kasvoi mukavasti.

Vaan sitten rusahti ikävästi. Polkimet karkasivat äkisti jaloista, pyörä kraakkui henkitoreissaan. Mummo tajusi salamana, että nyt meni jarrut. Vastaan oli tulossa lapsi kolmipyöräisellä ja jossain taaempana sen äiti rattaita työnnellen ja perässä isi. Neljän kadun risteyskin oli edessä. Mummon mielessä vilahti, että vauhti on saatava pysähtymään ennen risteystä. Mitäs, hätäpäissään Mummo ohjasi ronksuvan pyörän vauhdissa pientarelle ja pensaaseen.

No, pysähtyihän se. Pyörä. Ja Mummo.  – Miten kävi, kyseli vastaantulijaäiti huolestuneena. P.Mummo totesi pensaasta, ettei hänelle nyt kuinkaan käynyt, mutta kun pyörästä meni jarrut. Perheenisä tuli katsomaan: – Joo, jarru on paskana, olipa onni, ettei ollut jyrkkä alamäki.  – Sanopas muuta, tuumi Mummo lievästi pöllämystyneenä.

Pensaasta kaivauduttuaan Mummo totesi, että ajoneuvo oli totaalishokissa, pyörät ei liiku eteen eikä taakse. P.Mummo tunsi syvää myötätuntoa kaksikymmentä vuotta hyvin palvellutta ja montakin kolhua kokenutta kaksipyöräistä matkatoveriaan kohtaan. – Elä sure. Joskus pettää hermo tai joku muu paikka ite keltään. Kyllä sut kuntoon saadaan jahka arki koittaa. Ja Mummo istahti pientareelle selostamaan kännykäiseen tapahtumien kulkua ja odottelemaan apumiestä paikalle.

Kun Poikakaveri saapui paikalle nelipyöräisellään, kävi ilmi, että Mummon ajokki oli purettava alkutekijöihinsä ennen kuin se saatiin mahtumaan takaluukkuun. Kaukaa viisas Poikakaveri oli tempaissut mukaan pussillisen tarpeellisia työkaluja ja niin kärrättiin  Mummo yhtenä ja ajoneuvo kolmena kappaleena takaisin lähtöpisteeseen.

– No joo, reissu tyssäsi ikävästi tällä kertaa, vaan päivä on huomennaki, tuumi P.Mummo kotona. Arjen tultua Velosipedikorjaamon poijat nakuttelivat ajokin kuntoon ja Mummo pääsee taas baanalle.

Kaksivuotiaan vauhdissa ei Mummeli enää pysy. Tuli todistettua äskettäin, kun Pikkuritari ja Muru olivat Vaarilassa yökylässä. Rattaat olisivat pelastaneet mummon, mutta pieni olisi jäänyt vaille sitä vauhdin hurmaa, minkä omien pikkuisten juoksujalkojen viuhke tuottaa aurinkoisella kävelykadulla. Mummeli sai sitten tuon tuostakin huudella: Muru, odota, odota!

Oli lähdetty Vaarilan kotikaupungin keskustaan hakemaan uusia elämyksiä. Siellähän ovat ne sirkushevoset, joiden selkään molemmat tahtoivat.  Murua taisi vähän hirvittää niin korkealla vaikka Vaari siinä seisoi vieressä, mutta Pikkuritari ratsasti uljaasti kolmijalkaisellaan kaukomaille ja takaisin. Ihmeteltiin siinä kovin mikä on, kun yhdeltä hepalta puuttuu häntä ja kahdelta jalka. Kesät talvet paikoillaan seisova hevosrykelmä näyttää olevan vastustamaton houkutin ilkivallan kohteita hakeville.  (Ja kaupunkilaisena kyllä hävettää, kun ei  lasten leikkipaikkaa korjata.)

Aurinkomäen lastenpuiston liukumäki on hellepäivänä kuuma kuin paistinpannu, siihen ei pienimmällä ollut menemistä. Käytiin kokeilemassa esiintymisareenaakin, mutta se taas oli tupakannatsojen vallassa. Palattiin kävelykadun lastenpaikkaan, kun siellä oli myös metallofoni, jota saa soittaa. Pikkuritari esitti monta hienoa kappaletta, jotka oli kuulemma säveltänyt ’Kukko Pillinen’. Retken päätteeksi syötiin tietysti jätskit ja ostettiin torikojulta mansikoita mukaan.

Mummeli huokasi helpotuksesta, kun päästiin takaisin Vaarilan pihaan. Hetikohta pienet jatkoivat edellisillan vesileikkiä, jonka viehätys näyttää olevan ehtymätön.  Tarvitaan vain ämpäri, jossa on vettä, erikokoisia ja näköisiä kippoja, muutama pullo ja tratti. Lapsen mielikuvitus hoitaa loput.