Pöydälläni on syksyinen pojantyttären kuva. Katselen kuvaa päivittäin ihmeissäni. Miten ne ovat saaneet kaksivuotiaan pysymään paikoillaan ja osuneet silmät sieluun asti auki -hetkeen. Miten täynnä onkin hänen katseensa lapsen utuista ja viatonta valoa, pää tyttömäisesti kallellaan, ja suu somasti supussa. Onko katseen pohjalla pisara surumieltä vai onko se vain omani heijastus? Joskus kun katson oikein kauan, on kuin pojantyttären katse puhuisi minulle jotakin tärkeää, ja silmäni kyyneltyvät hellyydestä.

Pöydälläni on myös pojanpojan kuva, samassa päiväkodissa otettu. Hänkin katsoo suoraan kohti. Hänessä väreilee vahva poikaenergia. Katse on valpas ja iloinen, suu hymyssä niin, että hampaatkin näkyvät (on varmaan pyydetty hymyilemään). Hän näyttää istuvan rennosti tuolissa, mutta samalla valmiina ponnahtamaan ylös ja syöksymään leikkeihinsä luvan saatuaan. Ilme on sellainen kuin viisivuotiaalla pojalla, jonka päässä vilisee uteliaita ajatuksia. Ehkä ne liittyvät kuvaamistapahtumaan, sillä vähän myöhemmin hän kirjoittaa tikkukirjaimin joulupukille kirjeen ja toivoo kameraa.

Kotikadun koivut odottavat jo kevättä. Talitiaiset harjoittelevat jo innokkaasti repertoaariaan. Pilviset päivät notkuvat kulmilla saapasjaloin, aurinkoiset valuttavat räystäiltä vettä sirrisilmin. Jos talven selkä jo taittui vasta oiettuaan, oli sen aika lyhyt ja poski pehmeä.

En liene ainoa, jota on alkanut kyrsiä kielen vartijain toimistoissa puhaltelevat uudet tuulet. Koska kyrsiminen on ikävä tunne, on varmaan parasta opetella sen sijaan kärsimään ja alkaa se pian. Alkakoot muut tekemään ja kohkaamaan siitä, että niin on oikein, saan olla se jäärä, joka ei kielikorvaansa lotkauta moisille kotkotuksille. Niillä mennään, mitkä opittu on ja muille höpönhöpön. En rupea periksi antamaan, vaikka pyörtävät muinaiset pyhät päätöksensä painostuksen alla. Saahan kieli kehittyä, en sitä, mutta kun se tuntuu kehittyvän löysään suuntaan.  

Huoneessa missä on sinun hengityksesi

                 veistos,

siellä on sinun hengityksesi lakattua

                 mustaa puuta,

mustaa puuta on siinä huoneessa

       sinun hengityksesi veistos,

katso kun se hymyilee, se on kaunis.

Taivas päivystää 1996

Pakkasmittari simahti nollaan. Näyttää ja tuntuu nuhjukkaalta. Tätä jos jatkuu, kohta kahlataan nilkkaa myöte sohjossa ja loskassa. Johan tässä ehti ollakin peräti kolme viikkoa oivaa pikkupakkasta, mitä mainiointa ilmaa ulkona tallusteluun ja kameran räpsimiseen. Toivottavasti tämä hartaasti ootettu ja hyvänä pidetty talvi ei vielä ollut ihan tässä.

Runebergilleki se koitti viimen taas liputuspäivä. Poikakaverin kaa on syöty yhet kaupan tötterötortut jo etuajassa. Itte merkkipäivänä nautiskellaan vielä ne lähileipomosta paikkakunnan parhaiksi äänestetyt päiväkahvin kera.

Tänikäisellä pitäis olla kirkkaana kuka se oli tämä Ruuneperi, jonka Vänrikki Stoolia ja Sua lähde kaunista piti ulkoa posmittaa. Juuonkin, mutta mitäkäs varten sen syntymäpäivää nyt vieläki pitää liputtaa. Oisko tuo jo pikkusen entinen runorintamallaki? No on on, mutta ensimmäistä ketä keksitään sitä aina muistetaan, niinpä se mennee. Ei menny montakan vuotta Ruunekreenin kuolemasta aikoinaan, ku miehen hahmo jo nostettiin pontevalle jalustalle pääkaupungin hienoimman puiston keskelle ja korkeelle. Siellä on ja pyssyypi. Ohi kulkee tuhannen tuhatta turistia, jotka ihmettellee, että kukapas se siinä.

Kiitosta vaan Ruunekvistille, että toimitti tulevan vuosisadan penskoille ulkoa opeteltavaa. Ja muorilleen siitä tötteröstä. Mussutellaan ja liputellaan!

Olin taannoin kuulemassa esitelmää otsikolla ”Kelpaanko minä”. Kysymys oli itsetunnosta.  Asiantuntija oli tunnettu ja kokenut kognitiivisen terapian ammattilainen. Hän lähti liikkeelle itsetunnon kehittymisestä, miten sen pohja luodaan varhaislapsuudessa, miten itsetuntoa voi kasvatuksella vahvistaa. Aika ei sallinut tarkempaa pohjustusta, joten nopeasti loikattiin asioihin, jotka murtavat lapsen ja aikuisen itsetuntoa, miten huono itsetunto ilmenee ja mitä siitä seuraa. Tuttua tarinaa.

Kiinnostavin osuus – eli miten itsetuntoa voi parantaa ja vahvistaa aikuisena – tarjosi sitten helpolta kuulostavia, mutta vaikeammin toteutettavia keinoja, esimerkiksi itseä koskevien negatiivisten ajatusten muuttaminen positiivisiksi. ”Muuta ajatuksesi, niin ajatuksesi muuttavat sinua. Alat voida paremmin, kun positiiviset ajatukset vetävät perässään positiivisia tunteita. Syntyy hyvän kehä, joka ruokkii itseään. ” Loogistahan tuo on ja kuulostaa innostavalta.

Mutta sitten: seisoisinko joka aamu peilin edessä puhuttelemassa itseäni (ääneen) ystävällisesti ja kannustavasti. Kertoisinko (ääneen) joka ilta ennen nukahtamista mitä annan anteeksi kenellekin, joka on itsetuntoani murtanut, ja senkin mitkä tämänpäiväiset erehdykset ja epäonnistumiset annan itselleni anteeksi. No, ehkä en haluaisi Toisen joutuvan kuulemaan itsetuntoharjoituksiani, voinko tehdä sen hiljaa itsekseni? Voin tietysti, mutta vaikutus ei ole sama, asia vahvistuu kuuleman mukaan nimenomaan ääneen lausuttuna.  

Hyväksyminen – yhtä hyvin itsen kuin toisen – on itsetunnon peruspilari. Jos hyväksymistä ei ole kokenut varhaislapsuudessa, korvaavia kokemuksia on mahdollista saada kasvuvuosina ja hankkia vielä aikuisenakin, mutta ei ihan helpoilla tempuilla. Kaikilla ei ole mahdollisuutta varhaislapsuuden itsetuntoa haavoittaneiden traumojen perusteelliseen läpikäymiseen terapeutin kanssa, mutta hokemallakaan ei taida tilanne korjaantua. 

Istuttiin leffakerhon näytännössä kahdensadan muun kanssa lauantaina. Illan paras kohta on se hetki, kun valot himmenevät, yleisö hiljenee ja valkokangas hehkuu himmeästi pimeässä eikä vielä tiedä mihin elokuvan tarina vie. Emme enää ole kokoelma toisilleen tuntemattomia yksilöitä, vaan kollektiivinen katsomo, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan odottaen hetkeä, jolloin tarina alkaa.

”Kerron sinulle kaiken” on kotimainen elokuva, jonka ohjasi ja käsikirjoitti Simo Halinen. Hän käyttää paljon lähikuvaa, mikä vaatii paljon päänäyttelijöiltä. Leea Klemola ja Peter Franzén selviävät haasteesta loistavasti. Klemola esittää koskettavasti transsukupuolista Maaritia, perheenisää, joka on muuntautunut naiseksi, joka on lapsesta asti tuntenut olevansakin. Naisena hän tutustuu Samiin, joka on hakeutunut terapiaan avio-ongelmiensa vuoksi. Päähenkilöt uskoutuvat toisilleen, kokevat molemmin puolista ymmärrystä ja hyväksyntää. Maarit rakastuu Samiin, tämäkin kiinnostuu. Maaritin suhde teini-ikäiseen tyttäreensä on exvaimon toimesta katkaistu, mutta rakentuu salaa hiljalleen uudestaan. Elokuva avaa monenlaisia ihmissuhteita ja niiden sisäisiä sekä ulkopuolelta tulevia jännitteitä. Tarina on niin rakennettu, että katsojan empatia on Maaritin puolella. Loppuratkaisu jätetään hienosti avoimeksi. – Moni mieskin katsomossa pyyhki silmiään elokuvan loppumusiikin soidessa.

PS. Klemola sai parhaan naispääosan Jussin tästä roolistaan.

Paljokaan älyn valo ei takaa, että elämä olisi valoisaa.  

Perinneosastolta:

Lempi Jääskeläinen;  Tyttö vanhassa kaupungissa    Otava 1961 (3.p.)

Romaani vanhasta Viipurista jälleen. Aika on kansalaissotaa, ensin edeltäviä vuosia ja sitten se käsittämätön veljesvihan ja taistelujen aika. Tyttö kasvaa ja oppii ymmärtämään jotain elämästä kovien kokemusten kautta. Miten aate lietsoo vihan ja muuttaa tutut ihmiset.  – Puhutteleva, todenmakuinen tarina, eräs aikalaisnäkökulma kansalaissotaan.  
**

Stefan Moster;  Nelikätisen soiton mahdottomuus    suom. Helen Moster    Siltala 2011

Viime syksyn puolella ihastuin Stefan Mosterin tapaan kirjoittaa luettuani uusimman, ja nyt kaivoin hänen aiempia teoksiaan kirjastosta. Tämä antoisa tarina on Mosterin esikoinen ja sai ylistävät arvostelut Saksassa ilmestyessään 2009. Tarinan tapahtumapaikka on maailmaa kiertävä loistoristeilijä, jonka tapahtumia seuraillaan kahden henkilön päiväkirjamerkintöjen kautta.  Paitsi musiikki, tarinan teemana ovat myös Itä-Saksan entisen elämän jättämät haavat. Kirja on yli 500-sivuinen, joten yhdessä viikossa tätä ei ehtinyt lukea, mutta tarinan jännite säilyi, vaikka lukemiseen tuli taukoja. – Suosittelen!
*
Tero Liukkonen;  Vihreän lohikäärmeen kylä    WSOY 2013

Kirja ei ole romaani sanan perinteisessä merkityksessä, kirjailija määrittelee tyylilajin alkusivuilla ”Kolme hajaantunutta monologia”. Yksin puhelevien henkilöiden muistikuvat liittää toisiinsa Vietnamin sota. On äiti, joka vie ainoan poikansa buddhalaisluostariin. On poika, joka kasvaa mieheksi säilyttäen sydämessään äidin ikävän ja muiston tytöstä, jonka lupasi saattaa turvaan sodan jaloista. On amerikkalainen sotamies, joka on selviytynyt elävänä kotiin, mutta luhistuu piinaavien muistikuvien alle.  – Vahvaa tekstiä, joka vie lukijan sodan helvettiin ja yksinkertaisen elämän kauneuteen.    
*
Ville Virtanen;  Hevosen taju         Teos 2013

Tekijä lienee tunnetumpi näyttelijänä ja isänsä poikana kuin kirjailijana. Omakohtainen perehtyneisyys hevosmaailmaan ratsastajana antaa uskottavuutta tekstille ja avaa ummikolle huikeita näkymiä outoihin ja kiehtoviin ympyröihin. Kirjailijana Virtanen kuitenkin laukkaa villinä kuin dopattu hevonen aitoja ja laitoja rymistellen.  Tarina on omituinen sekoitus fantasioita ja houreita, jossa kielellisesti vedetään paikoin niin överiksi, että ajatus tukahtuu. Mietinkin, onko kirja vakavissaan ja selvin päin kirjoitettu? Aiheesta olisi saanut kirjallisesti kelpoisemman, jos tekijällä olisi ollut kunnon kustannustoimittaja.  – Parasta Hevosen tajussa on hevosen taju, jota ihmisellä on tai ei ole. Se tässä on.  
*
Asko Sahlberg;  Häväistyt    WSOY 2011    Siunaus        WSOY  2007

Vihdoinkin tuli tilaisuus tarttua Sahlbergiin, jonka teokset ovat jo pitkään olleet mielessä. Kustantaja hehkuttaa Hävaistyjä: ”suuri, suurenmoinen, mestariteos”. Tarina alkaa ankeana. Kaikki tapahtuminen on jotenkin tahmeaa, väritöntä, eteneminen päämäärätöntä haahuilua. Köyhä perhe, jonka mukaan lähdetään, pakenee jotakin pakon edessä. Mies on ottanut henkirikoksen harteilleen, mutta ei hänen olemuksensa ole murhaajan. Mistä on kysymys, se vaivaa lukijaa sitkeästi. Päähenkilö on mies, joka  ei elämässään ole onnistunut oikein missään ja alistunut siihen. Lopussa kuvio paljastuu ja pakomatka saa selityksensä. – Sahlberg osaa pitää perimmäisen kuvion salaisuutena, joka paljastetaan tyylikkäästi ja taidolla vasta lopussa palaamalla alkuun.

Siunaus paljastaa yllättäen samoja teemoja kuin Häväistyt. Tässäkin on pääosassa outo mies,  elämässään ajelehtiva ja sisäisten impulssiensa kanssa kamppaileva. Mies joutuu matkallaan raiskauksen uhriksi, minkä kokee rajuna rangaistuksena omasta kyltymättömästä himostaan, jossa hän mielikuvissaan – ja lopulta oikeastikin – koskettelee seurailemaansa pikkutyttöä.    – Sahlbergin kieli on rikasta ja päänsä sisällä elävän miehen ajatusta kuljetetaan huimia ratoja.  Sahlbergin tarinoiden henkilöt ovat luotaantyöntäviä, mutta kirjallinen ilmaisu on varsin tyylikästä  ja laadukasta.
*
Paul Auster;  Oraakkeliyö    suom. Erkki Jukarainen        Tammi 2003

Auster on paikkansa maailman kirjallisuuden huipulla ansainnut omaperäisellä tuotannollaan. Oraakkeliyö on laadittu tyyliin romaani romaanissa. Kirjassa aaltoilee sivuilla ja alaviitekertomuksena kirjalija Sidney Orrin ja Grace-vaimonsa tarina sekä kirjailijan romaanin Nick Bowenin ja ihastuksensa Rosan tarina ikään kuin omina polkuinaan, mutta lopulta polut sekoittuvat toisiinsa ja kulkevat lomittain. Näin laadittu romaani ei ole helppolukuinen, mutta omalla tavallaan kiehtova. Auster viskoo dramaattisia juonenkäänteitä ja outoja persoonia tarinaan, hävittää ne sitten ja rientää eteen päin.  – Austerin parissa viihtyy, ehkä juuri siksi, että hän ei päästä lukijaa helpolla vaan kyntää syvään ihmismielen syövereihin terävästi piirretyillä romaanihenkilöillään.

***

Jos jotain pelkään, niin itseriittoisia ihmisiä, jotka eivät ketään tarvitse, eivät Jumalaakaan. Elävät kaikkivoipaisuuden kuplassa, oman otsansa tähtivalon loisteessa. Monilla heistä on valtaa ja se siinä on pelottavinta. Kuin olisi sydänkin tähtien kiveä ja pölyä?